arki, äitiys, Media, Positiivisuus, vanhemmuus

Ongelmana positiivisuus

Kun Selviytyjät Suomesta pudotettiin tällä kaudella kilpailija siksi, että hän oli liian positiivinen, en ollut uskoa korviani. Kerttu Rissasen peli päättyi, koska hänen iloisuutensa, tsemppaavuutensa ja positiivisuutensa olivat alkaneet ärsyttää kanssakilpailijoita.

Helsingin Sanomat puolestaan teki jutun bloggaaja Iina Hyttisestä otsikolla Liian hyvä asenne (Raisa Mattila, HS 24.5.2021). Jutussa Hyttinen kertoo olevansa positiivinen ja ratkaisukeskeinen ihminen ja saaneensa blogiinsa tästä vuosien aikana satoja, ellei tuhansia asennettaan kyseenalaistavia kommentteja. Lopulta Hyttinen poistikin blogistaan mahdollisuuden kommentoida tekstejä, kun ikävät kommentit alkoivat ahdistaa.

Ilmiö on tullut tutuksi tätäkin blogia tehdessä. Yleensä tuohtuneissa palauteviesteissä kommentoidaan positiivisen pohjavireen ärsyttävyyttä tai epäuskottavuutta.

Olen kuitenkin linjani valinnut. Perustin tämän blogin, koska itse kaipasin positiivisempia tarinoita perhearjesta – enkä tarkoita positiivisella siloteltua tai kaunisteltua vaan sitä, että kömmähdyksiä ja kompurointeja nostettaisiin esiin osana elämää, pelottelematta ja niihin jämähtämättä. Jokainen lapsia saanut nimittäin kehottaa nauttimaan pikkulapsiajasta, mutta silti keskusteluissa ja perhe-elämästä kirjoitetuissa jutuissa tuntuvat korostuvan elämänvaiheen varjopuolet.

”Se, että elämäni perusvire on positiivinen, ei tarkoita, että piilottaisin negatiivisia tunteita. – Mutta yksi huono hetki ei tarkoita, että koko päiväni olisi surkea. Ja vaikka päivä olisikin, se ei minulle tarkoita, että koko elämä olisi”, Hyttinen toteaa Hesarin jutussa ja jatkaa: ”Ei minullakaan ole aina ollut elämässä voimavaroja olla positiivinen tai ratkaisukeskeinen, eikä kenelläkään ole.”

Hyttisen tavoin koen olevani rehellinen juttuja kirjoittaessani. Olen tehnyt juttusarjaa perheemme uniongelmista, huokaillut uhmaiän äärellä ja kertonut, miten pitkiä päivät joskus ovat, kun puoliso tekee epätavallisesti rytmittyviä töitä, joiden ehdoilla perheen täytyy elää. Haasteista kirjoittaminen on paitsi hyvä tapa päästellä höyryjä, parhaimmillaan myös väylä vertaistukeen. Korona kun on karsinut vanhempien vertaistukikahvit ja kohtaamiset minimiin.

Olen kuitenkin huomannut, että vielä paljon enemmän energiaa saan kirjoittaessani hauskoista hetkistä tai heittäytyessäni hassuttelemaan arjen katastrofeilla. Huumori on väkevä voimavara. Se kutistaa katastrofeilta tuntuvat asiat oikeisiin mittasuhteisiin ja taittaa väsymyksen nauruksi kiukuttelun sijaan.

Mutta miksi positiivisuus on alkanut ärsyttää? Vielä jokunen vuosi sittenhän hehkutettiin kilpaa BB-Saulin ja Elastisen voimaa antavaa iloisuutta ja optimismia.

Kenties kyse on trendistä. Iloisuutta on nähty hetkeksi riittämiin, nyt tilalle halutaan jotain muuta – anteeksipyytelemätöntä suoruutta esimerkiksi. Voittihan Selviytyjätkin lopulta kilpailija, jonka kerrottiin kiukuttelevan aina joukon joutuessa odottamaan ja puhuvan suoraan, vaikka se sitten olisikin ollut rosoista ja jopa hivenen röyhkeää.

Luonteeni ja persoonani ovat siis kenties hivenen epätrendikkäitä juuri nyt. Toistuva palaaminen arjen kuormittaviin tekijöihin ei kuitenkaan auta minua jaksamaan. Voin paremmin, elämä on lystikkäämpää ja pysyn virkeämpänä, kun muistelen hauskoja hetkiämme, hassuttelen ja kirjoitan niistä asioista, jotka tekevät tästä vähien unien ja venymisen aikakaudesta samaan aikaan niin ihanaa.

Ei ole kyse valheesta, vaan valinnasta.

Pssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

Ideoita, Retkellä

Viisi vähemmän tunnettua retkikohdetta lapsiperheille

Kaikki tietävät Linnanmäen, Korkeasaaren, Särkänniemen, Hoplopit ja Ikean lihapullat. Tässä vaihtelua kaipaaville 5 vähemmän tunnettua retkivinkkiä Helsingin ja Tampereen lähettyviltä. Kohteet ovat myös perheemme suosikkeja.

1. Koiramäen pajutalli (Tuusula)

Koiramäen pajutallin sijainti on sen verran syrjäinen, ettei sinne eksy sattumalta. Koukkaus Tuusulaan kuitenkin kannattaa, sillä Pajutallilla touhutessa vierähtää helposti tunti jos toinenkin – eikä piipahdus maksa mitään, ellei sitten innostu ostelemaan pajutuotteita tai kahvilan herkkuja.

