Ideoita, Taustaa, Uusia taitoja opettelemassa

Ekaa kertaa suksilla – miten aloittaa hiihtäminen taaperon kanssa?

Etelään on saatu lunta. PALJON lunta.
”Pitäiskö [esikoiselle] ostaa sukset, jos tori.fi:stä sattuisi löytymään?” ehdotan miehelle. Tuntia myöhemmin kannamme autoon viiden euron löytösuksiamme. Kiitos tori.fi!

Parin päivän päästä lähiladut on ajettu ja sukset pääsevät testikäyttöön. Esikoisen kuomat asettuvat uomiinsa kuin valetut ja pientä hiihtäjää jo vähän hihityttää. Latu kaartuu lumen nietostamaan metsään. Tuen esikoista kainaloiden alta. Ohitsemme pyyhkäisee joku luistelusuksillaan. Saamme hymyn, kun hän huomaa, mitä olemme tekemässä.

”Kokeiletko hiihtää ihan itse, jos päästän irti?” kysyn ja esikoinen nyökkää. Hän ei edes huomaa otteeni kirpoamista vaan jatkaa matkaansa kuin olisi ollut suksilla ennenkin. Hetken päästä hän haluaa kokeilla samaa sauvojen kanssa. Sekin näyttää sujuvan.

”Täältä tullaan! Väistäkää!” hän huutaa ”vauhdistaan” hurmioituneena.
(Videoitu vauhtinäyte löytyy TÄÄLTÄ.) Pian hän myös rallattelee itse tekemäänsä laulua sivakoinnin tahtiin: ”Hiihtää, hiihtää osaaaaaaan minä.”

”Minä hiihdin! Olin tosi reipas!” esikoinen toteaa kotiin päästyämme ja kokeilee kepillä jäätä: ”Nyt haluan mansikoita.” Mansikat ovat kuitenkin päässeet loppumaan (myös pihalta, vaikka esikoinen senkin vaihtoehdon keksii). Täytyy tyytyä jäätelöön.

”Kylmä kutittaa suuta. Ja päätä”, tuumaa esikoinen jäätelöä ahmiessaan ja ehdottaa illalle vielä toista hiihtolenkkiä. Nukkumaanmenoaika kuitenkin lähenee uhkaavasti, mutta lupaamme uuden hiihtolenkin heti, kun tulevien päivien paukkupakkaset hieman hellittävät.

Millä eväillä?

Minulla sen enempää kuin miehellänikään ei ole varsinaista hiihtotaustaa. Molemmat meistä on vain lapsena isketty murtsikoille ja patistettu ladulle. Nykyään hiihtokilometrejä kertyy talvessa jokunen sata, kiitos kotipihan vierestä lähtevien latujen.

Olemme kuitenkin molemmat taustaltamme valmentajia ja opettajia. Mies valmentaa nykyäänkin työkseen jääkiekkoa, minä puolestaan ehdin valmentaa kalpamiekkailijoita reilut 10 vuotta ennen esikoisen syntymää. Tällä mututuntumalla ryhdyimme pikkuhiihtäjäämme opettamaan.

Ensimmäistä kertaa suksilla

Ensimmäisissä hiihtomuistoissani jaloissani on kenkiin kiinnitettävät sukset, jotka irtoavat jatkuvasti ja tekevät hiihtämisestä hankalaa. Esikoisen suksia valitessamme yritimmekin kiinnittää huomiota siihen, että sukset saisi pysymään jämäkästi jaloissa, jotta niiden irtoilu ei hankaloittaisi opettelua. Kumma kyllä, välineet ovat 30 vuodessa kehittyneet, ja etenkin tunnetuilla valmistajilla pitävät siteet olivat enemmän sääntö kuin poikkeus – myös käytetyn tavaran markkinoilla.

Halusin myös viedä esikoisen heti ladulle, kun sellainen kerran on vieressä tarjolla. Tällöin sukset pitäisivät suunnan itsestään, eikä ensikertalaisen tarvitsisi keskittyä varsinaisen hiihtämisen lisäksi karkuteille pyrkiviin suksiin.

Ensimmäistä hiihtokertaa helpotti myös se, että muksahtelusta on tehty perheessämme tarkoituksellisesti hauska juttu – poislukien tietenkin kaatumiset, joissa sattuu. Koimme, että monien asioiden harjoittelu on helpompaa, kun mahdollista kaatumista ei turhaan säikähdä, vaan sille osaa jopa nauraa. Ladulla esikoinen intoutui muksahtelemaan välillä ihan tahallaan. Jos äiti tai isä vielä heittäytyi lumihankeen perässä, kuului penkasta lapsenkirkas hekotus.

Jalkojen hiihtämisliike oli tullut esikoiselle tutuksi leikeistä ja temppukerhoista. Jokunen päivä ennen neitsythiihtoa olimme sattumalta käyneet myös tutkimassa jäädytettyä kenttää ja esikoinen oli hauskuuttanut itseään hiihdellen kengillään jään pinnalla. 2,5-vuotiaat ovat jo niin nokkelia, että riitti kun esikoista muistutti liikkumistavasta jäällä ja pyysi häntä kokeilemaan samanlaista liikkumista sukset jalassa, niin homma alkoi toimia.

Aluksi tuin pikkuhiihtäjää kainaloiden alta, jotta hän oppi löytämään oikean painopisteen suksia liu’uttaessaan. Hetken päästä päästi irti. Sitten kokonaisuuteen lisättiin sauvat niin, että hetken myös minä pidin niistä kiinni ja ohjasin niiden liikettä. Sitten päästi taas irti.

Kun homma näytti toimivan tasaisella kokeilimme ihan loivaa ylä- ja alamäkeä, ensin yhdessä mennen, sitten irtipäästäen. Hiihdettävät pätkät eivät olleet pitkiä. Valitsemamme harjoitussuora oli maksimissaan 20 metrinen, mutta riittävä tarkoitukseemme.

Lopetimme, kun oli vielä hauskaa ja esikoinen olisi halunnut vielä jatkaa. Kun tekemiseen jää palo ja positiivinen polte, on kiva jatkaa seuraavalla kerralla siitä, mihin jäätiin. Ainakin meillä raja jaksamisen ja väsymisen välillä on leikkaava. Hauskanpito voi muuttua silmänräpäyksessa poruksi ja pillastuneisuudeksi. Siksi oli parempi lopettaa hieman liian aikaisin kuin liian myöhään.

