äitiys, Media, synnytys, vanhemmuus

Sairaalasulku ja muita synnytysjärkytyksiä – ovatko synnytystarinat totta?

”Miksei kukaan kertonut, millaista se oikeasti on?” kysyy kirjailija Anna-Liisa Ahokumpu Helsingin Sanomien artikkelissa Synnytysjärkytys (Noora Arola, HS, su 18.4.2021). Kysymyksellä hän viittaa synnyttämiseen, joka osoittautui aivan toisenlaiseksi kokemukseksi kuin hän oli etukäteen kuvitellut. ”Kaikki, mitä hän oli synnyttämisestä kuullut, lukenut ja nähnyt, tuntui järkyttävän valheelliselta.”

Olen synnyttänyt kaksi lasta. Jos jotain luulin oppineeni ensimmäisestä kerrasta, toinen kerta osoitti kaikki luuloni vääriksi – raskaudet ja synnytykset olivat niin erilaisia keskenään. Esikoista odottaessani raskausaika oli pumpulista, suorastaan hekumallista, kunnes viimeisellä kolmanneksella aloin kärsiä pahasta huimauksesta. Puolen vuorokauden supistelujen ja ponnistusvaiheen yllätyskäänteiden jälkeen vauva saatiin maailmaan 20 senttisestä napanuorastaan huolimatta. Lopulta päädyin leikkaussalin kautta täpötäydelle vuodeosastolle, josta ensimmäiset tunnit vauvaa hoitanut isä lähetettiin kotiin. (Kyllä, välillä näin kävi ensisynnyttäjille myös aikana ennen koronaa.)

Toisen raskauden aikana hoidin menevää taaperoa samalla, kun kärsin raskauspahoinvoinnista, matalasta hemoglobiinista ja kipeistä supistuksista. Supistukset alkoivat kolme viikkoa ennen syntymää ja jatkuivat h-hetkeen saakka, aina välillä muutamaksi tunniksi tauoten. Muutaman viikon kärvistelyn jälkeen oli vaikea tietää, milloin pitäisi lähteä sairaalaan, mutta ehdimme kuitenkin – 8 minuuttia ennen vauvan syntymää. Koronasta huolimatta saimme perhehuoneen.

Ymmärrän Ahokummun ajatuksen siitä, että muun muassa elokuvat rakentavat erheellistä mielikuvaa synnyttämisestä: ”lapsivedet menevät, loiskis, sitten ponnistetaan, ja plops, lapsi on maailmassa.” Hänen väitettään siitä, että synnytyksistä vain hymistellään ja vihjaillaan epämääräisesti, en kuitenkaan allekirjoita. Väitän, että kyse on pikemminkin siitä, ettei ole olemassa kahta identtistä synnytystä – tai vaikka olisikin, ihmiset kokisivat ne silti eri tavoin.

Synnytysjärkytyksensä myötävaikutuksesta Ahokumpu päätti kirjoittaa synnytyksestä totuudenmukaisesti. Syntyi romaani Kolme rukousta äidille, jota Helsingin Sanomien jutussakin esitellään. Ja mitä tämä totuudenmukainen synnytyskertomus sitten pitää sisällään?

”Synnytystä ei mainita sivumennen, kuten fiktiossa usein”, artikkelissa paljastetaan. ”Siihen uppoudutaan ja upotaan – – Loputtomiin supistuksiin, vuorokausien valvomiseen ja lamauttavaan kipuun, joka vain jatkuu ja jatkuu.” Myös verestä, ulostamisesta ja imetyksen tuskallisesta alusta luvataan puhua, samoin kuin synnytyksen rankkuudesta ja vauvaan liittyvistä vierauden ja pelon tunteista.

Mitä tulee vereen ja eritteisiin, niitä osasin kyllä jo ensisynnyttäjänäkin odottaa, puhtaalla päättelyllä. Muistan tuolloin lähinnä miettineeni, miten ehkäistä sängynpatjojen ja auton etupenkin mahdollisia tuhoja, kun synnytys lopulta alkaisi. Vastaukset sain helposti – kysymällä jo lapsia saaneilta kavereiltani. Heidän neuvostaan sujautin lakanan alle äitiyspakkauksen pissasuojan pyyhkeiden kera ja jemmasin autoon jätesäkkirullan, eikä asiaa tarvinnut enää murehtia sen enempää.

Loputtomalta tuntuvat supistukset ja vuorokausien valvominen tulivat tutuiksi toisessa raskaudessa, mutta Ahokummun kuvaamia, vauvaan liittyviä vierauden ja pelon tunteita en tunnista vielä kahdenkaan synnytyksen jälkeen. Ne eivät ole olleet osa minun synnytystotuuttani. Hurmioiduin molemmista vauvoista heti, kun sain heidät iholleni. Ja jos olinkin ennen toisen lapsen syntymää miettinyt, riittääkö rakkautta tarpeeksi molemmille, tuossa hetkessä ymmärsin, ettei rakkaus lopu kesken – sen määrä vain kasvaa perheen kasvaessa.

Ahokummun rehellisyyteen pyrkivä synnytyskuvaus kaatuu siis samaan mahdottomuuteen, joka on tehnyt muiden kertomuksista hänelle epätosia: Ei ole kahta samanlaista totuutta.

Yhteen Ahokummun esiin nostamaan huolenaiheeseen yhdyn kuitenkin täysin, ja se on synnytyssaliin pääsy. Jo esikoista odottaessani minulla oli absurdi pelko, etten tajua lähteä ajoissa synnyttämään, ja molempien lasten kohdalla jouduimmekin kiiruhtamaan autosta suoraan synnytyssaliin. Absurdi pelko on muuttunut siis jo kahdesti todellisuudeksi – monen tekijän summana, joista merkittävimpiä ovat olleet ruuhkautuneet synnytyssairaalat ja resurssien puute.

Jälkikäteen on toki helppo naureskella kätilön sanoille puhelimessa: ”Kun nämä kaikki neljä sairaalaa ovat nyt täynnä, niin olisi tosi hyvä, jos et synnyttäisi tänään.”

Psssssst! Äijä-äidin löydät myös täältä:

arki, Ideoita

Viisi vinkkiä saada taapero viihtymään rattaissa

Kun esikoinen aikanaan oppi kävelemään, kokeneemmat äidit varoittelivat, ettei hän enää kauaa viihtyisi rattaissa. Rattaidenkäytöstä luopuminen ei kuitenkaan ollut arjessamme mahdollinen vaihtoehto. Olimmehan koiraperhe, jossa isä työskenteli usein illat ja viikonloput. Koira piti saada lenkitettyä jopa kolmesti päivässä niin, että esikoinen oli matkassa mukana.

Kävelytaitojen karttuessa esikoinen alkoikin kieltäytyä rattaista. Kerran tai pari päivässä teimme lenkin niin, että hän sai kävellä itse – ja varmaan siksi esikoisesta on kehittynyt ahkera ja sinnikäs kävelijä. Rattailla tehtäviä lenkkejä varten aloin puolestaan kehitellä niksejä, joilla sain taaperon viihtymään rattaissa vaunuvastarinnasta huolimatta.

Mante-vauvan synnyttyä rattaisiimme hommattiin sekä ”isovelilauta” että adapteri, jolla vaunut muuntuvat kahden istuttavaksi tankkeriksi. Adapteri oli aluksi, kaksilapsista arkea opetellessa kätevä, mutta vähitellen isovelilaudasta tuli esikoisen pääasiallinen matkustusmuoto. Luulimmekin jo ohittaneemme tankkerivaiheen kokonaan ja selviävämme pelkällä isovelilaudalla, kun esikoisella alkoi karkailuvaihe. Arjen sujumiseksi tankkerivauvut otettiin uudelleen käyttöön.

Samalla myös vaunuissaviihtymiskikat piti kaivaa uudelleen käyttöön. Ja nyt kun ne ovat taas tuoreessa muistissa, jaan ne avuksi teillekin.

Bongausleikit
Bongausleikit ovat olleet eniten käyttämämme kikka rattaissa viihtymiseen. Bongauskohteita voi vaihdella vuodenaikojen ja lapsen mieltymysten mukaan. Meillä ovat toimineet muun muassa ojat, jouluvalot, bussit ja viemärikaivojen kannet.

Metsän herkut
Asumme aivan suurten metsien vieressä, joten marjastusaikaan on helppo suunnitella kävelylenkki niin, että aina välillä voi poimia tienlaidoilta mustikoita, puolukoita, metsämansikoita tai vadelmia esikoisen riemuksi. Ja aina kun rattaissa oleminen alkaa kiukuttaa, voi vinkata, että seuraavan mutkan takaa saattaa taas löytyä melkoinen marja-apaja. Tänä kesänä taidan laajentaa eväsrepertuaaria myös ketunleipiin.