Kahvilarakennuksen ympärille levittäytyvältä alueelta löytyy muun muassa eläimiä, pajusta tehtyjä majoja, vanhoja rakennuksia sekä peikkometsä. Säännöllisin väliajoin Pajutallilla järjestetään myös erilaisia tapahtumia, kuten sadonkorjuujuhlia.

Alueelle uskaltaa päästää lapset turvallisesti kirmaamaan samalla, kun itse ihailee pajutaitureiden tekeleitä ja nauttii kahvista ja entisjan tunnelmasta. Esikoisemme suosikkeja ovat ainakin pajunoksien avulla tehtävät jättisaippuakuplat, lasten leikkiaitta vanhanajan kassakoneineen sekä vanhalla saunalla asustelevat hurmaavat possut.

2. Herra Hakkaraisen talo (Sastamala)

Jos kirjahyllystä löytyy Mauri Kunnasta, tämä paikka on nähtävä. Herra Hakkaraisen talosta löytyy Kunnaksen kirjoihin perustuva, kolmeen kerrokseen levittäytyvä leikkimaailma sekä pihalle loihdittu liikennepuisto.

Maailmat on luotu yksityiskohtia myöten kirjoja kunnioittaen ja niissä riittää tehtävää ja nähtävää. Perheemme ehdoton suosikki on Hurjan hauskaan autokirjaan pohjautuva liikennepuisto, jossa aikuisetkin pääsevät halutessaan ratin taakse. Jopa 9-kuinen Mante-vauvamme viilettää kyydissä ja tykkää kuin hullu puurosta!

Jos Sastamalaan ajaa pidemmältä, kannattaa samaan reissuun yhdistää elämyksellinen suomalaisen kirjan museo Pukstaavi sekä retki Pirunvuorelle. Näköalojen lisäksi sieltä löytyy muun muassa hieno kivilinna, Peikkovuori perheen pienimmille sekä Ellivuoren kupeeseen rakennettu kiipeilypuisto vauhtia kaipaaville.

Tutustu Sastamalan aktiviteetteihin täällä.

3. Mustasaari (Helsinki)

Miltä kuulostaisi retki, jossa yhdistyvät merimatka, eläimet, luonto, uimaranta, kiva puisto ja edullinen lounas? Tätä kaikkea tarjoaa Helsinkiin kätkeytyvä Mustasaari.

Mustasaareen pääsee joko omalla veneellä tai Taivallahdesta kulkevalla yhteysaluksella (rattaat mahtuvat kyytiin). Jo merimatka on elämys. Perillä odottaa vehreä saari, jossa voi rapsutella kaneja, löntystellä lammashaassa lampaiden seassa (äidin suosikki) tai leikkiä veturinkuljettajaa jo vähän nuhjaantuneessa leikkipuistossa (esikoisen suosikki). Nälän yllättäessä saaren kahvilassa voi nauttia edullisen lounaan.

4. Päivälehden museo (Helsinki)

Olemme esikoisen syntymästä lähtien käyneet testaamassa kaikki Päivälehden museon lapsille suunnatut vaihtuvat näyttelyt. Ne ovat aina olleet toiminnallisia, tyylillä toteutettuja ja tarjonneet oivaa touhua sadepäiville. Tällä hetkellä museon vaihtuva näyttely juhlistaa 70-vuotiasta Suomen Aku Ankka -lehteä.

Leikkihetken lomassa on jännä käydä kurkkaamassa myös alakerran painokellaria.

Päivälehden museo
Lasten kaupunki

5. Lasten kaupunki (Helsinki)

Helsingin kaupunginmuseon ylläpitämä Lasten kaupunki on pitkän odotuksen jälkeen taas avautunut. Mielikuvitusta ruokkivat huoneet houkuttelevat leikkimään kaupungin historiaa esitellen. Ensin voi hypätä entisajan kauppiaan, suutarin tai sikojenhoitajan nahkoihin, sitten nousta purjelaivan kannelle tai teatterin lavalle, tutustua 70-luvun mummolaan ja vanhanajan kouluun.

Ja niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, tämäkin kohde on ilmainen!

Pssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

arki, Lomalla, vanhemmuus

Lapsista ja läsnäolosta

”Huomaatko, ettet ole ollenkaan läsnä?” mies huomautti lenkittäessämme koiraa mökkitiellä koko perheen voimin.

Takana oli seitsemän kuukautta valvomista ja miehen reissujen tahdittama loppukevät, jolloin olin paljon yksin lasten kanssa. Yhteiseen lomaan oli puolestaan osunut nippu lasten erilaisia vaiheita, jotka eivät ainakaan edesauttaneet akkujen latautumista. En ollut 9 kuukauteen ollut poissa lasten luota muutamaa tuntia pidempään, ja koska vähäuniset lapsemme eivät nukkuneet juuri meitä aikuisia enempää, ei vuorokaudesta tuntunut löytyvän aikaa hengähtää.

”Huomaan”, vastasin. ”Mutta kun ei ole voimia olla läsnä koko aikaa.”
”Sama fiilis”, mies myötäili.

Me kyllä yritimme. Riehuimme lasten kanssa rantavedessä, jahtasimme saippuakuplia ja metsästimme metsämansikoita. Opettelimme veneilyä, uintia ja vihtomista. Luimme. Piirsimme liiduilla kalliomaalauksia ja juttelimme milloin ujostuttamisesta, milloin täytekakkumauista. Mutta hetkittäin myös tuijotimme lasittunein silmin maisemaa tai kännykän ruutua. Tai hautauduimme niin syvälle ajatuksiimme, että vaikutimme varmasti unissakävelijöiltä.