Esikoisen arvio omasta suorituksesta

Hiihtoretken jälkeen tapahtuneessa riitti sulateltavaa. Miten meni esikoinen – noin niin kuin omasta mielestä?

”Minä hiihdin. Olin tosi reipas. Oli kivaa.”
”Alamäessä menin tosi kovaa.”
”Ylämäki. Pääsenköhän nyt?”
”Ja minä kaaduin. Se oli hauskaa!”
”Hei hei, latu! Huomenna nähdään!”

Hihtolenkkejä lienee luvassa siis jatkossakin.

Psssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

äitiys, Ideoita, Ruoka ja syöminen, Vauva-aika

Äiti kodin vankina – mikä neuvoksi, kun tuttipullo ei enää kelpaakaan?

Joulun alla vauva oli kolmekuinen ja minulla ensimmäinen oma juttuni sitten hänen syntymänsä. Isä lähti lasten kanssa isovanhemmille tuoreeltaan pumpattua maitoa mukanaan, minä jäin hiljaiseen kotiin etäopiskelemaan ääninäyttelemistä.

Mutta tuttipullomaito ei kelvannutkaan – ei vaikka vauva oli saanut sitä syntymästään saakka. Kun sama toistui muutamaa viikkoa myöhemmin, aloin toden teolla etsiä keinoja pulloruokinnan elvyttämiseksi.

Googlen hakutuloksia selaillessani huomasin, etten ole ongelman kanssa yksin. On ilmeisen yleistä, että tuttipulloruokintaankin tottuneet vauvat alkavat nyrpistää nenäänsä pullolle noin kolmen kuukauden iässä luontaisen imuotteen heikentyessä. Yhtä yleistä vaikuttaa olevan, että äitien avunhuudot kuitataan tuhahduksin: Mihin sitä pulloa tarvitsee, kun on tissit omasta takaa?!

Vähättelystä ei kuitenkaan ole apua kenellekään. Joskus pulloruokinta on vain saatava onnistumaan! Meillä esimerkiksi molemmat lapset syntyivät niin höyhensarjalaisina, että kuluttivat ruokaillessaan enemmän energiaa kuin sitä saivat. Ensimmäisinä viikkoina ei kerta kaikkiaan ollut muuta vaihtoehtoa kuin pumpata ja pulloruokkia rintaruokailujen lisäksi.

Siksipä ajattelinkin tehdä kotivankeuteen tuomittujen äitien avuksi tämän jutun, johon olen koonnut kaikki netistä löytämäni niksit onnistuneeseen pulloruokintaan. Tavoitteena on vapauttaa kaikki äidit, ja kokeilemalla ne keinot löytyvät! Lopuksi paljastan myös meidän nirppanokkaamme tepsineen tuttipullohuijauksen.

1. Tarkista imuosan koko.

Tuttipullon tuttiosat on tasaisin väliajoin vaihdettava seuraavaan kokoon.

Esikoisen kanssa asian vielä muistimme, mutta vauvan kohdalla sorruimme tähän aloittelijan virheeseen. Äitiaivoni eivät olleet prosessoineet sitä, että aika kuluu ja lapset kasvavat. Ihmekös vaatteet olivat jääneet pieniksi!

Neuvokas anoppini kuitenkin tajusi epäonnistuneiden syöttöyritysten yhteydessä tarkistaa tuttipullojemme tuttiosat ja totesi meidän yrittävän syöttää kolmekuistamme koon 1 imuosalla. Hätäensiapuna imuaukkoa suurennettiin silmäneulalla. Se ei kuitenkaan meidän tapauksessamme auttanut sen enempää kuin kaupasta haetut suuremmat imuosatkaan.

2. Testaa, onko äidin läsnäololla vaikutusta.

Jotkut vauvat kelpuuttavat pullon vain silloin, kun äiti ei ole paikalla. Toiset taas suostuvat pullottelemaan vain, jos syöttäjä on äiti.

Jos vauva kuuluu ensimmäiseen joukkoon, ongelma on helposti korjattavissa: Äiti pois ja pullo käteen. Jälkimmäisen ryhmän vauvat ovatkin sitten hankalampi juttu, mutta hekin ovat huijattavissa.

Kävi ilmi, että meidän vauvamme lukeutuu jälkimmäiseen ryhmään. Kun saavuin kotiin ja vauva pääsi syliini, hänelle oli ihan sama, mistä vekottimesta maito suuhun lirisee. (Koon 1 imuosakin kelpasi!) Mutta heti kun vauva siirrettiin taas jonkun toisen syliin, pulloraivo alkoi uudelleen. Havainnosta oli kuitenkin apua, sillä se auttoi meitä keksimään lopullisen tuttipullohuijauksemme (ks. kohta 10).

3. Aloita väsytystaistelu – tunnetaan myös nimellä tehotreeni.

Sinnikkyys palkitaan myös lastenkasvatuksessa – ja vauvojen syöttämisessä.

Monet äidit kertoivat tehotreenin toimineen pullosodassa: Tuttipullo isälle ja sinnikästä yrittämistä päivittäin. Tämä taktiikka vaatii tosin itkunsietokykyä, lehmänhermoja ja aikaa. Tehotreenissä onnistuneet kertoivat rauhoiteleensa pullolle raivoavaa vauvaa tasaisin väliajoin vaikkapa tutilla tai hartialle nostamalla. Päivä päivältä maitoa oli alkanut huveta tuttipullosta yhä enemmän, kunnes pulloruokinta oli lopulta sujunut kuin mitään ongelmaa ei olisi koskaan ollutkaan.

Esikoisen kohdalla olisin ehdottomasti lähtenyt kokeilemaan tätä taktiikkaa! Nyt siihen eivät riitä resurssit. Miksiköhän ihmisillä on vain kaksi kättä?

4. Harhauta vauvaa.

Anna vauvalle muuta ajateltavaa ja suorita tuttipulloisku, kun vauva sitä vähiten odottaa. Harhautukseen voi käyttää esimerkiksi tuttia, musiikkia, televisiota, lelua – mitä tahansa, millä vauvan huomion saa suunnattuen toisaalle samalla, kun ujuttaa tuttipullon suuhun.