Palkintokohteet
Välillä olen käyttänyt houkuttimena myös sitä, että kävelyretkellämme on jokin esikoiselle mieluinen kohde. Meillä toimineita juttuja ovat olleet muun muassa lenkit suuremmille ojille (perillä esikoinen on saanut viskoa veteen hetken aikaa kiviä ja käpyjä), isojen teiden varrelle (bongattavia busseja ja kuorma-autoja liikkuu enemmän) ja lähikaupalle (kesäisin sieltä on saatettu ostaa myös jäätelöt).

Reittiopas rattaissa
Kuten uhmaikäiset usein, myös esikoisemme rakastaa sitä, kun hän saa päättää. Joskus sovimmekin, että hän saa rattaista käsin sanoa, minne kävelemme. Isänsä hyvän suuntavaiston perinyt taaperomme innostuu myös sen arvuuttelemisesta, missä päin koti on. Se tuo oman lisämausteensa reittien suunnitteluun. Leikkiin voi ottaa bonuksena mukaan myös kaahauskäskyn, eli kun taapero käskee spurtata, niin silloin mennään! Tankkerivaunuja työnnellessä tällä tavoin saa oivan treenin myös itselleen.

Jutusteluhetki
Olemme yrittäneet opettaa esikoiselle myös sitä, että kun hän istuu rattaissa ja vauva nukkuu vaunuissa, on oiva hetki jutella rauhassa asioista ja menneestä päivästä. Ainakin meillä esikoinen nauttii, kun vanhemmat ovat välillä läsnä vain häntä varten. Ja koska hän on melkoinen höpöttelijä, juttutuokiot ovat hänelle myös mieleisiä. Tähän keinoon turvautuessani jätän kännykän kotiin.

Eikö näistäkään löytynyt apua?

Olemme kehitelleet vaunumatkoille myös leikkejä ja yhteisiä laulurallatuksia, jotka otamme tarpeen tullen käyttöön. Toimivia lauluja ovat olleet muun muassa Kaksi vanhaa autonrämää, Metrolla mummolaan, Autolla ajetaan varo-varovasti ja Sutsisatsi-satsaa. Niihin on helppo kehitellä pieniä leikinjatkeita samalla, kun työntelee rattaita. Myös pikkuinen rusina-aski tai muu eväs toimii hätäapuna silloin, kun mikään muu ei auta.

Psssssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

Ideoita, Kirjavinkkejä, Lukeminen

Lukurauhan julistus – kirjavinkkejä koko perheelle

Tiesitkö, että nyt on menossa Lukuviikko?
Sen tavoitteena on nostaa esiin ajankohtaisia kysymyksiä lukemiseen ja lukutaitoon liittyen.

Oma rakkauteni lukemiseen syttyi, kun viisivuotiaana tajusin ymmärtäväni, mitä kirjaimet halusivat minulle kertoa. Ja kun esikoiseni lähes 30 vuotta myöhemmin näki päivänvalon, päätin antaa tuleville lapsilleni kaksi lahjaa, joista heille saattaisi olla elämässään myöhemmin hyötyä: Ruokin huomaamattomasti sävelkorvan ja rytmitajun kehittymistä ja luen niin paljon kuin suinkin jaksan. Lasten päätettäväksi jää, mitä he taidonaluillaan elämässään tekevät – vai tekevätkö mitään.

Lukeminen ruokkii mielikuvitusta, kartuttaa sanavarastoa ja auttaa ymmärtämään tekstien taakse kätkeytyviä merkityksiä. Taitavalla sanankäyttäjällä on halussaan kyky viihdyttää, vaikuttaa ja tarvittaessa myös puolustaa itseään. Työni puolesta uskon asiasta jotain tietäväni. Vallitsevissa olosuhteissa kirjat ovat myös mainio pakotie, pikalippu lomalle toiseen todellisuuten, kauas arjesta, kauas koronasta.

Kirjoista pitävä esikoisemme on tällä hetkellä oikea sanaimuri. Hän painaa mieleen kaiken kuulemansa, jalostaakseen ja uudelleenkäyttääkseen sitä. Sanavalmiina kaverina hän onkin jo melkoinen sutkauttelija. (Esikoisen sutkautuksia löydät Äijä-äidin Instagram-tililtä.) Kirjoista olemme löytäneet hänen kanssaan helpotusta myös muun muassa päiväkodin aloittamiseen, isoveljeksi tulemiseen, tunteiden tunnistamiseen, potalla käymiseen ja nukkumaanmenon haasteisiin. Mante-vauvakin alkaa tunnistaa tekstejä. Tuttu teksti alkaa naurattaa.

Lukuviikon kunniaksi ajattelin jakaa teille perheemme viimeaikaisia lempikirjoja. Ikäjaottelu on vain näennäinen – kirjoilla kun ei ole yläikärajoja.

VAUVOILLE:

Molemmat lapsemme ovat rakastaneet vauva-aikana loruja. Lempikirjat onkin luettu läpi niin moneen kertaan, että osaamme ne mieheni kanssa jo ulkomuistista. Vauva-ajan lempikirjojamme yhdistää myös se, että niiden kuvitus vetoaa pikkuväkeen. Kuvia jaksetaan katsella läpi yhä uudestaan ja parhaimmillaan ne rakentavat omaa satuseikkailuaan tekstin rinnalle.

Oppi&ilo: Lystileikit vauvan kanssa
Tämän kirjan saimme esikoisen äitiyspakkauksesta. Sen sisältämien runoleikkien avulla pääsi hyvin jyvälle siitä, minkälaisia juttuja pienen vauvan kanssa voi ja kannattaa leikkiä. Kirja menee jo täysin ulkomuistista ja runot alkavat olla tuttuja Mante-vauvallekin.

Lukukeskus: Lorulahja
Suomen kulttuurirahasto lahjoittaa kaikille 2019-2021 syntyneille Lukulahja lapselle -kirjakassin, ja tuosta Mante-vauvankin saamasta kassista löytyi tämä ihanuus! Lorulahjaan on koottu runoja Hannele Huovilta, Johanna Venholta ja Jukka Itkoselta. Kirjan upean värikäs kuvitus ruokkii tutkimaan niin vuodenaikoja kuin tunteiden kirjoa.

Sirpa Sironen-Hänninen & Leea Mattila: Hellästi hellien
Tätä tuoretta tuttavuutta vielä opettelemme, mutta se viehättää sekä kielensä leikillisyydellä että oivalluksellaan tarjota runoja avuksi arkisiin tilanteisiin. Kunhan lorut oppii muistamaan, on niistä varmasti vielä paljon iloa kylpyjen, vaipanvaihtojen ja riehumishetkien melskeessä.

Kirsi Kunnas: Tiitiäisen runolelu

Kirsi Kunnas on lastenrunouden mestari, mutta tämä maistelunkestävä ja Christel Rönnsin hilpeänhauskalla kuvituksella varustettu opus on häneltä erityisen herkullinen kokonaisuus. Myös pahvikirjasarjan toinen osa, Tiitiäisen runokirja, löytyy hyllystämme, lähes puhkiluettuna.

Leslie Patricelli: Paukku
Patricellin sympaattinen vauvahahmo on hurmannut perheemme ilmeikkyydellään, ja sarjasta onkin tullut hankittua useampi osa. Paukku on niistä kuitenkin kaikkein hauskin ja sen innoittamana esikoinenkin on keksinyt, että he ovat Mante-vauvan kanssa paukuttelijaveljekset. Patricellillä on taito valita kirjojensa sivuille osuvia ja tunnistettavia tuokiokuvia taaperoarjesta. Kirjasarjan avulla esikoisemme esimerkiksi oppi, ettei toisia ihmisiä saa purra. Eikä kissanpentuja.

Pieni maailma: Silitä eläimiä
Tämä kirja on aidosti Mante-vauvan valinta. Esikoinen ei ollut koskaan kinnostunut erilaisten pintojen tunnustelusta, mutta Mantesta se on kova juttu. Itse pidän siitä, että monista muista tunnustelukirjoista poiketen, tässä on useampia sivuja ja mukavasti myös luettavaa.

TAAPEROILLE:

Taaperoajan suosikkikirjojamme yhdistävät luukut, ääninapit, rakastettavat hahmot ja esikoisen mielenkiinnon kohteet. Kiitos tämän lukemiston, esikoisemme osaa edelleenkin selittää, miten viemäriverkosto toimii ja mistä vauvat tulevat. Monet kirjoista myös ovat esikoisen lukemistossa edelleen, etenkin silloin kun hän innostuu lueskelemaan itsekseen.