Ennen lapsia ajattelin, että minusta tulisi täydellisen läsnäoleva äiti: Eläisin joka hetkestä nauttien, kuuntelisin herkällä korvalla lasten juttuja, kehittelisin leikkejä, retkiä ja yhteistä tekemistä. Kun esikoinen syntyi, laitoinkin kännykän äänettömälle (siinä moodissa se on muuten edelleen) ja otin ilon irti yhteisestä ajastamme.

Sitten tuli korona, syntyi toinen lapsi ja todellisuus muuttui toiseksi. Huomasin, että niin ihania kuin läsnäolon hetket ovatkin, niiden intensiivisyys on voimiavievää. Ja koska varsinaisia palautumishetkiä ei enää ollut katkonaista yöunta lukuun ottamatta, omien minuuttien varastamisesta kehittyi oma taiteenlajinsa.

Nykyään olenkin se yleisönosastokirjoituksissa parjattu äiti, joka tuijottaa kännykän ruutua rattaita työntäessään, turvautuu ruutuaikaan, torkkuu bussin nytkähtäessä liikkeelle ja sukeltaa mukaan nappaamaansa jättimäiseen kahvikuppiin lasten tutkiessa pihalla ruohonkorsia.

Yritän opetella olemaan potematta asiasta huonoa omatuntoa. Oivalsin nimittäin, että vaikka nykyajan vanhempia kannustetaan tietoiseen läsnäoloon ja syyllistetään ruutuajasta (omasta ja lasten – välillä varmasti myös aiheesta), kaikkein tärkeintä on vanhempien jaksaminen. Intensiivinen läsnäolo kaatuu omaan mahdottomuuteensa, jos sillä kuluttaa voimavarat loppuun viikossa, kuukaudessa tai vuodessa. Lapsetkin ovat oppineet leikkimään paremmin itsekseen, kun äiti ei ole ehtinyt olla koko ajan vieressä huseeraamassa. Vai mitä esikoinen?

”Äiti, älä häiritse! Minulla on junaleikki kesken!”

Sitä paitsi hyviä lapsia syntyi ennenkin – jopa aikoina, jolloin lapsenvahteina toimivat leikkikehät ja reikätuolit.

Reikätuoli oli reiällinen jakkara, johon lapsi pujotettiin harjoittelemaan seisomista ja kävelemistä. Se oli vuosisatojen ajan myös suosittu lapsenkaitsemisväline. Kuva: Kansallismuseo

Myönnettäköön asia vielä ääneen: Latautuessani en ole läsnä. Mutta kuten kaikilla vanhemmilla, minullakin on herkät tuntosarvet, jotka kertovat, milloin pitää aktivoida korvienväli ja palata lasten luo tähän hetkeen. Asiassa auttaa myös lasten kovaääninen kutsuhuuto:

”Äitiiiii!”
[Ä: ”Mikä hätänä?”]
”Haluan syödä puolukoita!”
[Ä: ”Nyt on kesä. Puolukat on kypsiä vasta syksyllä.”]
”Mutta haluan syödä puolukoita!”
[Ä: ”Kelpaisko mustikat? Ne on jo kypsiä.”]
”Joo.”

Psssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

Lasten suusta, Lomalla, Mökkeily, Ulkosaaristossa

Ulkosaariston uusi sukupolvi – syntyikö saariston lapsia?

Mökkiloma ulkosaaristossa kahden pienen ja vauhdikkaan lapsen (9kk ja 3v) kanssa ei ehkä ole se rennoin lomailuvaihtoehto – mutta sitäkin seikkailullisempi.

Teimme miehen kanssa tietoisen päätöksen, että pari kesää vähän venyisimme ja lähtisimme ulkosaariston mökille silläkin uhalla, ettei rentoutumiselle juuri jäisi aikaa. Ajattelimme, että tällä tavoin tenavistamme varttuisi saariston lapsia kaiken muun sivutuotteena, eikä totuttelutyötä tarvitsisi tehdä enää myöhemmin.

Esikoiselle (3v) tämä on ollut jo neljäs kesä saaristossa – ja kenties ensimmäinen, josta hän tulee jotain muistamaan. Isoveljenä hän sai tänä vuonna opetella omatoimisen soutuveneessä istumisen ja hienosti meni! Viimeisenä mökkipäivänä esikoinen jo ilmoitti työntävänsä muut vesille ja hyppäävänsä viimeisenä veneen kyytiin. Päätimme kuitenkin yhteistuumin, että jotain jännitystä olisi hyvä jättää tulevillekin kesille.

Mante-vauvakin (9kk) tottui nopeasti kalliomaastoon ja soutuveneilyn saloihin kantorepusta käsin ja oppi varomaan pahimpia vaaranpaikkoja, kuten mökkituvan nokista ja nopeasti kuumenevaa kamiinaa (noin 50 nokipesun jälkeen). Kertaalleen Mante ehti tosin huomaamattamme sulkea kamiinan ilmanvaihtoluukut, ja kun roskien poltto alkoi, yllätys oli melkoinen. Kunnon tuuletuksella siitäkin selvittiin.