5. Korvaa tuttipullo luovilla syöttövälineillä.

Jos tuttipullo ei kelpaa, voi syöttämisessä koettaa käyttää muita välineitä. Onnistuneina ratkaisuina mainittiin muun muassa lusikka, shottilasi, korkki, ruisku, hörpytysmuki ja ensimuki. Vaihtoehtoisista syöttötavoista löytyy lisätietoa myös Imetyksen tuki ry:n sivuilta.

6. Vaihda tuttipullomerkkiä.

Myös merkillä voi olla väliä, niin tuttien kuin tuttipullojenkin suhteen. Testaamalla eri merkkisiä tuttipulloja saattaa löytyä se yksi, josta vauva suostuukin imemään. Imuosissa nimittäin on valmistajien välillä eroja.

7. Tarkista pulloruokintatekniikka virheiden varalta.

Vau.fi -sivustolta löytyy artikkeli vauvantahtisesta pulloruokinnasta. Sen mukaan joskus tuttipulloraivon syy löytyy väärästä pulloruokintatekniikasta. Jutusta löytyi uutta tietoa minullekin. En ollut esimerkiksi tullut ajatelleeksi, että vauvan pitäisi antaa itse hamuta pullon tuttiosa suuhun ja imeä ensin tyhjää tuttiosaa noin minuutin ajan, jotta ruokinta jäljittelisi mahdollisimman aidosti rintaruokailun tekniikkaa.

Hio pulloruokintatekniikka kuntoon lukemalla koko juttu TÄÄLTÄ.

8. Harjoittele ensin vähemmän nälkäisen vauvan kanssa.

Jotkut olivat saaneet pulloruokinnan onnistumaan harjoittelemalla sitä ensin tilanteissa, joissa vauvan maha ei ollut vielä täysin tyhjä. Käytännössä tämä tarkoitti ateroinnin aloittamista rinnalta ja siirtymistä tuttipulloon kesken ruokailun. Vähitellen harjoittelu oli alkanut tuottaa tulosta, ja vauvat olivat suostuneet syömään pullosta myös tyhjällä vatsalla.

9. Kävele samalla, kun syötät.

Vauvojen vaatimukset saattavat joskus tuntua kohtuuttomilta, mutta mitäpä sitä ei tekisi lapsensa eteen – varsinkin jos palkintona on äidin vapaus käydä omilla asioillaan!

Jostain syystä moni oli huomannut, että vauva söi pullosta, kunhan käveli samaan aikaan. Ja auta armias, jos liike hetkeksikään pysähtyi: Seurauksena oli sellainen metakka, että rauhoitteluun tarvittiin tovi jos toinenkin.

10. Poista häiriötekijät.

Kun vauvat alkavat kiinnostua enemmän ympäröivästä maailmasta, ruokahetki saa uusia kilpailijoita. Kuka nyt syödä ehtii, kun ympärillä tapahtuu kaikkea jännää – varsinkin jos täytyy kaiken huipuksi tyytyä tuttipulloon!

Joillekin vauvoille tuttipullo oli alkanut kelvata, kun häiriötekijät oli poistettu, esimerkiksi syöttämällä pimeässä huoneessa tai asettelemalla harso väliverhoksi vauvan ja maailman väliin.

11. Pastöroi maito ennen pakastusta.

Vauva voi olla ronkeli pakastetun maidon muuttuneelle maulle. Tähän voi auttaa maidon pastörointi ennen pakastusta.

Itselläni ei ole kokemusta äidinmaidon pastöroinnista, mutta selkeät ohjeet löytyvät muun muassa Imetyksen tuki ry:n sivuilta: Tuore maito kuumennetaan kattilassa nopeasti 80 asteeseen, minkä jälkeen maito jäähdytetään esimerkiksi kylmässä vesihauteessa.

12. Tee syöttäjästä äidinhajuinen.

Kun huomasimme, että vauvamme suostui pulloruokailemaan vain äidin sylissä, kehittelimme suuren tuttipullohuijauksen: Isä naamioitiin äidiksi – tai ainakin äidinhajuiseksi. Tähän tarkoitukseen käytimme paitaani (mahdollisimman hikinen ja käytetty!), jonka asetimme isän ja vauvan väliin syöttämisen ajaksi. Kun taktiikkaan yhdisti vielä oikean pulloruokintatekniikan (ks. kohta X), huijaus oli valmis.

Ja kas, pullomaito alkoikin taas maistua!

Psssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

Lähteinä on käytetty Imetyksen tuki ry ja Vau.fi -sivustoja sekä lukuisia netin keskustelupalstoja ja muita totaalisen epätieteellisiä, kokemuspohjaisia lähteitä.

äitiys, Vammat ja vaivat

Äitivaiva nimeltä jännetuppitulehdus

Joulun alla se alkoi koputella vasemmassa ranteessa. Aluksi en kiinnittänyt siihen mitään huomiota, ajattelin sen sillä lähtevän. Mutta se oli sinnikäs ja koputteli päivä päivältä kovempaa, kunnes eräänä päivänä esikoisen apinatankona toimiessani tajusin, että ranteeni ei pidä.

Jännetuppitulehdus on tuttu vaiva jo nuoruudesta. Se iski musiikkiluokilla monelle, usein tutkintojen lähestyessä tai muun intensiivisen harjoittelun seurauksena. Vaiva nimittäin saa yleensä alkunsa raajaan kohdistuvasta poikkeuksellisesta ja pitkään jatkuneesta rasituksesta, joka aiheuttaa tulehdustilan. Hoitokonsti oli kuitenkin yksinkertainen: soittamisesta piti pitää taukoa.

Kun vaiva ilmestyi esikoisen vauva-aikana ranteeseeni, tilanne oli kuitenkin kinkkisempi. Miten lopettaa kiputilan aiheuttanut rasitus eli vauvan nostelu, kun koko elämä on pelkkää vauvan nostelua?

Kysyessäni asiaa tutulta lääkäriltä, hän hymyili anteeksipyytävästi: ”Siihen on syynsä, miksi jännetuppitulehduksen paraneminen kestää pienten lasten äideillä usein kuukausia.”