Julia Donaldson & Axel Scheffler: Kuka asuu täällä?
Isojen, kestävien luukkujensa ansiosta tämän kirjan voi ojentaa vauvallekin. Tutustuimme Mörkyliin esikoisen ollessa puolivuotiaana ensimmäisillä Kirjamessuillaan. Annoin hänen valita kantorepusta käsin itselleen yhden kirjan, joka veti puoleensa. Valinta osui Mörkyliin, ja kirjasta tulikin pitkäkestoinen suosikki. Myöhemmin Mörkyli-kirjojen avulla on harjoiteltu myös muun muassa numeroita ja värejä.

Oppi&ilo: Tutki kakkaa

Tämä kirja on ollut esikoisen lempikirja kaikkein pisimpään. Tarinassa tutkitaan kakan matkaa luukkujen ja kysymysten avulla, potan pohjalta aina lietettä levittävän traktorin kyytiin asti. Täytyy myöntää, että jotain olen oppinut tästä kirjasta itsekin!

Eric Hill: Missä Puppe piileksii

Taaperoklassikko-Puppe toimi meidän lapsuudessamme ja toimii yhä. EIkä yhtään haittaa, vaikka esikoinen muistaa jo ulkoa, kuka minkäkin luukun takana piileksii.

Kids.fi: Lasten unikirja. Unimusiikkia

Esikoinen sai tämän musiikkia soittavan unikirjan lahjaksi ensimmäisenä joulunaan ja pitkään se oli meillä olennainen osa nukahtamisrituaaleja. Myöhemmin kirjasarjasta hankittiin myös muita teoksia, ja tämän kokoelman ansiosta lapsemme tunnistavat klassisen musiikin perusteokset paremmin kuin me aikuiset. Pöllökirja on näistä kuitenkin kuvitukseltaan ylivoimainen. Sivuille kätkeytyviä leppäkerttuja laskemalla esikoinen oppi numerotkin yhdestä kymmeneen.

Lasten keskus: Mistä vauvat tulevat?

Tätä kirjaa aloimme lukea, kun saimme tietää Mante-vauvan saaneen alkunsa. Luukkujen ja kysymysten kautta jo kaksivuotias sai ymmärrettäviä ja suoria vastauksia kukista ja mehiläisistä. Äidin mahan kasvaessa esikoisemme osasi jo itse kaivaa tämän kirjan esiin ja kertoa meille, mitä on tapahtumassa. Kirja on lähtenyt meiltä lahjaksi myös monelle lähipiirin tulevalle isosiskolle ja -veljelle.

Mauri Kunnas: Muisk! Äänekkäät tunteet

Mauri Kunnaksen äänellisten katselukirjojen sarja meille on hankittu lähes kokonaan. Vaikkei kirjoissa ole tekstiä, Kunnaksen kuvat ruokkivat pikkulukijan mielikuvitusta ja houkuttelevat yhteiseen tarinankerrontaan. Tämän osan avulla olemme harjoitelleet tunteita. Nämäkin kirjat kestävät myös vauvan käsittelyä!

Kids.fi: Lasten traktorikirja
Tämä kirja yhdistää luukut, äänet, ajoneuvot ja eläimet. Siinä on jo aika kova kauttaus taaperolle kuin taaperolle. Tarinassa harjoitellaan muun muassa arvailua, laskemista ja toisten huomioon ottamista. Traktorin ratissa kun pitää varoa, ettei aja vahingossa pienten ankanpoikasten päälle.

LAPSILLE:

Täytettyään kaksi esikoinen alkoi kiinnostua pidemmistä tarinoista. Kuluneen vuoden lempikirjoista moni on auttanut sopeutumaan muutoksiin. Tarinoiden avulla on opeteltu myös ymmärtämään tunteita ja ihmisten erilaisuutta. Viimeisin villitys on ollut Mauri Kunnas autokuvineen.

Josefine Sundström ja Mervi Lindman: Tam-Tam menee päiväkotiin
Tämä kirja oli korvaamaton, kun esikoisen päiväkodinaloitus lähestyi! Luimme tarinaa vaihtaen päähenkilön nimen esikoisen nimeksi ja tutkimme yhdessä, mitä tarhassa tultaisiin tekemään. Hurmaavan kuvituksen huipennuksena tarinan päiväkotikin sattui olemaan lähes identtinen oman päiväkotimme kanssa.

Tove Jansson: Kuinkas sitten kävikään?

Runomuotoiset tarinat eivät ole menettäneet viehätystään vauva-ajan jälkeenkään. Ja tämä teos on klassikko. Kuvituksiin leikatut aukot rakentavat jo nähdyille kuville uusia merkityksiä ja kurkistelevat tulevaan. Janssonin riimitelty teksti tempaa mukaansa ja naurattaa nasevuudellaan. Tätä kirjaa ei vain voi olla rakastamatta!

Sanna Mander: Avain hukassa

Myös vuoden 2017 lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandian voittanut Avain hukassa luottaa runomuodon voimaan. Kirjassa etsitään avainta ja kurkistellaan erilaisiin koteihin. Samalla sivutaan lämminhenkisesti niin sateenkaariperheitä kuin masennusta ja murroikääkin. Kuviakin katselisi tuntikausia. Niin paljon niihin on piilotettu kaikenlaista hauskaa.

Paras kirjani: X on kohta isoveli

Paras kirjani on konsepti, joka tarjoaa räätälöityjä kirjoja lasten omilla nimillä. Kun Mante-vauvan syntymä läheni, päätimme kokeilla teemaan sopivaa sarjan kirjaa – ja se osoittautuikin hyväksi kokeiluksi. Kiitos tarinan, esikoinen ei säikähtänyt herätessään isovanhempien vierestä meidän lähdettyämme yöllä sairaalaan. Tai hämmentynyt koliikkia potevan vauvan jatkuvaa itkua. Sen sijaan hän osaa jo odottaa tarinan lopun lupauksen täyttymistä: ”Kohta on kesä ja me Mante syödään jäätelöä yhdessä!”

Lukukeskus: Satulahja

Satulahja on toinen Suomen kulttuurirahaston lahjoittaman kirjakassin teoksista. Sen esikoinen omi hyvin nopeasti itselleen. Vaikka kaikki kokoelman tarinat eivät häntä kiinnostakaan, pari niistä on sitäkin rakkaampia: suihkuunmenoa uhmaava Emmu ja Ti-ti-tyy nimeä kantava erilainen karhunpentu.

Mauri Kunnas: Tassulan tarinoita. Seitsemän tätiä ja aarre

Kunnaksen asuinseutu on meillekin kovin tuttu paikka, ja Tassulan tarinoiden erikoisuus on se, että ne sijoittuvat tuolle seudulle – tai ainakin kovin samankaltaisiin maisemiin. Se on esikoisestakin jännittävää, sillä myös hän tunnistaa osan kuvituksessa esiintyvistä paikoista. Tarinakin on juuri sopivan jännittävä alle kolmevuotiaalle ja ruokkii pikkulukijan kielitajua monipuolisella sanastolla ja aikasiirtymillä.

Mauri Kunnas: Hurjan hauska autokirja
Tämä kirja on autodiggarin unelma! Kansien väliin on koottu viisi tuttua satua automaailmaan siirrettyinä ja Kunnaksen villiintyneen kädenjäljen kuvittamina. Nykypäivän menoon sopien satuihin kätkeytyy kuitenkin myös ilmastoystävällinen ajatus, jonka esikoisemme on rivien välistä jo omaksunut itselleen. Hän muun muassa ihmettelee, miksei meillä ole vielä aurinkovoimalla kulkevaa autoa tai edes sähköbussia. Osa saduista on kolmevuotiaalle vielä liian jännittäviä, mutta niistäkin on kiva katsella kuvat ja kehitellä kuvien pohjalta yhdessä omia tarinoita.

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu päiväkodissa

Tatu ja Patu eivät esittelyjä kaipaa. Kaksikon kohellus ja kirjojen kuvitus naurattavat aikuista siinä missä lapsiakin, molemmille kun on sisäänrakennettu omat vitsit tarinaan. Esikoinen on vasta vähitellen lämpenemässä tämäntyyppisille kirjoille, mutta aiheensa puolesta tähän Tatu ja Patu -kirjaan on ollut helpoin tarttua ensimmäisenä. Kovasti odotan, että näitä saadaan repertuaariin enemmänkin!

NUORILLE JA AIKUISILLE:

Työurani alussa tein seitsemän vuotta töitä lukion äidinkielen opettajana. Tuosta ajasta jäi tavaksi koettaa pysyä kartalla nuortenkirjallisuudesta ja luenkin sitä mielelläni. Lapsille ja nuorille kirjoitetaan upeita kirjoja siinä missä aikuisillekin.