Kaikenlaista muutakin saaristoloman aikana toki sattui ja tapahtui, kuten perheessämme aina. Kesken juhannusaterian esikoinen onnistui potkaisemaan ruokapöydästä jalan irti, ja syöksyttyäni hätiin eläväksi pöydänjalaksi, Mante-vauva levitti puolikkaan jauhelihapihvin hiuksiini syöttötuolista käsin. Sitä saikin irrotella juhannussaunassa hyvän tovin.

Myös Pasi-koiramme piti huolen, ettei hänen shownsa jäänyt muiden jalkoihin. Tänä kesänä hauvelistamme on ensimmäistä kertaa alkanut huomata ikääntymisen merkkejä. Mielessään se on kuitenkin yhä nuori gaselli, joka loikkii rantakiveltä toiselle. Useamman kerran saimme käydä noukkimassa sitä kivien koloista tai rantavedestä, kun loikan mitta ei enää oikein riittänytkään.

Ruokasäätökin koettiin, kun pariksi päiväksi saareen seuraksemme tulleiden anopin ja isoäidin perunakuorma unohtui kotiin. Tovin jo muokkasimme perunoiden varaan laskettua ateriavalikoimaamme kuivamuonavarastoihin tukeutuen: riisiä ja silliä, pyttipannua spaghetilla… Mutta lopulta hätiin riennettiin mantereelta käsin ja perunat kiikutettiin yhteysalukseen, jolla ne seilasivat seuraavana aamuna luoksemme ulkosaaristoon.

Edes lähtöpäivältä ei jännitystä puuttunut, kun tajusimme mökin kellon jätättävän. Ikinä emme ole niin nopeasti saaresta soutaneet, purkaneet ja taas lastanneet kuormaa veneestä toiseen – ja soutuveneenkin muistimme kiinnittää ennen kuin yhteysalus irtosi laiturista – 8 minuuttia etuajassa!!

Vaikka syke oli ajoittain kova ja touhua riitti, jäimme kuitenkin kirkkaasti positiivisen puolelle. Neljäntenä päivänä huomasimme lapsissa selkeän muutoksen: Saariston tavat toimia alkoivat olla heille tuttuja ja meille aikuisillekin jäi useampi tovi aikaa hengähtää. Esikoinen piirteli liiduilla kalliomaalauksia, teki kaisloista junia ja ajelutti niitä ympäri saarta. (Merta pitkin kulkevasta höyryjunasta myös uneksittiin!) Mante-vauva puolestaan maisteli käpyjä ja kiipeili väsymättä mökkiterassin portaita ylös, alas.

Vaan mitkä olivat esikoisen lempparijutut ulkosaaristossa?

”Kaislajunaleikit. Autoleikit. Käveleminen siltareittejä [eli pitkospuita] pitkin. Se kun käytiin purjeveneessä. Kauppalaivan jätskit. Uiminen. Munkit. Letut.”

(Myös jälkipolvemme osaa selkeästi arvostaa hyvää ruokaa.)

”Ja sitten se, kun [leikkikamut] tuli kylään!”

Pssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

Lue myös: ”Saariston lapset – lapsiperhemökkeilyä ulkosaaristossa”

Lomalla, Luonnossa, Mökkeily, Ulkosaaristossa

Saariston lapset – lapsiperhemökkeilyä ulkosaaristossa

Kun mieheni vei minut ensi kertaa sukunsa ulkosaaristomökille, puitteet olivat mitä idyllisimmät: Aurinko paistoi, meri oli harvinaisen tyyni. Huokailin yhteysaluksen saapuessa kapeaan salmeen, josta paljastui idylli vastamaalattuine mökkeineen, kalastajakylineen ja kyläkouluineen. Laiturilla kävi kuhina, kun saarelaiset vastaanottivat vieraitaan ja mökkiläiset rantautuivat saaristoon tavarakuormineen. Mekin jäimme kyydistä keveine reppuinemme ja jatkoimme matkaa soutamalla omaan saareemme.

Tuosta kerrasta on jo 15 kesää ja sen jälkeen mökkimatkoihin on mahtunut myös kaikenkastelevia sateita, myräköitä, kovaa merenkäyntiä, myöhästymisiä yhteysaluksesta ja monia muita kommelluksia. Perheen kasvaessa ja lomien pidentyessä myös tavaramäärä on kasvanut ja mökkimatkoja on täytynyt alkaa miettiä tarkemmin etukäteen.

Jo mökkimatka on seikkailu

Mökkimatkamme ulkosaaristoon on monivaiheinen. Ensin ajamme autolla yhteysalukselle, jolla jatkamme seuraavan etapin, noin 45 minuutin merimatkan. Sen jälkeen on vuorossa vartti soutamista ja lopuksi vielä vajaan 10 minuutin kipitys rantakallioita ylös mökille. Mante-vauva kulkee matkan vielä kantorepussa. Esikoista taas täytyy lähinnä auttaa rantautumisissa ja toppuutella, kun meno alkaa äityä vaarallisen vauhdikkaaksi – pelastusliivit ovat ehdoton juttu.

Yhteysalus kulkee 2-3 kertaa päivässä, joten jos mielii kyytiin, on oltava valmis matkantekoon säästä riippumatta, eikä pidä myöhästyä. Esikoinen pääsi viime kesänä ensi kertaa kokemaan matkan kaatosateessa ja kovassa tuulessa. Vastatuuli puhalsi niin kovaa, että saareen rantautuessa minun oli hypättävä soutuveneestä veteen ja vedettävä se naapurin rantaan. Sieltä sitten kipitimme läpimärkine tavaralasteinemme mökin kamiinan ääreen kuivattelemaan ja syömään lohtuvälipalaa. Se oli esikoisesta hurjan hauskaa.