Tämäkin äitivaiva parani kuitenkin ajan kanssa. Aivan kuten lääkäri oli ennustanut, ranne äksyili muutaman kuukauden, ja sitten kipu katosi – niin kuin muutkin vauva-ajan vaiheet. Äitiaivot huolehtivat lopusta. En edes muistanut, että minulla oli moista vaivaa koskaan ollutkaan, kunnes tunsin tutun säryn ripustautuneen taas ranteeseeni.

Aivan kuten esikoisenkin kohdalla jännetuppitulehdus kehittyi huomaamatta arjen tiimellyksessä. Tällä kertaa se oli kuitenkin huomattavasti äkäisempi: kiipeili kipuna korkealle kyynärtaipeeseen ja jäykisti ranteen kuin sementti. Käännyin taas kummastuneena tutun lääkärin puoleen ihmetellen vaivan rajuutta. ”Viimeksi kanniskelit vain vauvaa. Nyt sinulla on lisänä tuo 13 kiloinen taapero”, lääkäri huomautti.

Sain kuitenkin kätevän ja vauva-arkiystävällisen vinkin hätäensiavuksi: Kämmen seinää vasten sormet alaspäin suunnattuina ja käsivarsi suorana. Venytä hetki. Ravistele käsi. Toista niin monta kertaa päivässä kuin mahdollista.

Ja tiedättekö, näinkin pieni asia on tuonut suuren avun!

Pssssst, Äijä-äidin löydät myös täältä:

Huom. En ole lääketieteen taitaja. Jännetuppitulehdukseen liittyvät tiedot ovat peräisin perhepiirin lääkäreiltä sekä terveyskirjasto.fi -sivulta.

arki, Uni, vanhemmuus

Ystävämme Iltavilli

Takana on pitkä päivä. Paljon ulkoilua, rutkasti riehumista, väliin jääneet päiväunet ties monettako kertaa peräkkäin.

Iltaseitsemältä on lähdetty koiran kanssa lenkille, sen jälkeen siirrytty rauhoittaviin iltarutiineihin: iltapala, iltapesut, -pisut, sadut ja laulut. Esikoinen pötköttelee raukeana kainalossani vielä hetken, kunnes lopulta ilmoitan, että on aika siirtyä omaan sänkyyn nukkumaan.

Sillä salamanlyömällä esikoiseen iskee valtaisa energialataus. Hän ponnahtaa pystyyn sellaisella nopeudella, että on pakko tarkistaa, onko selkään kasvanut vieteri. Sekuntia myöhemmin hän on jo vääntämässä isän yöpöydän kelloradiota päälle. ”Nyt tanssitaan!” esikoinen kiljaisee riemuissaan, kun 80-luvun hitit tärähtävät soimaan. Muutamia tanssiaskeleita otettuaan hän jo juoksee kiljuen ympäri huonetta, pomppii sängyllämme, repii lakanansa paikoiltaan ja kysyy viatonta äänensävyä tavoitellen: ”Oho, mitä nyt tapahtui?”

Muutaman kerran silmiä epäuskoisesti räpytettyäni tajuan, että rauhoittumis-metodeistamme huolimatta Iltavilli on tullut taas kylään.

”Katso äiti, minä tanssin radiota! Minä tanssin hienosti!” esikoinen toteaa katsellessaan peilikuvaansa, jonka askelkuviot tuovat mieleen boogie woogien. Yritän olla nauramatta. Rakastan tätä puolta esikoisessamme: villiä, sanavalmista heittäytyjää. Mutta koska vauvallakin on menossa kolmen kuukauden hulinat ei iltaan mahdu enää ylimääräistä stand up:ia. Alakerrassa aloitellaan jo iltakitinää.

Samaan aikaan yritän olla panikoitumatta tajutessani, että uusi juniorisänky on jo postissa matkalla. Miten ihmeessä pärjäämme, kun meillä ei ole enää erikoiskorkeareunaisen pinnasängyn laitoja pidättelemässä esikoista iltaisin?

Vastauksen saan seuraavana päivänä:
Miten niin pidättelemässä?!

Esikoinen oppii kampeamaan itsensä sängyn yläreunan päälle, vaikka se ulottuu häntä otsaan, ja pudottautuu vapauteen pehmeästi kuin kissa. Jos olenkin aiemmin pystynyt jättämään energiaapursuvan esikoisen potkimaan pinnasängyn laitoja ja poistumaan itse alakertaan vauvan syöttöpuuhiin, nyt sekin vaihe on muisto vain! ”Äitiiii, minä heräsin! Nukuin tosi pitkään. Kiipesin itse sängystä. Olenpas minä taitava!” esikoinen hyrisee portaita alas tassutellessaan.

Ehkä juniorisänky tilattiin sittenkin oikeaan aikaan…

Kännykkäni Vau.fi -sovellus lohduttaa kertomalla, että Iltavilli kyläilee iltaisin muissakin taaperokodeissa: ”Nukkumaanmeno voi olla haastavaa. Lapseen saattaa iskeä niin sanottu ’iltavilli’, joka voi saada hänet riehaantumaan silloin, kun pitäisi rauhoittua nukkumaan. Lapsi saattaa myös viivyttää nukkumaanmenoa juoksemalla yhtenään vessassa tai valittamalla janoa uudestaan ja uudestaan.”

Kuvaus kuulostaa pilkallisen tutulta. Iltavillin lisäksi esikoisellamme on myös viivyttelystrategia, joka etenee yleensä seuraavasti:
”Peitto päälle!”
”Se kaatui! Äiti pupu kaatui!”
”Tuli pisu!” [Jos tähän ei reagoi, litania jatkuu:]
”KOKO sänky on IHAN märkä!”
”On jano!”
”Peitto tippui!”
– ”Lakana lähti pois!”
– ”Minä nukuin jo!”

Sitten koittaa ilta, jolloin Iltavilli ei tulekaan kylään. Esikoinen nukahtaa kainalooni jo iltalaulujen aikana ja nukkuu koko yön sikeästi. Seuraavana yönä myös vauvan Hepuli-kaveri jättää yökyläilyn väliin, ja nukun yhtäjaksoisesti kolme tuntia, ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon. Aamulla olo on kuin uudestisyntyneellä.

Kyllä näillä unilla taas muutamat Iltavillin kyläreissut jaksaa!