Anja Portin: Radio Popov
Tämänvuotinen lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-voittaja tuo mieleen Astrid Lingrenin sadut. Se on samaan aikaan viaton ja lempeä, muttei pelkää käsitellä elämän varjopuolia ja nyrjähdyksiä. Tarinan keskiössä ovat lapset, jotka huokailevat kodeissaan unohdettuina, vanhempien kamppaillessa masennuksen, työkiireiden tai alkoholismin kaltaisten ongelmien ristitulessa. Unohdettujen lasten pelastukseksi muodostuu kuitenkin salainen radiolähetys, jonka tavoitteena on valaa uskoa niihin, jotka sitä eniten tarvitsevat. Voisin kuvitella lukevani tätä yhdessä alakouluikäisen lapsen kanssa. Tarina antaa hyviä kimmokkeita vaikeiden asioiden turvalliseen käsittelemiseen.

Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli

Aikatasoilla leikittelevä tarina pyrkii löytämään totuuksia menneisyydestä, tulevaisuudesta ja nykyhetkestä. Teoksen imu on niin hurja, että kirjaa on vaikea laskea käsistään. Ei ihme, että se voitti vuoden 2019 lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandian.

Raisa Cacciatore: Kiukkukirja

Uhmaikäisen vanhempana välillä usko loppuu ja sormi menee suuhun. Cacciatore tarjoaa selityksiä, joiden avulla uhmarin mielenliikkeitä on helpompi ymmärtää.

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Kun sota on ohi ja Saksa muuttuu veljestä viholliseksi, saksalaisille työskennelleet naiset eivät ole enää tervetulleita minnekään. Helpostiluettava ja mukaansatempaava matkatarina tuo kotiin joukon naisia, joista yksikään ei ole enää sama kuin ennen.

Anni Kytömäki: Margarita

Kytömäen esikoisteos Kultarinta on lempikirjani ja hyvä on Margaritakin. Se on aikaamme istuva tarina polionajan Suomesta, jossa pelättiin tautia ja tartuntaa, mutta kamppailtiin samalla myös henkilökohtaisten ongelmien parissa. En usko, että kukaan etukäteen keksii, miten tämän tarinan juonenlangat lopulta nivoutuvat toisiinsa – sen verran mestarillisesti Margarita käänteitä tarjoilee.

Suzanne Collins: Nälkäpeli. Balladi laululinnuista ja käärmeistä

Sanottiin Nälkäpeli-kirjoista mitä tahansa, ne ovat onnistuneet viime vuosina innoittamaan nuoria lukemaan enemmän kuin mikään muu. Alkuperäisen trilogian kielellinen ulosanti sai välillä puremaan huulta, mutta tarina on sitäkin mukaansatempaavampi. Teossarjan tuorein tulokas on kielellisesti hiotumpi ja tarjoilee kertakaikkisen herkullisen asetelman kysyessään, miksi hyvä ihminen muuttuu pahaksi.

Mante-vauva, Pasi-koira ja Pienten suuri leikkikirja

Psssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

arki, korona, Retkellä, Uusia taitoja opettelemassa

Lipsumatta loiskimaan – perheuintia korona-ajan tapaan

(Kaupallinen yhteistyö: Slipstop)

”Tänään mennään uimaan! Siellä on liukumäki. Ja sauna. Ja minä laitan uudet avaruusrakettitossut!”

Esikoinen on rakastanut vettä ensikylvystään lähtien. Veimme hänet jo kolmekuisena vauvauintiin, ja lystiä jatkettiin siihen saakka, kun korona rantautui Suomeen. Kesällä pääsimme onneksi taas pulikoimaan luonnonvesissä, ja syksyllä viikottaisista uimahalliretkistä ehti muodostua meille rutiini ennen kuin Suomi taas sulkeutui.

Korona-aika on tehnyt jopa uimisesta ylellisyyttä. Kiitos perheille vuokrattavien vauvauintialtaiden, olemme kuitenkin onnistuneet pitämään uintirutiineja edes jollain lailla yllä. Kerran tai kahdesti kuukaudessa varaamme altaan ja lähdemme koko perheen voimin polskimaan. Päivissä on ehtaa juhlan tuntua – niin poikkeuksellista nykyään on päästä harrastamaan yhdessä. Ja kiitos uintimahdollisuuden, vauvakin ehti aloittaa sukeltelun ennen kuin luontainen sukellusrefleksi katosi.

Pääsiäisloman kunniaksi meillä on taas allas varattuna!

Kuluneiden vuosien aikana olemme oppineet lapsista ja vesileikeistä kolme asiaa: Ensinnäkin, varhaiset positiiviset kokemukset vedestä helpottavat arkea, esimerkiksi hiusten pesua ja suihkussa käyntiä. Toiseksi, vesi on oiva elementti väsyttää villikot, joilla on loppumattomasti energiaa.

Kolmas juttu liittyy liukasteluun: missä vettä, siellä myös liukastelevia lapsia!

Jo esikoisen vauvauintiaikoina eräs kolmen lapsen äiti vinkkasi meille Slipstop-tossut, joista on tullut luottovälineistöämme. Ne kun pelastavat pahimmilta lipsahteluilta ja liukasteluilta niin uimaaltaalla, rantakallioilla kuin kylpyhuoneen kaakeleillakin. Tossut ovat löytäneet tiensä myös päiväkotiin – ne kun pysyvät jaloissa, ovat kevyet, helposti pestävät ja nopeasti kuivuvat. Ja mikä parasta, niissä on kuoseja, mistä valita!

Pääsiäisen uintireissulle on pakattu mukaan toiset uusista, esikoisen itse valitsemista Slipstopeista, edellisten jäätyä pieniksi. Kun kevään uutuuskuosien joukossa oli sekä autoja että avaruusraketteja, valitseminen oli tehty helpoksi: kilpa-autotossut päiväkotiin ja avuusraketteja uinti- ja saunareissuille. Mante-vauva puolestaan peri isoveljensä ensimmäiset, dino-teemaiset Slipstopit. Ne on kun ovat kestäneet ehjinä kovasta käytöstä huolimatta.

Korona-ajan perheuinti on luksusta: pukuhuoneet, pesutilat, sauna ja allas välineineen ovat vain meidän perheemme käytössä. Ja kiitos esikoisen vauvauintiaikojen, takataskuun on tarttunut liuta loiskimisleikkejä. Jammailemme vedessä pari kierrosta Pikkuisia kultakaloja koreografioiden kera, kunnes esikoisen vauhtivarpaita alkaa syyhyttää

Uusien tossujen jarrupohja joutuu nopeasti koetukselle, sillä pian velmua vesipetoamme ei pitele enää mikään. Päivän tärkein harjoitus taitaakin olla, ettei altaaseen voi loikata omin päin ennen lupaa. Ja että aikuisen täytyy olla valmiudessa vesiliukumäen alla ennen kuin sieltä voi syöksyä alas. Vaikka esikoinen jo vähän ymmärtääkin räpiköinnin päälle, uimataitoon on vielä matkaa. Tossut kuitenkin pitävät, opit menevät perille nopeasti ja pian vesiliukumäen päältä jo kuuluu: ”Äitiiii! Isuuuuu! Saako tullaaaa?”

Mante-vauva suhtautuu veteen harkitummin. Kylpylähenkinen lilluttelu kumiankkojen keskellä hymyilyttää, mutta lähes kuukauden tauon jälkeen sukeltaminen arveluttaa. Taitoja on kyllä yritetty ylläpitää kotisuihkun alla, jottei tärkein, eli lähtökäsky unohtuisi: ”Yksi – kaksi – kolme, nyt sukelletaan!” Muutaman sukelluksen vauva suostuukin tekemään – ampaiseepa jopa itse matkaan altaan reunalle viritelty tuolilta. Sen jälkeen on kuitenkin jo kiva päästä veden pinnalla kelluvalle patjalle remuamaan isoveljen kanssa.

Kotona esikoinen vaikuttaa mietteliäältä. Hän haluaa paljastaa salaisuuden: ”Äiti, autolla ei saa ajaa kovaa, mutta uimassa saa. Minulla oli uudet rakettitossut. Ne meni tosi kovaa!”

Ilmankos päiväkotiinkin valittiin tossut kilpa-autokuosilla…

Koodilla ÄIJÄ-ÄITI saat 20% alennuksen Slipstop-tossuista 6.-9.4.2021! Tuotevalikoiman ja kevään uutuuskuosit löydät osoitteesta: slipstop.fi

Psssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

Ideoita, korona, Pääsiäinen

KoroNoita kylässä – saako enää edes virpoa?