Myös kotiinpaluumme viivästyi kertaalleen aikana ennen lapsia, kun myöhästyimme paluulautasta. Ei auttanut kuin odottaa seuraavaan päivään ja turvautua mökin kuivamuonavarastoihin. Sellaiset ovat saaristossa elintärkeät tällaisten tilanteiden varalta.

Minkä tuot, myös viet

Ulkosaaristossa ei ole roskiksia eikä jätehuoltoa lukuun ottamatta kerran vuodessa käyvää roskalaivaa. Perusajatus onkin, että mikä saareen tuodaan, myös lähtiessä mukana viedään, ellei se sitten ole maatuvaa tai poltettavaa.

Kestovaippailu olisikin saaressa fiksu juttu, mutta koska meillä eivät riitä siihen tällä hetkellä kädet, aika ja jaksaminen, olemme päätyneet kuljettamaan megalomaanisia likavaippasäkkejä muiden roskapussien mukana takaisin mantereelle.

Muuten tuotamme roskia mökkilomamme aikana niin vähän kuin mahdollista, mikä tarkoittaa harkintaa jo mökkireissun ruokaostoksia tehdessä. Katsellessamme saaressa yhä mökkeilevän isoäidin minimaalisia roskapusseja kuitenkin aina tajuamme, miten paljon meillä olisi vielä opittavaa.

Koska pidemmänkin mökkireissun varustus täytyy onnistua kuljettamaan perille soutuveneellä ja kallioita kipittäen, hommasimme jo esikoisen synnyttyä kevyet ja pieneen tilaan pakkautuvat taaperovarusteet. Matkasänkymme on frisbee-kiekoksi pakkautuva teltta ja syöttyistuin tuoliin kiinnitettävä, turvavöillä varustettu tyyny. Kummankin kantaa vaikka yhdellä sormella.

Kauppalaiva ja muita ihanuuksia

Saaristossa ei ole kauppaa, mutta koko lomareissun ruokia ei sentään tarvitse raijata kerralla mukana – kiitos kauppalaivan, joka piipahtaa saaristossa pari kertaa viikossa. Silloin pysäkkilaiturit kuhisevat elämää: kuulumisia vaihtavia saarelaisia, jäätelöä ahmivia lapsia, munkkipussien rapinaa ja koreista pilkottavia kevätsipuleita.

Moni asia perustuu saaristossa ihmisten omaehtoiseen aktiivisuuteen: lasten uimakoulu, kauppalaivatoiminta, kahvila ja kesäajan tapahtumat. Ilman aktiiveja saariston kesä olisi paljon hiljaisempi ja moni asia muuttuisi vielä haastavammaksi.

Kun jotain odottamatonta sattuu

Viime kesänä olin jo tukevasti raskaana, kun saavuimme saareen loman viettoon. Loppukesästä emme uskaltaneet mökille enää tullakaan, sillä synnyttämään ehtiminen olisi voinut olla vaikeaa: Yhteysalusta olisi saattanut joutua odottamaan seuraavaan päivään, ja sairaalastakin hätiin oltaisiin päästy vain helikopterilla.

Kun saaristossa sattuu, apu ei ole paikalla hetkessä. Ensivasteveneen numero on teipattu ulko-oven viereen, mutta monissa tilanteissa oma apu on paras apu. Mökillämme on käytetty voiveitsiä ranteen lastoittamiseen ja säikähdetty yön kynnyksellä tajunsa menettänyttä vauvaa.

Jälkimmäinen tapauksista sattui esikoisen ollessa kolmekuinen. Vauva itki mahakipujaan, kunnes yhtäkkiä meni tajuttomaksi. Olimme onneksi tietoisia siitä, että minäkin olin saanut lapsena affektikohtauksia ja että ne olivat vaarattomia, joten emme säikähtäneet niin pahanpiväisesti kuin olisimme muuten saattaneet. Tajuttomuuden aikana ehdin kuitenkin miettiä, miten helikopteri osaisi pimeydessä laskeutua oikeaan paikkaan, jos todellinen hätä tulisi.

Merelle ei ryttyillä

Meri on armoton. Vuosittain se ahmaisee mukaansa mökkiläisten laitureita, koettelee rakennusten maalipintoja ja pakottaa saarelaisia muuttamaan suunnitelmiaan. Kova merenkäynti voi viivästyttää mökille lähtöä tai kotiinpaluuta. Meri voi pakottaa veneilijän kiertotielle, jos suunnitellulla reitillä vesi sattuukin olemaan liian matalalla. Vedenpinnan noustessa meri puolestaan vohkii huolimattomalta omaisuutta – jopa veneen, jos se on kiinnitetty huonosti. Ja kun tuulensuunta kääntyy, kaikki voi muuttua nopeastikin, keliä myöten.

Saaristossa näkee paljon lapsia, jotka ovat taitavia veneen käsittelijöitä. Se on heille kuin pyörä kaupunkilaislapselle – menopeli, joka mahdollistaa kavereiden tapaamisen ja seikkailut. Kinkkiset kalliomaastot ja joka puolelle ulottuva meri vaativat pienten lasten vanhemmilta kuitenkin myös jatkuvaa valppautta – siksi ulkosaariston rantoja täplittääkin kirkkaisiin pelastusliiveihin puettu pikkuväki.

Psssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

Ekologisuutta opettelemassa, Haaste, Media

Laastaria, lankaa ja luovia ratkaisuja – paikkaushaaste mämmikourille ja kädentaitajille

Kaupallinen yhteistyö: Vaatelaastari

Suhteeni neulaan ja lankaan on lyhyesti kerrottuna seuraavanlainen: Valitsin ala-asteella teknisen työn, koska rakastin työkaluja ja puukäsitöitä. Valintaani ei kuitenkaan hyväksytty, sillä olisin ollut ryhmän ainut tyttö (elettiinhän tuolloin vielä esihistoriallista aikaa). Sen sijaan minut sijoitettiin muiden tyttöjen tavoin tekstiilityötunneille.

Viidennellä olin jäädä luokalleni, koska kömpelöt sormeni eivät taipuneet lankojen ja neulojen maailmassa mihinkään. Lopulta kuitenkin sain aineesta armovitosen sinnikkään yrittämisen tähden ja pääsin jatkamaan koulutaivaltani kuutosluokalle. Yläasteella valitsin vastoin odotuksia tekstiilityön valinnaiseksi, sillä olin päättänyt selättää viholliseni. Sekään ei onnistunut kovin hyvin. Nykyään osaan sentään ommella napin ja lyhentää verhot. Sillä pärjää joten kuten.

Vauhdikas poikakatraamme pitää kuitenkin huolen siitä, että parsittavaa riittää. Polvia kuluu puhki parhaimmillaan kolmien housujen viikkotahdilla, eivätkä ulkovaatteetkaan kestä rymyäjien menossa ehjinä. Onneksi ovat luottotuotteeni Vaatelaastarit! Niillä käsityökammoinenkin korjaa vaatteet silmänräpäyksessä, eikä epäonnistumisen vaaraa juuri ole, vaikka olisi kaltaiseni mämmikoura.

Vaatelaastari® on suomalaisten äitien korjausinnovaatio: tekstiilitarrapaikka, joka kiinnittyy hankaamalla ilman silitystä. Se soveltuu niin sisä- kuin ulkovaatteiden, kenkien, huonekalujen ja vaikka reppujen paikkaamiseen, ja tarttuu myös nahkaan ja muoviin. Vaatelaastarilla voi myös esimerkiksi koristella pintoja tai peittää pinttyneen tahran.

Vaikka Vaatelaastareita ei suositella alle 3-vuotiaille, meillä ne ovat käytössä lasten vaatteissa vauvasta asti. Pakkauksissa kun on monenmuotoisia paikkalappuja, joista saa näppärästi saksittua myös pieniin vaatteisiin sopivia ”laastareita”. Ja hyvin ovat paikat ainakin meillä pysyneet, kun olemme noudattaneet käyttöohjeita.

Salaisuuteni paljastettuani uskallankin haastaa kaikki mämmikourista käsityötaitoisiin mukaan #paikkaushaaste -kampanjaan. Se on Vaatelaastarin lanseeraama vastuullisuuskampanja, jossa tarkoituksena on jatkaa vaatteiden ja varusteiden käyttöikää haluamallaan tavalla: parsien, laastaroiden tai vaikkapa kantamalla reikiä suurella ylpeydellä. Kuva omasta ratkaisusta jaetaan sosiaalisessa mediassa hastagilla #paikkaushaaste. Myös muita voi haastaa mukaan.  

Siispä haastan juuri sinut mukaan paikkaushaasteeseen – Vaatelaastareilla tai muilla näppärillä ratkaisuilla!

Koodilla aija-aiti saat Vaatelaastarilta kolme tuotetta kahden hinnalla 21.-23.6.2021! Tuotevalikoiman löydät osoitteesta: vaatelaastari.fi

Psssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

Kotimaiset Vaatelaastarit valmistetaan kierrätyspolyesterista. Valikoimasta löytyy myös heijastinkankaasta valmistettuja heijastavia (ei sertifioituja) Vaatelaastareita.

Vaatelaastarin käyttöhje-video: KATSO.

Lisätietoja tuotteista ja yrityksestä: vaatelaastari.fi

Äijä-äiti testaa, Elämystesti, Retkellä, taaperoaika

Esikoinen ja unelma höyryjunamatkasta

Se alkoi kaksivuotiaana. Kesänkuumentamia kiskoja kolisteleva Ukko-Pekka teki esikoiseen unohtumattoman vaikutuksen. Syksyn pimeinä iltoina muissa lapsiperheissä pyörivät piirretyt. Meillä katsottiin koostevideoita höyryjuna Ukko-Pekasta. Esikoinen oppi itse etsimään ne Youtubesta.

Talven jälkeen esikoinen tunsi junan jo niin hyvin, että aikuisten tietämättömyys ja hölmöt kysymykset alkoivat tympiä.

[Ä: Mitä höyryjuna sanoo?]
”Ei juna sano mitään. Sen pilli sanoo TUUT-TUUT. Ja raiteista kuuluu TSUKU-TSUKU.”
[Ä: Miksi sinä tykkäät höyryjunista?]
”Se on niin kaunis. Autokin on kaunis. Ja bussi. Mutta höyryjuna menee Helsinkiin!”
[Ä: Tuleeko sinusta isona höyryjunan kuljettaja?]
”Ei. Minusta tulee bussinkuljettaja.”

Kun höyryjuna vielä keväälläkin nousi toistuvasti esiin syntymäpäivän lahjatoiveita udellessamme, päätimme että höyryjunaretki oli saatava järjestymään. Korona oli kuitenkin tyhjentänyt myös Ukko-Pekan kalenterin, ja vasta kesän korvilla julkistettiin ensimmäiset höyryjunaretket pitkään aikaan.