Pssssst, Äijä-äidin löydät myös täältä:

arki, sisarukset, vanhemmuus

Läpsystä vaihto – tanssi nimeltä vanhemmuus

Lopultakin vauva nukahtaa aamun ensimmäisille päiväunille. Lounas on tekemättä, ja esikoisen pitäisi päästä pihalle, jossa odottavat myös lumityöt. Vaan ei hätää, meitä aikuisia on paikalla kaksi!

Otan esikoisen kanssani pihalle lapiohommiin. Isä jää sisälle vauvanvahdiksi ja makkarakeiton tekoon. Hetkeä myöhemmin ulko-ovelta kuuluu komento: ”Nyt heräsi, vaihto!” Esikoinen jää lapioimaan, koira lapsenvahdiksi. Isä vetää oviaukossa takkia päälle samalla, kun minä nakkaan omani eteisen nurkkaan ja koppaan nälkää itkevän vauvan syliin. Vielä nopea tilannekatsaus ennen vaihtoa:

”Perunat ja porkkanat check. Kun kiehuu, lisää parsat. Kun kiehuu uudestaan, niin makkarat.

”Me aloitettiin lumitöistä, ei päästy vielä pulkkamäkeen. [Esikoinen] on innostunut auton lapioinnista. Käytiin kyllä läpi, että harjalla, ei lapiolla, mutta sinne se taas suuntaa.”

Vanhemmuus on parhaimmillaan kuin tanssia ja tämän tanssin olemassaolosta olen nauttinut loman aikana kaikkein eniten. Arjessamme on tavallista, että olen kodin ainut aikuinen silloin, kun lapsia on paikalla kaksi. Valmentaja kun tekee työtään aamujen lisäksi yleensä myös iltaisin ja viikonloppuisin. Siksi yhteinen loma-aika on tuntunut vauvarokkoineen ja valvomisineenkin ihanalta vaihtelulta. Kahta lasta kohden on kahdet kädet, siis tasavahva tilanne!

Ystäväni kertoi taannoin lestadiolaisperheen äidin sutkautuksesta: Kaksi ei mene siinä missä yksi, ja kolme ei todellakaan mene siinä missä kaksi, mutta neljästä eteenpäin ei tunnu enää missään. Sanoihin kätkeytyvän totuuden ymmärsin vasta toisen lapsemme myötä.

Ennen vauvan syntymää olin kokenut alivoima-olotilan vain kerran – kun minulle iski kaamea vatsatauti ollessani esikoisen kanssa kaksin kotona. Nykyään alivoima on arkipäivää, tasavahvuus luksusta. Ja jos lapsia olisi kolme tai enemmän, täytyisi tottua elämään jatkuvassa alivoimatilassa. Toisaalta, toisen lapsen syntymä on jalostanut meistä vanhemmista entistä paremman tiimin. Ajoittain elämä tuntuu jopa helpommalta, kun olemme oppineet sovittamaan askelkuviomme aiempaa sulavammin yhteen.

Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä pian 14 vuotta, jo pitkään ennen lapsiakin. Olemme tehneet töitä yhdessä, läpikäyneet vaikeita asioita, seuranneet toistemme aikuiseksi kasvamista, työuran kehittymistä, unelmien jahtaamista. Kaiken sen myötä tiedän, että rinnalla on juuri se ihminen, jonka kanssa tahdon jakaa elämän ja arjen – ja paras mahdollinen vaihtoehto lastemme isäksi.

Kuormittavan arkirytmin jaksaa, kun yhdessä on aidosti hauska ja hyvä olla silloin, kun yhteistä aikaa siunaantuu. Sen suurempaa salaisuutta meillä ei ole sille, miten saamme kaikin puolin pöljän ja kömpelösti yhteiskunnan rakenteisiin istuvan elämänrytmimme toimimaan. (Lue lisää arkirytmistämme täältä.) Ja meitä on kuitenkin kaksi. On niitäkin, joilla ei ole koskaan rinnalla toista aikuista jakamassa arjen kuormaa.

Uudenvuodenpäivänä isä palaa töihin. Päivät sujuvat mukavasti, kiitos entiselleen tervehtyneen, reippaan esikoisen, joka osallistuu vauvan viihdytykseen, haeskelee pudonnutta tuttia ja leikkii hetkittäin myös itsekseen.

Istumme iltapalapöydässä. Esikoinen nakertaa omenaa, vauva juo nautiskellen iltamaitoa – kunnes tulee selkäkakka. Kehotan esikoista jatkamaan rauhassa syömistä ja lähden vauvan kanssa vaipan- ja vaatteiden vaihtoon. Puolivälissä keittiöstä alkaa kuulua pahaenteisiä ääniä. Heitän vaatteettoman vauvan lämmikkeeksi viltin ja riennän keittiöön, jossa esikoinen on kyllästynyt olemaan iso ja itsenäinen. Banaaniviipaleet on nakeltu pitkin seiniä ja lattioita, mukin sisältö on kaadettu pöydälle. Tempauksestaan hurmioitunut esikoinen hakkaa kämmeniään lätäkköön ja hieroo käsiä sen jälkeen hiuksiinsa. Laadin juuri mielessäni toimintasuunnitelmaa, kun isä saapuu kotiin.

”Kumman haluat?” hän kysyy tilanteen nähdessään ja minä huokaisen helpotuksesta. Tanssimme jatkuu, eikä pieni kaaoskaan tunnu enää kaaokselta vaan ihan tavalliselta arjelta.

Pssssst, Äijä-äidin löydät myös täältä:

Kieli poskessa kirjoitettua, korona, vanhemmuus

Luvattoman laiskaa – juhlalintsaamisen alkeet

”Tykkään valoista, en paukuista. Mennään nukkumaan”, esikoinen tuumi ihmetellessämme illan ensimmäisiä raketteja. Onneksi olimme viime hetkellä napanneet mukaan kuulosuojaimet, joiden turvin pieni alahuuli lakkasi väpättämästä. Ja onneksi meillä oli myös omia ”raketteja” – iloisesti rätiseviä tähtisädetikkuja, joiden valoshow oli enemmän esikoisen mieleen.

Illan paras raketti oli tähtisädetikku!