Vuosi sitten virvonta oli vaarassa! Kukaan ei halunnut KoroNoitaa ovelleen.

”Vitsa(us) sulle, palkka mulle!”

Onneksi kekseliäät kyläaktiivimme päättivät pelastaa lasten pääsiäisriemun ja kehittelivät koronaturvallisen virpomisen. Ennalta ilmoittautuneiden pihoilla ja portinpielissä oli etävirvontapaikkoja, joille vitsan saattoi jättää ja napata palkkion mukaansa. Esikoisemme ei tuolloin virvonnoista vielä paljoa ymmärtänyt. Kävimme kyllä kokeilemassa touhua isovanhempien pihalla, jossa esikoinen heitti heitä vitsalla, nappasi palkintorusinat ja vetäytyi taaemmas herkuttelemaan.

Tänä vuonna koronavirvonta toteutettiin kylällämme onnistuneesti jo toistamiseen. Ja kuten jokaista hyvää ideaa, tätäkin jalostettiin. Uutuutena oli virtuaalinen virvontakartta, jonka avulla oli helppo suunnistaa ja suunnitella omaa reittiä. Ajattelin, että lähes kolmevuotias esikoinenkin saattaisi saada touhusta jo jotain irti, joten haimme palmusunnuntaiksi pajunoksia ja koristelimme ne yhteistuumin.

Päivää ennen h-hetkeä esikoista alkoi kuitenkin arveluttaa: ”En halua pukeutua pääsiäiseen. En halua virpoa”, hän ilmoitti ja viskasi etukäteen valitun noitahuivin portaikkoon. Lohduttelimme, ettei ole pakko, jos ei halua, ja keskitimme tarmomme virpomisrastin rakenteluun muiden pikkunoitien iloksi. Mante-vauva pyöriskeli tyytyväisenä noitahuivinsa ja harjoitusvitsansa kanssa lattialla ja maisteli kielellään pajunkissaa. Siinä oli hänelle virpomisiloa riittämiin.

Sunnuntaiaamuna pihallamme alkoi vilistää noitia, pupuja ja kissoja. Vilkuilimme esikoisen kanssa ikkunasta virvontarastille kipittäviä ja sieltä poistuvia pääsiäisolentoja. Erääseen seurueeseen oli lyöttäytynyt mukaan myös Batman, ja meille takaisin vilkutellut pääsiäishiiri teki esikoiseen suuren vaikutuksen. Ämpäri täyttyi kirjavista vitsoista samaan tahtiin kuin herkkukori hupeni. Hetken touhua ihmeteltyään esikoinen ilmoitti: ”Nyt haluan virpoa!”

Noitahuivi puettiin kuin kunniapäähine konsanaan, jännittyneen hiljaisuuden vallitesda Sitten valittiin vitsa, loitsun alkukin oli vielä muistissa: ”Virvon varvon.. AAAAAAA!” Pikkunoitaan iski hepuli. Hän juoksi viisi kierrosta virpomisrallia sinne tänne sinkoilleen. Mante-vauvaa nauratti. Sitten esikoinen yllättäen pysähtyi ja seurasi loppuhuipennus.

”Virvon varvon, en halua rusinoita vaan patukaaaan!”

Äidinkin oli myönnettävä, että esitys oli näyttävä – vähintäänkin patukan arvoinen!

Pikkunoita sai ensivirvonnastaan (tai palkintopatukastaan) sen verran lisää itsevarmuutta, että tahtoi sittenkin virpomaan. Mutta ei kylän kierrokselle (se oli vielä vähän ”pelottavaa”) vaan isovanhemmille. Ja kuinka ollakaan, virvontavisiitistä oli sattumoisin jo sovittu isovanhempien kanssa! Niinpä noitalauma pakattiin autoon (luuta oli epäkunnossa) ja kiidätettiin kohti seuraavaa virvontahaastetta.

Tällä kertaa pikkuvirpoja pysyi ovensuussa jo hetken aloillaan, vitsa näyttävästi vispaten. Pääsiäishuivia ei ollut enää puettu, mutta sille oli järkeenkäypä syy: Noidat pukeutuvat kylmällä säällä mieluummin pipoon. Mante-vauvakin heilutti oksaansa minkä jaksoi ja kokeili sen kestävyyttä vähän myös tuoreilla etuhampaillaan. Isän ja äidin tehtäväksi jäi sanoa virvon varvon ja ne muut liirumlaarumit. Pikkunoidilla kun oli jo tarpeeksi muuta hommaa.

Kun noitakoplamme myöhemmin palasi kotiin, virvontapisteellä odotti komea näky. Vitsoja oli kymmenittäin – ja palkkiokorissakin vielä muutama suklaamuna jäljellä! Taidan jatkossakin tehdä virvontarastin, mikäli emme ole noitien virka-aikaan kotosalla. Uskon nimittäin, että rastin tuottama mielihyvä oli molemminpuolinen.

Korona-ajan vitsoissa oli vielä yksi mieltälämmittävä erityispiirre. Useampaan oli kiinnitelty pieniä kirjeitä ja tsemppiviestejä.

”Haluan ilahduttaa sinua ja muita. Muista, tämä tilanne muuttuu kyllä!”

Psssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

Media, Vaikeita asioita, vanhemmuus

”Teen äidin kanssa töitä” – onko perhebloggaaminen eettistä?

”Tänään en halua mennä päiväkotiin!” esikoinen ilmoittaa ja alkaa listata syitä: ”Päiväunilla on pelottavaa, puuro on kuumaa, ei saa pastilleja, en halua jälkiruokaa…”

En ole huolissani. Tämä on nykyään joka-aamuinen rituaalimme, joka vaihtuu riemuun päivänkodin portilla. Kotiin haettaessa esikoinen vastaavasti ilmoittaa, ettei halua lähteä, koska leikit ovat kesken. Ja mitä tulee pelottaviin päiväuniin, pelottava on tällä hetkellä yleisnimitys kaikelle, mistä esikoinen ei pidä. Huolestumisen sijaan keskitynkin painamaan tuoreimman sutkauksen mieleeni. Haluan säilöä sen muistoksi muiden mahtavien letkautusten jatkeeksi – kenties sitä voisi hyödyntää myös jossain tulevassa blogijutussa…

Sitten avaan Hesarin ja päädyn jälleen kerran pohtimaan, toiminko oikein.

Jaana Lojander haastaa ihmiset keskusteluun mielipidekirjoituksellaanBlogeissa ei suojella lapsia riittävästi” (HS 23.3.2021). Hänen mielestään perheet jakavat blogeissaan ja some-tileillään liian yksityistä tietoa lapsistaan, usein ajattelemattomuuttaan, ja hyödyntävät jälkikasvuaan vielä kaupallisissa yhteistöissä, mikä on hänestä vähintäänkin arveluttavaa.

Karkeasta yleistämisestään huolimatta Lojander nostaa esiin kiinnostavan kysymyksen perhebloggaamisen eettisyydestä. Onko meillä oikeutta tehdä lastemme elämästä niin julkista ja läpinäkyvää kuin nyt teemme?

En ole kysymyksen äärellä ensimmäistä kertaa. Pohdin sitä jo puntaroidessani, voinko ylipäätään perustaa blogin. Pohdin sitä tätä sivustoa suunnitellessani ja yhä edelleen, jokaisen jutun ja julkaisun yhteydessä. Apuna minulla on onneksi mieheni, jonka kanssa olemme tehneet tietoista rajanvetoa alusta asti yhdessä. Ollessani epävarma luetutan tekstit ja katsotutan kuvat hänellä saadakseni toisen mielipiteen. Silti aina välillä mietin, voiko esikoinen joutua myöhemmin hankaluuksiin julkisiksi tehdyistä sutkautuksistaan tai Mante-vauva harmitella netistä löytyviä syntymyyttejään. En halua julkaista lapsistani sellaista, mitä katuisin myöhemmin, ja uskon useimpien perhebloggaajien pyrkivän samaan.

Miksi perhe-elämästä on sitten tehtävä niin näkyvää? Kullakin bloggaajalla on tiestysti omat syynsä, mutta uskon, että monia ohjaa palo kirjoittamiseen, valokuvaamiseen tai vaikuttamiseen. Ja koska perheblogit ovat tämän päivän muoti-ilmiö, ne tavoittavat sopivaan rakoon osuessaan suuren yleisön. Omista agendoistani olen kertonut tarkemmin täällä.