Taiteilimme esikoiselle myöhästyneeksi syntymäpäivälahjaksi höyryjunaretki-kamman, josta hän sai nypätä joka aamu yhden piikin. Kampa harveni harvenemistaan, kunnes viimeinenkin piikki lopulta irrotettiin, ja suuntasimme koko perheen voimin juna-asemalle.

Esikoinen katseli lähestyvää Ukko-Pekkaa isänsä sylistä hengitystään pidätellen. Vasta kun veturin pilli päästi merkkivihellyksensä, esikoinen vapautui nauramaan ja vilkuttelemaan savua tupruttelevalle junavanhukselle.

Olimme valinneet retkireitiksi Masala-Siuntio-Masala, saadaksemme nauttia maalaismaisemista ja hieman väljemmistä kyydeistä. Reitti osoittautui sopivanmittaiseksi myös pikkupoikien jaksamisen kannalta. Uutta nähtävää ja koettavaa riitti tasaisesti koko matkalle.

Ensimmäisen tovin ihmettelimme mukavasti hytkyttävää matkantekoa, vanhaa junavaunua, ääniä ja maisemia. Seuraavaksi riemastuttivat menneen ajan tapaan pukeutunut, junalippuja rei’ittävä konduktööri sekä asemilla pilliin viheltävä asemavahti: ”Pois alta! Juna lähtee!” Paluumatkalla tutkimme junan erityylisiä vaunuja ja löysimme tiemme kahvilavaunuun, johon luonnollisesti pysähdyimme pullakaffeille.

Mante oli matkanteosta yhtä innoissaan kuin isoveljensä ja teki perässä kaiken, minkä kykeni. Veljekset nauroivat tunnelin pimentämälle junavaunulle, vilkuttelivat ikkunasta asemilla seisoville ihmisille ja pyörivät loosseissa kuin väkkärät ihmetellen ja innostuen kaikesta mahdollisesta.

Kotimatkalla uni tuli hetkessä, eikä unta tarvinnut illallakaan odottaa. Iltapalapöydässä katseltiin vielä – mitäs muuta kuin videoita höyryjuna Ukko-Pekasta!

Tämä juttu ei ole mainos vaan kirjoitettu aidosta ihastuksesta. Höyryjuna Ukko-Pekka on museojuna, jonka kyytiin voi nousta nostalgiamatkalle menneeseen. Kaikki toiminta perustuu talkootyöhön. Lipputulot ovat yhtiön ainoa tulonlähde. Lisätietoa junasta ja tulevista matkoista: hoyryjuna.weebly.com

Pssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

arki, Koira lapsiperheessä, taaperoaika, Vauva-aika

Kellarimököttäjä ja koirankarvan kiskoja – koira vauvaperheessä

”Äitiiiii, Mante menee Pasin luo!”

Lapsiperhe-elomme on saavuttanut jälleen sen lakipisteen, jossa vaapero konttaa aamusta iltaan koiran kintereillä, tavoitteenaan kiskaista mahdollisimman iso tuppo karvaa irti eläinparan ylikasvaneesta turkista. Siksipä on oivallinen aika kerrata, millaisen matkan olemme taittaneet, jotta koiramme on tottunut lapsiperhearkeen.

Lapsillamme ei ole ollut totuteltavaa. Molemmat ovat syntyneet koiraperheeseen, eivätkä muusta tiedäkään. Cairnterrierimme Pasi sen sijaan oli jo 7-vuotias, kun se joutui osaksi uudenlaista menoa ja meininkiä…

Kellarimököttäjä lähtee laumasta

Pasi on ollut aina vähän dramaattisuuteen taipuvainen. Kun esikoisemme syntyi, olimmekin etukäteen selvittäneet, miten koira ja vauva kannattaisi tutustuttaa toisiinsa.

Kun Pasi palasi hoidosta luoksemme, eteisessä se sai nuuhkittavakseen vauvan pissavaipan. Haistelun ja jälleennäkemishalien jälkeen se pääsi sitten ihmettelemään nukkuvaa vauvaa – ja loukkaantui sydänjuuriaan myöten.

Pasi otti tassut alleen ja muutti kotimme kellarikerrokseen. Siellä se mökötti muutaman päivän laumasta eronneena, kunnes totesi ruokahuollon toimivan paremmin kerrosta ylempänä ja palasi luoksemme.

Valpas vaunuvahti vai rasittava remmiräyhääjä?

Alkushokista toivuttuaan Pasi otti tavakseen vahtia vaunuja ja räyhätä kaikille vähänkään tuntemattomammille, jotka niitä yritiivät lähestyä. Vaikka Pasin tarkoitusperät saattoivatkin olla hyvät, päädyimme suitsimaan koiran vahtitarmoa kolinapurkin avulla. Vaihe menikin nopeasti ohi ja Pasi tottui parissa päivässä kulkemaan hienosti vaunujen vierellä.

Cairnterrierejä pidetään yhtenä maailman itsepäisimpänä koirarotuna. Jästipää-Pasillammekin on tapana aika ajoin osoittaa mieltään ja sotkeentua vielä nykyäänkin tahallaan vaunuihin. Sen jälkeen se katsoo minua loukkaantuneena: Katso nyt, miten olet elämäni pilannut! Ajoittain tuntuukin, että kotonamme asuu kaksi uhmaikäistä, huomionkipeää isoveljeä…

Koirankarvan kiskoja

Pian Pasi unohti koko vauvan ja alkoi taas nauttia elämästään. (Se on aina ollut kovin nautinnonhaluinen cairniksi…) Vauva oli osa laumaa ja kotoalähdettäessä Pasilla oli tapana tarkistaa, että pikkukäärylekin oli varmasti mukana.