”Onko luvatonta, jos aikuinen on uutena vuotena yöpuvussa puoli yhdeksältä?” mies kysyi peiteltyään esikoisen. Katsoin polvesta puhkikuluneita collareitani ja mietin, että päivitys pyjamaan saattaisi olla jopa askel juhlavampaan pukeutumiseen.

Saanko viettää illan piilossa kylpyhuoneessa?” koiramme kysyi silmillään ja livahti uuden vuoden bunkkeriinsa lavuaarin alle. Viiden aikaan lenkkipolulla oli ollut ruuhkaa, kun ihmiset olivat ulkoiluttaneet koiriaan ennen rakettien paukkeen alkamista. Puoli kuudelta käänsimme kotona Jouluradion nupit kaakkoon ja päästimme vapisevan koiran tuttuun ja turvalliseen piiloonsa vanhan vuoden rippeitä potemaan.

Vauvaakaan ei vuoden vaihtuminen pahemmin kiinnostanut. Paitsi sanoiko joku MAITO?!

Vauvarokossa valvotun joulun myötä päätimme viettää tämän uuden vuoden juuri niin kuin h-hetkellä hyvältä tuntuisi – pyjamissa, piilossa, päiväunia nukkuen, kuka mitenkin. Se tuntui mukavan luvattomalta! Rähjäinen, epäsosiaalinen ja saamaton juhlailta vailla suorituspaineita ja valvomisen pakkoa.

Niinpä päädyimme sohvalle syömään mätileipiä, maistelemaan Mante-vauvan syntymälahjaksi saatua shampanjaa ja katsomaan liian monta jaksoa Cobra Kaita. Rakettien yltyvästä paukkeesta arvasimme selvinneemme hereillä puoleenyöhön. Hyvä me!

Uuden vuoden ensimmäiseen aamiaiseen olin sentään päättänyt panostaa. Tarkoituksena oli loihtia suolaisia tähtitorttuja ja croissantvuokaa. Pian kuitenkin tajusin, että aamiaistarpeet olisi pitänyt myös hankkia menuun toteuttamiseksi. Onneksi jääkaapista löytyi pekonia ja munia. Ja jemmasta hyvää kahvia!

”Minäkin haluun kaffee! Minäkin haluun lukee omaa Hesalii!” esikoinen huomautti katseltuaan hetken touhujamme. Esikoisemme tykkää kahvista. Annoin kerran maistaa, kun luulin kahvin kinuamisen sillä loppuvan. Ei loppunut. Mutta mikäpä siinä! Kaadoin esikoisellekin kahvitilkan, hän valitsi itselleen lehdestä urheilusivut, ja siinä me sitten istuimme – kolme tyytyväistä, kahvikuppiemme ääressä edellispäivän uutisia lukien. Vauva tuhisi sängyssään, ja kodin täytti uuden vuoden onni.

Onnellista ja normaalimpaa vuotta 2021 jokaiselle!

Psssst, Äijä-äidin löydät myös täältä:

Joulu, lapsi sairastaa, vanhemmuus, Vauva-aika

Iloista joulukuumeilua ja onnellista vauvarokkoa!

Muistan erään lapsuusjoulun erityisen hyvin. Olimme olleet veljeni kanssa vesirokossa ikuisuudelta tuntuneen ajan ja lapsenmielissämme koko joulu oli vaarassa. Aattoaamuna vesikellojen huomattiin kuitenkin kadonneen ja rokon siirtyneen paranemisvaiheeseen. Se on yksi lempijoulumuistoistani!

Muutamaa vuotta myöhemmin joulumuistoja värittämään iski ruokamyrkytys, joka kuohitsi koko perheemme, lukuun ottamatta pikkuveljeäni joka ei voinut sietää taudin aiheuttajaa: sekametelisoppaa. Koska jo lapsuuskodissani oli tapana tunnelmoida joulua pitkän kaavan mukaan ja hyvissä ajoin etukäteen, ei tämäkään takaisku onnistunut pilaamaan joulunviettoa – vain pienen siivun siitä.

Nykyiselle perheelleni tämä oli monella tapaa ensimmäinen joulu.

Ensimmäinen joulu kaksilapsisena perheenä. Mante-vauvan ensimmäinen joulu. Ensimmäinen joulu, jolloin myös esikoinen ymmärtäisi jotakin joulunvietosta – ja samalla myös hänen ensimmäinen joulunsa sairaana.

Vielä pari päivää ennen aattoa makoilimme puusaunan joululöylyissä ihmetellen levollista tunnelmaa. Vauva nukkui, esikoinen löylytteli kuin vanha tekijä, ja jouluvalmistelut oli saatu tehtyä hyvissä ajoin valmiiksi. Ei ollut kiire minnekään.

Sama meno jatkui aatonaattonakin. Sekoitimme aamukahviin kardemummaa ja lorvimme koko aamun. Keksimme, ettei haudoilla ole pakko käydä vielä – joulu se on tapaninakin. Teimme lounaaksi riisipuuroa ja valmistimme sitä saman tien tupla-annoksen, jotta aattoaamun puurot saisi Joulupukin kuuman linjan ohella mikrotettua nopeasti valmiiksi. (Maistui muuten ihan yhtä hyvältä kuin vastakeitetty puuro!) Illalla kävelimme kylän joulukalenteriluukulle kuuntelemaan konserttia. ”Minä soitan huilua ja selloa”, esikoinen kommentoi jälkikäteen kokemuksesta vaikuttuneena.

Aattoaamuna heräsimme esikoisen jouluhepuliin. Kun hän hihkui aamun ensisanoinaan: ”Huraa, tänään Joulupukki tulee, omalla autolla tai bussilla!” minä ajattelin: Huraa, vihdoinkin saan kokea tämän äitinä!

Aatto eteni vailla varoitusmerkkejä kohti iltaa. Riisipuuroa, Joulupukki telkkarissa, parkkitaloleikkejä, aamupäiväkävely kylän joulukalenteriluukkuja katsellen. Päiväunet, välipalaa, yleistä riehumista, pari jaksoa Ryhmä Hauta ja joulupöytään.

Esikoinen popsi kinkkua ja marinoituja punasipuleita. Limppua, mätiä ja rosollia. Jälkiruoaksi loihdittua joulurahkaa. Äitiä alkoi jo vähän jännittää: Mitäköhän esikoinen tuumaisi illan viimeisestä ohjelmanumerosta?