Perheblogit ovat aikamme lapsi. Itse kuulin internetistä ensimmäistä kertaa vasta alakoulussa, vaikka olin keskivertolasta tietoisempi tietokoneenkäyttäjä, kiitos insinööri-isäni. Ensimmäiset nettiin päätyneet kuvanikin taitavat olla vasta yläasteajoilta. Omista lapsistani harkiten valittua materiaalia ja tarinoita on sen sijaan kaikkien nähtäviksi kertynyt jo sellainen määrä, että kohta niistä saisi koostettua romaanin.

Voi olla, että lastemme kaveripiirissä on jo niin normaalia elää rinnakkaistodellisuuden hahmona vanhempien blogiprojekteissa, että se on nuorisosta lähinnä tylsää. Mutta periaatteessa heillä pitäisi olla oikeus myös yksityisyyteen. Minulla on tapana kysellä esikoiselta, saanko julkaista hänestä kuvan tai käyttää hänen sutkaustaan blogissani. Vastaus on aina joo – eihän alle kolmevuotias edes ymmärrä vastauksensa vaikutusta. Toimimalla näin, toivon esikoisen kuitenkin ajan myötä oppivan, että päätös on todella hänen.

Tällä hetkellä esikoinen vielä itse haluaa osallistua blogini tekoon eli ”tehdä äidin kanssa töitä”. Joskus hän saattaa jopa ehdotella minulle hyviä jutunaiheita:

”Ryhmä Hau, jäätelöauto, sankari…
ÄITI, KUORMA-AUTO VIE LUNTA LUMENKAATOPAIKALLE!”

Silloinkin kun sovin kaupallisia yhteistöitä, joissa esikoinen saattaa vilahtaa, kysyn häneltä haluaako hän tehdä äidin kanssa työn, josta palkintona on uusi kirja tai vaikkapa uudet uimatossut. Jos mahdollista, pyrin vielä sopimaan yhteistyön niin, että esikoinen saisi itse valita saamansa tuotteen.

Joku voi kutsua sitä lapsityövoimaksi. Minä kutsun sitä ahkeruuden palkitsemiseksi ja elämässä hyödyllisten taitojen harjoitteluksi.

Pssssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

arki, Ruoka ja syöminen

Muru Baby ja puolivuotisbileet

(Kaupallinen yhteistyö Muru Babyn ja Perhekuplan kanssa)

Hän saapui kuin luotijuna – sellaisella nopeudella, että kaarsimme sairaalan pihaan kuin toimintaelokuvan sankarit konsanaan. Vain 10 minuuttia myöhemmin meillä oli vauva sylissämme, ja alle vuorokauden ikäisenä sama vauva jo makoili mahallaan päätään kannatellen ja meitä tapittaen. Seuraavien kuukausien aikana läpikäytiin veljeyden synty, uuden lapsiluvun tempoon totuttelu, koliikki ja liikkumista haittaava rangankiertymä. Ja kun alun haasteet lopulta oli voitettu, vauva näytti todellisen luonteensa – ja alkoi nauraa.

Sitten hän jo yhtäkkiä olikin puolivuotias!

Viime lauantaina juhlimme Mante-vauvaa. Esikoinen oli jo pari päivää makustellut ajatusta siitä, että pikkuveljellä olisi synttärit. Se tarkoittaisi ainakin kakkua… ja sitä, että pitäisi laulaa Paljon onnea vaan. Ja niinhän me teimme, esikoisen pyynnöstä neljästi. (Onneksi vauva ei enää pelkää tätä laulua. Se sai hänet pienempänä aina itkemään.)

Myös Muru Baby oli muistanut päivänsankaria ja lähettänyt juhlapöytään kokki Henri Alénin suunnittelemia lastenruokia maisteltavaksi. ”Rakastan kokkaamista ja minusta pikkuihmiset ansaitsevat vähintään yhtä hyvää ruokaa kuin me aikuiset”, Alén tuumi saatekirjeessä makumatkalle lennättävistä, lisäaineettomista luomuaterioistaan.

Näitä pakkauksia ei voi hymyilemättä katsella!

Annosten nimet herättivät myös aikuisten nälän: Välimeren lohimuhennos, talonpojan omena-possupata, intialainen kanacurry…

Päivänsankari sai itse valita juhlapäivän aterian, joskin valintaa hieman helpotti se, että lastenruokamauista vain kaksi oli tarkoitettu 6-kuisille. Loput viisi saisivat maustua kaapissa vielä pari kuukautta. Mante puntaroi vaihtoehtoja tarkkaan päätyen lopulta punaiseen (lempiväriinsä!), eli Intian inspiroimaan kanaan.

Tässä välissä kohta kolme vuotta täyttävä esikoisemme huomautti, että hänkin haluaa maistaa Muru Babya. Vauvalle se sopi mainiosti, annoksesta riittäisi kyllä jaettavaksi – pikkumaistelijan mahalaukku kun oli vielä mukavasti äidinmaitoa pullollaan. Vasta jälkikäteen huomasin, että Muru baby -ruoat on suunniteltu toimiviksi myös kastikkeina pastan tai riisin kanssa silloin, kun niitä popsii varttuneempi tenava. Sitä kokeilen esikoiselle ensi kerralla. Nyt mentiin laiskan mamman mallilla.

Kanacurry maistui sekä isommalle että pienemmälle veijarille. ”Hyvää!” totesi esikoinen ruokaa lusikoidessaan, katse vähän väliä kakkuun karkaillen. Mante-vauva pyöritteli ensimmäistä lusikallista suussaan silmät pyöreinä, pitkän aikaa uusia makuja ihmetellen. Sitten suu taipui hymyyn. Vielä viimeisen lusikallisen jälkeenkin suu avautui toiveikkaana – mutta lautanen oli jo lähes puhkikapsutettu.

Avokätistä tarjousta antaa isoveljelle puolet annoksesta olisi sittenkin pitänyt harkita vielä toiseen otteeseen…

Pssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

Kuolema, Lasten suusta, Vaikeita asioita, vanhemmuus

Tähtien tuolle puolen – miten puhua kuolemasta lapsen kanssa?

”Pienet silmät kysyvät kyynelien syytä, /
ikävälleni sanoja etsin. /
Suru tuntuu iholla kuin myrsky ennen tyyntä, /
selitykselleni muodon keksin.”

Miten puhua taaperolle kuolemasta?

Aihe on ollut perheessämme valitettavan ajankohtainen. Joulun alla sekä minun että mieheni isoäidit nukkuivat pois peräkkäisinä päivinä, ja vain paria kuukautta myöhemmin vanhempieni koira jouduttiin yllättäen lopettamaan. Siinä on paljon käsiteltävää pienelle ihmiselle!

Esikoinen oli tottunut näkemään isoäitiäni säännöllisesti. Vielä alkusyksystä 96-vuotias, entinen liikunnanopettaja leikki autoleikkejä taaperomme kanssa kotinsa lattialla. Sitten isoäiti joutui sairaalaan. Yhtäkkiä loppuivat kyläreissut ja koronasta johtuen sairaalaankaan ei voinut mennä isolla joukolla. Asia selitettiin esikoiselle niin, että myös hän oppi sanoittamaan syyn:

”Ei voi mennä sinne kylään, koska [isoäiti] on sairaalassa. Ei voi mennä sairaalaan, koska on korona.”

”Kauas on matkannut maammoni tuonne, /
sukunsa vanhin pois luotamme on. /
Riisunut painavan elämänkuoren /
kevyt kuin laulu hän on huoleton.

Lopulta koitti päivä, jolloin sain tiedon isoäitini poismenosta. Vaikka olen työni puolesta joutunut käsittelemään kuolemaa lasten kanssa, jouduin hetken miettimään, miten sanoittaa asia alle kolmevuotiaalle niin, että hän kykenee sitä jotenkin ymmärtämään.

Mannerheimin lastensuojeluliiton sivuilta löytyy artikkeli Lapsi ja läheisen kuolema, josta löytyy hyviä perusohjeita kuoleman käsittelyyn lapsen kanssa. Lähtökohta on, että kuolemasta tulisi kertoa lapselle totuudenmukaisesti, lapsen iän ja kehitystason mukaisesti ja mielellään oman vanhemman tai muun hyvin läheisen aikuisen toimesta, asian ollessa tuore. Lapsen kykyä ymmärtää ja kestää totuutta ei pidä aliarvioida, eikä aikuisen tarvitse peitellä omaa suruaan. Se vain täytyy puhua auki.