Mutta sitten esikoinen yhtäkkiä ilmoitti: ”En halua lahjoja. En halua Joulupukkia. Haluan nukkumaan.”

Esikoinen ei koskaan mene vapaaehtoisesti nukkumaan. Hän ei myöskään vaikuttanut millään tavoin sairaalta. Niinpä päättelimme, että joulujännitys oli vain noussut sietämättömälle tasolle. Olihan esikoinen vielä joulukuun alussa pelännyt tonttuja. (Jouluun mennessä tonttusuhteessa oli päästy siihen pisteeseen, että eräänä päivänä esikoinen kysyi: ”Äiti voiko tonttuja syödä?” [Ä: ”Ei kai sentään!] ”Syön silti. Maistuu viinirypäleeltä.”)

Kun esikoinen vielä toisti vaatimuksensa nukkumaanmenosta, päätimme laittaa joulunjuhlinnan pauselle ja jatkaa seuraavana aamuna. Sen verran Joulupukilla oli kuitenkin pelisilmää, että hän oli käynyt tiputtamassa esikoisen sänkyyn muutaman puketin. Esikoinen avasi niistä yhden ja ilmoitti sen riittävän. Iltasatuja hän kuitenkin tajusi vaatia joulun kunniaksi kolme. Ajattelin tyytyväisenä myhäillen, että uusi sukupolvi osaa ehkä arvostaa tekoja enemmän kuin tavaraa.

Pari tuntia myöhemmin sängyssä huusi tulikuuma ja kuumehoureinen lapsi. Ja vielä tänäänkin sängyssä makaa Panadolin turruttama, kuumeuninen lapsi. Joulu on yhä pausella, Joulupukin oven taakse jättämät paketit odottavat avaamattomina kuusen alla, ja ajan hengen mukaan korona on testattu ja poissuljettu laskuista.

Esikoisen jouluhyytymisen syy ei ollutkaan tontuissa tai jouluahdistuksessa, vaan nopeasti purevassa taudissa nimeltä vauvarokko. Se nostaa korkean kuumeen useamman päivän ajaksi ja muuntautuu usein sen jälkeen vielä kehoon leviäväksi ihottumaksi. ”Kolmen päivän kuumeeksikin” kutsuttu vauvarokko on helposti tarttuva ja pitkään itävä (5-15 päivää), mutta paranee itsestään ja iskee yleensä vain alle kolmevuotiaisiin. Vielä saamme siis jännittää, joutuuko vauvammekin läpikäymään rokkomankelin.

Pauselle jääneestä juhlinnasta ja kuumeilevasta esikoisesta huolimatta joulumme on ollut lämminhenkinen ja onnistunut. Lahjat avataan, kun on niiden aika – eivätkä ne näytä kovin isoa roolia lastemme joulussa (vielä) edes esittävän. Onneksi aloitimme lapsuuteni mallia seuraten joulunvieton jo niin aikaisin, että esikoinenkin on saanut nauttia siitä terveenä. Hänen mielestään joulussa on ollut parasta ”kuivatut omenat ja kylpeminen ISOSSA ammeessa”.

Ja hyvin tuntuvat joulutortut sekä piparit uppoavan vähän kipeämpäänkin lapseen!

HUOM. En ole lääketieteen ammattilainen. Vauvarokkoa koskevat tiedot on saatu hoitoalalla työskenteleviltä sukulaisilta.

Psssst, Äijä-äidin löydät myös täältä:

Ideoita, Joulu, korona, Retkellä

Koko kylän joulu

Kotikylällämme kokeiltiin vuosi sitten yhteisöllistä joulukalenteria. Ideana oli, että kuka tahansa sai kehitellä luukun kotipihalleen, ja luukkujen päivittäiset sijainnit jaettiin kaikkien tietoon alueen Facebook-ryhmässä.

Kuva: Anna Sievers

Kalenteri saavutti sen verran suuren suosion, että kyläaktiivit virittelivät sen uudelleen pystyyn tänä vuonna. Monet olivat jo etukäteen päättäneet lähteä viime vuoden inspiroimina mukaan, ja kertoipa eräs luukuntekijä aloittaneensa valmistelut jo lokakuussa.

Kalenteriluukkuja kierrellessä ei voi kuin ihailla ihmisten viitseliäisyyttä ja kekseliäisyyttä. Heti ykkösluukku ihastutti oivaltavuudellaan: Omakotitalon seiniin oli ripustettu valtavia pahvisia piparkakkuja, joista osaa oli käyty nakertelemassa. Kun arvuuttelimme, kuka niitä on maistellut, vielä tuolloin tonttupelkoisella esikoisellamme oli vastaus valmiina: ”Ei ole tonttu! Peura.”

Sittemmin suhde tonttuihin on muuttunut suopeammaksi, kiitos päiväkodin joulukasvatuksen, aikuisten vakuuttelun ja upean tonttukontti-luukun, johon oli rakennettu kokonainen joulumaailma. Esikoinen halusi sinne monta kertaa.

”Voiko tämä olla kynttilä? Yy, kaa, ei ollu kolmea, ei ollu neljää, ei ollu viittä. Oi, siellä oli kymmenen tonttua. Minä unohtin sen kymmenen. Ne vilkkuu! Ne vilkkuu! Ne vilkkuu! Kato tähän! Voiko täällä olla äiti-tonttu? Mennään tänne. Täällä on kivaa! Täällä on kimalletta! Mennään kattomaan kimalletta! Onko sitä täällä?”

Kuva: Anna Sievers

Eräs luukku kätki sisäänsä pakohuonepelin: Jouluhuoneeksi tuunatun leikkimökin lukon sai avattua kasvihuoneeseen kätkettyjen vihjeiden perusteella. Luukun kehitellyt perhe kertoi idean saaneen alkunsa vitsiksi tarkoitetusta heitosta, josta perheen isänsä oli innostunut. Ideointi oli kuulemma ollut kevyin osuus. Vuosia varastona toimineen leikkimökin siivoamisessa ja perkaamisessa sen sijaan oli ollut enemmän hommaa. Lopputuloksesta haltioitunut perheemme kiittää vaivannäöstä!