Artikkeli muistuttaa, että lapsen suru voi ilmetä monella tavalla ja herättää kysymyksiä, jotka voivat aikuisesta tuntua kummallisilta: Onko haudassa kylmä? Miksi meidän tarvitsee kuolla? Kuolenko minä ensi yönä, kun menen nukkumaan? Aikuista ohjeistetaan heittäytymään keskusteluun ja hyväksymään kaikenlaiset kuoleman herättämät tunteen. Silloin kun ei osaa vastata lapsen kysymyksiin , on lupa sanoa ”en tiedä”.

Olimme puhuneet isoäitien lähestyvästä kuolemasta esikoiselle jo etukäteen, saattohoitojen alkaessa, ja kertoneet, että jossain vaiheessa ihmisestä tulee niin vanha, että kuolema on ihan luonnollinen juttu. Esikoinen myös tiesi, että molemmat isoäidit olivat kipeitä, ja kuoleman jälkeen heihin ei sattuisi enää. Kun poskelleni vierähti kyynel isoäidin kuolemasta kertoessani, esikoinen kysyikin: ”Miksi äiti itkee? [Isoäitiin] ei satu enää.”

Selitin, että joskus ikävä itkettää. Vaikka tietääkin, että kaikki on mennyt hyvin, tulee ikävä toisen ihmisen näkemistä.

”Missä [isoäiti] on nyt?”
[Ä: Sitä ei kukaan oikein tiedä. Minä ajattelen, että jossain toisenlaisessa paikassa kuin tämä meidän maailmamme.]
”Voiko sinne mennä kylään?”
[Ä: Ei. Sinne ei voi mennä kylään. Emme pysty enää näkemään kuolleita, mutta he pystyvät vierailemaan muistoissamme silloin, kun haluamme muistella heitä.]
”Ovatko he tuolla tähdissä?”
[Ä: Ehkä he ovat jossain tähtien toisella puolella. Voit tähtiin katsoessa muistella heitä. Tai sitten voimme jutella heistä ja katsoa vanhoja valokuvia tai videoita.]

Esikoinen oli jo aiemmin nimennyt yhden autoistaan isoäitini autoksi. Siitä tuli hänen unilelunsa. Se nukkuu hänen kainalossaan joka yö ja tottelee yhä samaa nimeä.

Duplo ja Pasi onnellisina meidän maailmamme kesälaitumilla

Tähtien tuolle puolen lento vie viimeinen. /
Hetkellä lähdön nousee viisaus siivilleen. /
Elämänjäljet jäävät lähdössä pintaan maan, /
sydän kuin muuttolintu perille suunnistaa.

Myös vanhempieni Duplo-koira oli iso osa arkeamme. Hädin tuskin olimme saaneet isoäitien kuolemat käsiteltyä, kun oli taas aika palata samaan aiheeseen. Päätin kertoa uutisen esikoiselle, kun hain häntä päiväkodista: ”Muistatko kun kerroin, että Duplo on tosi kipeä? Se oli niin kipeä, ettei sitä pystytty enää parantamaan. Duplo kuoli, mutta nyt sen ei ole enää huono olla.”

Esikoinen kuunteli asiani ja kiljaisi sitten: ”Pysähdy!” Hän suuntasi katseensa taivaalle ja alkoi vilkuttaa. ”Moi Duplo siellä pilvien takana. Sen häntä heiluu. Pääseeköhän sinne laskuvarjolla? Ei taida päästä.”

MLL:n artikkelissa todetaan, että jos lapselle sanotaan, että läheinen ihminen vain nukkui tai lähti pois, lapselle saattaa jäädä vääränlainen mielikuva kuolemasta. Me olemme kuitenkin konkretian lisäksi puhuneet esikoisen kanssa paikasta tähtien tuolla puolen. Hän ymmärtää, että sinne ei voi matkustaa ”edes avaruusraketilla”, eikä se ole samanlainen paikka kuin meidän maailmamme.

Kun kerroin, että isoäidit ja lapsuuteni Lego-koira ovat nyt kaikki siellä yhdessä, samassa paikassa Duplon kanssa, esikoinen tuumi: ”Pasi ei tule vielä. Vasta joskus myöhemmin.”

Tähtien tuolta puolen jokainen kodin saa, /
muistoissa kyläilevät luonamme ahkeraan. /
Tähystä illan alla tähtyä tuikkivaa, /
sieltäpä suvun vanhin sinulle vilkuttaa.

* Artikkelissa lainatut lyriikanpätkät ovat vielä julkaisemattomasta laulustani ”Tähtien tuolle puolen” (säv./san. M-M. Kivekäs). Laulu on syntynyt esikoisen kanssa käytyjen keskustelujen pohjalta.

Pssssssst. Äijä äidin löydät myös täältä:

Ideoita, Uusia taitoja opettelemassa

Latuleikkejä taaperolle – pikkuhiihtäjän jatkokurssi

Pieni hahmo suksii peltosuoraa. Vauva nukkuu vaunuissa pellon keskellä, ja koira on painellut ojanpenkereelle hajuja haistelemaan. Sulasäiden jälkeen talvi on palannut etelään ja sen myötä sukset on kaivettu uudelleen esiin. Hämärä on jo laskeutumassa latujen ylle, kun alamme ehdotella esikoiselle kotiinlähtöä. Puolivälissä peltoa hän suostuu kääntymään kotimatkalle. Näin pitkää pätkää hän ei olekaan vielä koskaan ennen hiihtänyt!

Alkutalvesta julkaisin jutun: ”Ekaa kertaa suksilla – miten aloittaa hiihtäminen taaperon kanssa?” Tuolloin olimme juuri olleet ensimmäistä kertaa ladulla 2,5-vuotiaan esikoisemme kanssa. Kelien puolesta tämä talvi on ollut mitä mainioin lajiin tutustumiseen. Ja kun latumetrejä on kertynyt, pystyssä pysymisen lisäksi olemme päässeet treenailemaan myös muita hiihtämisessä tarpeellisia taitoja.

Kuten lasten kanssa yleensäkin, parhaiten taidot karttuvat leikin varjolla! Mutta mitä ladulla voi leikkiä?

Sauvakävelijä (sauvojen käytön opettelu)
Esikoisemme liikkuu suksilla jo sutjakasti eteenpäin ilman sauvoja tai niitä perässään laahaten. Nyt olemme kuitenkin alkaneet treenata hiihtämistä myös sauvojen kera. Tähän leikkiin aikuinenkin tarvitsee sauvat. Tarkoitus on lähteä sauvakävelemään ladulla hiihtävän lapsen vierelle. Olennaista on, että vastakkainen käsi ja jalka ovat aina samaan aikaan edessä. Sauvojen käyttöä voi vähän korostaa, jotta lapsen on helppo matkia liikettä – lapset kun ovat taitavia oppimaan matkimalla. Ja kun sauvakävelijä lähtee yllättäen spurttaamaan, saa lapsi lähteä leikkimieliseen takaa-ajoon. Tämä on ainakin esikoisemme mielestä hurjan hauskaa!

Latulaulut (hiihtämisen rytmittäminen)
Jos laulaminen on lapselle tuttua ja mielekästä puuhaa, voi lauluja käyttää apuna hiihdon rytmittämisessä. Esimerkiksi Elefanttimarssi toimii hyvin sauvakävelijä-leikkiin yhdistettynä ja antaa sekä aikuiselle että lapselle poljennon tekemiseen.

Tunnelit (polvien koukistaminen, matala asento)
Esikoisen lempparileikissä aikuinen asettuu ladun ylle haara-asentoon tunneliksi ja lapsi pujahtaa sukset jalassa jalkojen välistä. Tämän leikin ajaksi sauvat kannattaa jättää sivuun.

Kiinni, auki (pysähtyminen, liikkeellelähtö, kiri)
Tämän variaatin avulla edellistä leikkiä voi hieman vaikeuttaa. Aikuisella on sauvat, joilla hän voi sulkea tunnelin asettamalla ne ristiin suuaukon eteen. Tunnelin ollessa kiinni lapsen täytyy pysähtyä sen eteen odottamaan, että tunneli taas aukeaa. Kun aikuinen siirtää sauvat tunnelin edestä, tunneli on auki, ja lapsi yrittää ehtiä siitä läpi ennen kuin tunneli taas sulkeutuu. Pienimmille hiihtäjille leikkiin voi ottaa mukaan myös huudot ”KIINNI” ja ”AUKI”. Meillä tykätään myös siitä, kun tunneli leikin loppua kohden riehaantuu ja menee välillä kiinni-auki kamalaa vauhtia.

Maaliin hiihtäminen kannustuksilla (hyvä loppufiilis)
Yleensä lapset tekevät mielellään uudestaan sellaiusta, josta jäi edelliskerralla hyvä mieli. Se puolestaan on usein kiinni siitä, mitä tapahtuu viimeisenä asiana ennen lopettamista. Kiva tapa lopettaa, on esimerkiksi maaliin hiihtäminen. Maalin merkiksi voi vaikkapa tökätä omat sauvat lumeen tai tehdä käsillä portin, jonka alta lapsi pääsee hiihtämään. Esikoisemme tykkää myös loppusuoran kannustushuudoista taputusten kera. Maalissa saa tuulettaa!

Pssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

Kieli poskessa kirjoitettua, Lasten suusta, Uni

Mistä unissapuhujien perheessä jutellaan öisin?

Olen unissapuhuja, samoin mieheni, ja opittuaan puhumaan myös esikoisemme on liittynyt seuraamme. Kotonamme jutut eivät siis lopu öisinkään. Ja kiitos yöimetysten, olen saanut kuunnella unipuheita viime kuukausien aikana aitiopaikalta!

Kun isovanhempani vielä elivät, kävimme aina välillä heidän luonaan yökylässä isommallakin joukolla. Tapana oli, että vieraat nukkuivat siskonpedissä suuren vinttikamarin lattialla. Erään yön jälkeen äitini oli tikahtua naurusta. Hän kertoi, että olimme mieheni kanssa käyneet unissamme pitkää dialogia. Mieheni oli tosin puhunut jääkiekosta ja minä vastaillut hänelle aivan muihin aiheisiin liittyen.

Nyt on puolestaan ollut minun vuoroni jumppauttaa nauruhermojani.
Vaan mistä unissapuhujien perheessä jutellaan öisin?

Maitoa – isältä pojalle

”Maitooo, maitoooo!” mies alkoi eräänä yönä huutaa unissaan.
Aamiaispöydässä kysäisin, oliko hän ollut yöllä kovastikin janoinen, ja kerroin tapahtuneesta. Esikoista juttu huvitti suuresti.

Seuraavana yönä havahduin siihen, että sama toistui uudelleen.
”Maitooo, maitoooo!” joku kailotti pimeässä.
Tällä kertaa huutaja ei kuitenkaan ollut mieheni, vaan umpiunessa jutteleva esikoisemme.

Piiloleikkejä ja höyryjunia

Esikoisella on kaksi unissapuhumisunta, joita hän tuntuu näkevän usein. Toisessa hän leikkii piilosta isovanhempiensa kanssa, toisessa matkustaa höyryjunalla. Usein nämä unet ajoittuvat aamutunneille ja heräämisen hetkiin. Monesti viimeiset sanat ennen heräämistä ovatkin: ”Mummi, Pappa, missä olette?” tai ”Pillistä kuuluu tuut tuut!”

Höyryjuna-uni on niin todellinen, että esikoinen uskoo olleensa monena yönä oikeasti höyryjunan kyydissä. Matkoja muistellaan vielä aamuisin hymyssäsuin. Myös isovahempia on moneen otteeseen etsitty vielä heräämisen jälkeen siltä varalta, että Mummi sittenkin vielä piilottelee jossain…

Karanneet mansikat ja muita harmillisia tapauksia

Esikoinen hymyili ja maiskutteli huuliaan – aivan samalla tavalla kuin Mante-vauva hetkeä aiemmin maitoateriasta uneksiessaan. Mutta sitten esikoisen silmät rävähtivät auki, maiskutus loppui puolitiehen ja vaihtui suureen pettymykseen:

”Ne hävis! Mihin ne hävis? Mä löysin mansikoita. Mä HALUUN mansikoita.”

Lohdutin, että mansikat taisivat olla vain unta, kunnes tajusin, ettei esikoinen ollut hereillä vaan kyyristeli yhä metsän mansikka-apajilla marjoja etsien. Kokeilin toista lähestymistapaa.

[Ä: ”Nyt ei ole mansikoita, mutta kelpaisiko mansikkakakku?”]
”Mmmmm, kakkua!” esikoinen huokaisi ja jatkoi herkkujen mussuttamista samalla, kun pää painui takaisin tyynylle.

Katoavan ruoan lisäksi yleisiä harminaiheita esikoisen unissa tuntuvat olevan putoaminen, jumiin jääminen ja se, ettei pääse jonnekin mukaan. Ai mistäkö tiedän? Riittää, että kuuntelen, mitä sängynpohjalta kuuluu:

”Minä tipun!”
”Mä oon jumissa!”
”Haluan mukaan. Minä tulen mukaan!”

Ei saa mennä kauppaan, minäkin haluan sinne!”

Äidin käpälöimät unet

Jossain vaiheessa huomasin, että pystyn vaikuttamaan esikoisen unien kulkuun silloin, kun hän puhuu unissaan. Taktiikka on osoittautunut korvaamattomaksi erityisesti silloin, kun unet ovat olleet lipsumassa levottomiksi. Olen jo oppinut, että kahden asian soluttaminen unimaailmaan auttaa aina: toinen on kakku ja toinen Ryhmä Hausta tuttu Vainu-koira.

Kas näin se käy:

”Apua!”
[Ä: ”Ei hätää, Vainu auttaa.”]
”Missä Vainu?”
[Ä: ”Minä olen tässä vieressä nukkumassa. Vuh.”]

”Minulla on nälkä.”
[Ä: ”Tuossa on sinulle kakkua.”]

Naurukuoro ja maailman nuorin hevilaulaja

Öisen makuuhuoneemme äänimaailma on kirjava. Jutustelun lisäksi meillä lauletaan ja nauretaan.

Mante-vauva on osoittanut synnynnäistä lahjakkuutta örinäheviin ja hän käyttää öistä leijonanosan taitojensa harjaannuttamiseen. Välissä saattaa kikatuttaa.

Joitakin öitä sitten vauva kikatteli taas tavalliseen tapaansa, kun nauruun yllättäen yhtyi myös esikoinen. Sitten naurahti myös isä. Jos pimeässä huoneessa olisi saanut minkäänlaista videota aikaiseksi, olisin takuulla kaivanut kamerani esiin. Kolme naurajaa vuorotteli: yksi hörähti, toinen naurahteli ja kolmas kikatti. Hetken hiljaisuuden jälkeen joku taas purskahti nauramaan.

Näytös oli lyhyt, mutta kovin vaikuttava. Hieman minulle tuli myös sellainen olo, että jäin jostain kovin hauskasta ulkopuoliseksi.

Kun koskaan ei saa nukkua ja muita sympaattisia unia

”Haluan nukkua!”

Tiuskaisu kuului esikoisen sängyn suunnalta kahden aikaan yöllä. Arvasin hänen olevan sikeässä unessa – ei hän muuten olisi tuollaisia toiveita esittänyt. Hereilläollessä toive kuului pikemminkin: ”EN halua nukkua”, erityisesti viikonloppuaamuisin ja iltaisin nukkumaanmenon kynnyksellä.

”En halua herätä. Haluan nukkua”, esikoinen nurisi toistamiseen ehtiessäni hänen sänkynsä luo.
[Ä: ”Kulta, sä olet nukkumassa. Nuku vaan, nyt on yö.”]

Tästä unesta tykkäsin! Sain kerrankin olla se kiva, lapsen tahtoon myöntyväinen äiti. Ja pääsin vielä bonuksena itse jatkamaan unia – koska lapseni niin vaati!

Muita sympaattisia lemppareitani esikoisen univalikoimassa ovat jo aiemmin esittelemäni höyryjunaunet sekä mekonhuhuilu-unet, jotka tosin vaikuttavan jääneen viime aikoina historiaan. Näissä unissa esikoinen huhuili mekkoa kuin ystävää tai piilossaolijaa. Olisi ollut kiinnostava tietää, mitä itse unessa tapahtui.

Mante-vauva on puolestaan urakoinut öisin uusien taitojen oppimisen parissa. Vain vähän ennen kuin hän oppi kääntymään, heräsin yöllä kummalliseen ponnisteluun: ”HNNNNNNNNGH ÖRF BFFFFFG!” Umpiunessa olevalla vauvallamme oli vimmainen kääntymistreeni menossa. Paria päivää myöhemmin homma alkoikin sujua myös valveillaollessa!

Yksi liikuttavimmista unissapuhumismuistoista on joidenkin kuukausien takaa. Vauva oli vastikään syntynyt ja esikoinen alkanut puhua kokonaisin lausein. Eräänä aamuna heräsin esikoisen nauruun. Hän nauroi niin, että vesi valui silmistä ja pomppi pinnasängyssään sen laidasta tiukasti kiinni pitäen. Ja kun uni karisi yltäni, sain vihdoin selvää, mitä hän hihkui niin innoissaan:

”Pappa tuli avaamaan oven!”

Pssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

Oletko jo lukenut uni-juttusarjan avausosan ”Vähäunisista lapsista” ?