Parasta kylä-joulukalenterissa on ollut se, että sen avulla kärttyisen ja väsyneen lapsen on saanut houkuteltua vielä illallakin ulos koiraa lenkittämään. Ja on pimeässä sadesäässä käveleminen tuottanut meille aikuisillekin enemmän iloa, kun matkan varrella on odottanut joulubonus. Lämmin kiitos siis kaikille kalenterin tekoon ja kehittelyyn osallistuneille! Tämä oli hieno ponnistus keskellä koronan hiljentämää joulunodotusta ja loi lämmintä yhteenkuuluvuuden tunnetta koko kyläyhteisöön.

Huomista joulukonsertti-luukkua uteliaisuudella odottaen…

Virallisten luukkujen rinnalle syntyi myös upeita, epävirallisia varjoluukkuja, kun ihmiset intoutuivat matkan varrella leikkiin mukaan.

Psssst, Äijä-äidin löydät myös täältä:

Joulu, Kieli poskessa kirjoitettua

Havaintoja joulukuusista ja puolitoistavuotiaista

Joulu 2019:

On pahaenteisen rauhallinen lapsiperheaamu.

Tiskaan keittiössä. Tuolloin puolitoistavuotias esikoinen katsoo Pikku Kakkosta. Kunnes alkaa kuulua ääniä…

Esikoinen ja joulukuusi (2019)

Ryntään olohuoneeseen.
Oviaukossa kimppuuni hyökkää kaatuva joulukuusi, jonka puoliväliin vesselimme on onnistuneesti kiivennyt.

Opin kolme asiaa:

1. Onpa näppärä tapa riisua kuusi koristeistaan!

2. Kuusenjalkaan mahtuu PALJON vettä!!

3. Puolitoistavuotiaat eivät olekaan nopeita. Ne ovat valonnopeita!!!

Fiksusti luonto on kuitenkin asiat järjestänyt, sillä äitiys tuo mukanaan zen-supervoimia. Niiden ansiosta sisäinen myrsky laantuu kulmienkohotuksella ja voimavarat voi suunnata olennaisempiin asioihin, kuten olohuoneen vallanneen katastrofin tuhojen minimoimiseen.

Tapahtuneen seurauksena meillä on loppujoulun ajan kaunis pihakuusi, ja päätän ettemme pariin vuoteen kuusta sisään otakaan.

Joulu 2020:

Äitini kysyy, haluammeko kuusen heidän metsästään. TOTTA KAI! Ei joulua ilman kuusta. Sitä paitsi, mitä muka voisi tapahtua?

Esikoinen ja joulukuusi (2020)

Koristelemme esikoisen kanssa kuusen. Esikoinen on tohkeissaan. Hän ripottelee olkikoristeita oksille ja nyppii joulupalloista kantoja irti. Minä vetistelen, kun joulukuusen-kaatajastamme on tullut niin iso ja taitava.

Kuusesta tulee upea, ehta kaunotar! Meidän joulupuumme!
Tuntia myöhemmin palloa jahtaava koiramme juoksee päin kuusenjalkaa.

Mutta kuusi on yhä pystyssä! Se on vankkaa tekoa. Ja riittävän pieni!

Esikoinen ja joulukuusi (2018)
Neuvola, vanhemmuus

Kakkua neuvolatädille!

En ole sellainen pullantuoksuinen äiti, joka viihtyisi keittiössä ja osaisi loihtia taianomaisia herkkuja. Olen kyllä etevä syömään! Ja haluaisin, että tarjolla olisi aina hyvänmakuista, monipuolista ja terveellistä ruokaa. VAIKEA YHTÄLÖ!

Hyvästä syystä tartun kyllä taikinakulhoon ja teen, minkä pystyn. Ja eilen todella tarvittiin kakkua, sillä kävimme viimeistä kertaa lämpimän-lempeän neuvolahoitajamme vastaanotolla ennen hänen eläköitymistään.

Meillä on ollut onni saada nauttia saman neuvolatädin huolenpidosta ensimmäisestä raskaudesta tähän päivään asti. Hänestä on tullut tuttu ja läheinen – ihminen, joka todella tuntee perheemme ja matkamme vanhemmiksi. Ymmärtää huonoja vitsejämme ja tietää, miten esikoisemme lepytetään.

Tiedän, ettei kaikilla ole käynyt näin hyvä tuuri. Että joillain hoitajat vaihtuvat jatkuvasti ja neuvolakäynnit ovat pikemminkin pikasuoritus kuin odotettu kohtaaminen.

Se on sääli, sillä etenkin ensimmäisen lapsen kohdalla turvallinen neuvolatätimme oli korvaamaton rinnallakulkija. Hän kehui, kannusti ja tarvittaessa myös komensi. Kun suhtauduin neuvolatädin mielestä turhan vähättelevästi raskaudenaikaiseen huimaukseen, hän ilmoitti soittavansa 24 tunnin kuluttua lääkärille puolestani, jollen ole itse sitä siihen mennessä tehnyt. Sanojen siivittämänä tartuin puhelimeen, ja huimaukseenkin löytyi lopulta syy.

Kiitos siis kaikille teille neuvolatädeille, -sedille ja -henkilöille, jotka kiireestäkin huolimatta onnistutte luomaan meille perheellisille kiireettömyyden harhan! Teille, jotka kuuntelette, välitätte ja kohtaatte lämpimästi hymyillen kuin itsellänne ei koskaan olisi päänsärkyä tai huonosti nukutun yön painoa harteillanne. Teille, jotka muistatte lastemme nimet, lempilelut ja edelliskerralla esiin nouseet arjen asiat välillä paremmin kuin me vanhemmat – aivan kuin teillä olisi rajaton muistikapasiteetti käytössänne.

Tontut olivat tuoneet esikoisen joulukalenteriin kakkuun liittyvän tehtävän.

Kaikille en valitettavasti voi kakkua leipoa, mutta tämän yhden tein. Tai oikeastaan kaksi, sillä koska en luota leipurinlahjoihini, jouduin tekemään myös maistelukakun. Sen avulla voi varmistaa, että lahjakakun kehtaa antaa eteenpäin! Maisteluraadissa istui myös esikoinen, joka antoi lopullisen tuomion:

”Hyvää! Maistuu omenalta ja banaanilta, ei yhtään joululta.”