Seuraavan järkytyksen koira kuitenkin koki, kun esikoisemme oppi konttaamaan. Valitettavasti konttaavien vauvojen lempipuuhaa tuntuu olevan karvaisten otusten jahtaaminen ja niiden turkin repiminen – ja näin kävi meilläkin. Pasi ei tietenkään tästä kovin ilahtunut, mutta pyrki silti sinnikkäästi aina takaisin vauvan luo sille osoitetuista turvapaikoista ja väliporteista piittaamatta.

Tämä yhdistelmä teki meidän aikuisten elämästä aika haipakkaa. Pasi on lasten kanssa yllättävän kärsivällinen, mutta kun sen turkkiin riittävän kovaa tarraa, sekin puolustautuu. Se ei selvästi halua purra lapsiamme, mutta on keksinyt esimerkiksi, että tukea vasten seisovan turkinrepijän saa kätevästi kaadettua, jolloin itku alkaa mutta kiusanteko loppuu.

Läheltä piti -tilanteet eivät tietenkään tunnu mukavilta, joten välillä koira on viety vanhempien hermojen säästämiseksi kokonaan toiseen kerrokseen. Nykyään myös esikoisesta on kehittynyt oivallinen vahti ja varoittaja konttaajan ja koiran väliin.

Karvan verran kaverimpi

Lapsen ja koiran ystävyys sinetöidään monessa perheessä likimain samana päivänä, kun vauva aloittaa sormiruokailun. Näin kävi myös meillä. Yhtäkkiä melko kurinalaiseen ruokavalioon tottunut Pasi huomasi, että keittiönpöytämme alle oli avattu uusi ”syö niin paljon kuin jaksat” -buffetravintola.

Lapsiluvun kasvaessa tarjoilujen anti on vain parantunut, ja Pasi onkin oppinut, että paras noutopöytä sijaitsee tällä hetkellä Mante-vauvan syöttötuolin alla.

Samaa laumaa

Esikoinen oli jo alle parivuotiaana hyvä heittelemään tavaroita. Lentäviä esineitä kotona väistellessämme ja portaikkoon paiskottavia tavaroita pelastaessamme emme mieheni kanssa osanneet iloita uudesta taidosta – mutta Pasi osasi! Vihdoinkin joku jaksoi heitellä sille palloja aamusta iltaan.

Vaikka minullakin on ollut koira yhdeksänvuotiaasta, esikoisen koirankäsittelytaidoista huomaa jo nyt, että hän ei koirattomasta elämästä tiedäkään. Kolmevuotiaallamme on jo koirankomennusääni, jota Pasi pääosin myös uskoo. Hän tykkää myös taluttaa koiraa, eikä pienistä nykimisistä hätkähdä. Esikoinen jopa tietää, että hajujen maailmoihin unohtunutta koiraa kutsutaan kahdesti ennen kuin se remmiä kevyesti nykäisemällä pakotetaan palaamaan todellisuuteen ja jatkamaan matkaa.

Kaksi menee siinä missä yksikin

Kun Mante-vauva syntyi, odotimme suurella mielenkiinnolla Pasin reaktiota. Se kuitenkin vain nuuhkaisi pikaisesti uutta tulokasta, totesi että nyt niitä on sitten kaksi ja jatkoi elämäänsä enemmittä järkytyksittä. Ilmeisesti Pasikin on hyväksynyt kohtalonsa lapsiperhekoirana.

Psssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

Asuminen, Ekologisuutta opettelemassa, Tavaroiden säilytys

Paljonko tavaraa lapsiperhe tarvitsee?

Kun mieheni kanssa aikoinaan muutimme nykyiseen kotiimme, moni varoitteli, ettei asuntomme tulisi toimimaan lasten kanssa: liikaa kerroksia, liian vähän huoneita ja mikä pahinta – olematon määrä säilytystilaa!

Asumme rintamamiestalon puolikkaassa, joka on modernisoitu ekologisin ratkaisuin. Koska koti varasti sydämemme heti sisään astuessamme, päätimme opetella asumaan sen ehdoilla ja keksiä luovia ratkaisuja perheen mahdollisesti kasvaessa. Vaikka opeteltavaa on ollut paljon (emme olleetkaan niin ekologisia kuin olimme kuvitelleet), päätös ei ole kertaakaan kaduttanut.

Vanha kotimme oli avara kolmio, jossa kaappitilaa oli loputtomasti. Ja jos kaapit sattuivatkin loppumaan, tavaraa saattoi kantaa myös kellarin varastokoppiin. Pyörät säilyivät näppärästi taloyhtiön yhteisessä varastossa, samoin kuin lumilingot ja ruohonleikkurit. Ja meitä oli tuolloin vain kaksi aikuista ja koira!

Nykyään meillä ei ole ulkovarastoa eikä vaatehuonetta, kellarikomerosta puhumattakaan. Nukummekin kaikki neljä (tai viisi, jos koirankin laskee) samassa huoneessa. Emmekä todellakaan ole mitään konmarittajia. Pelastuksemme on vanha autotalli, joka toimii niin eteisenä, pyörävarastona kuin vaatehuoneen korvikkeenakin. Sinne mahtuvat rattaat, kahden valmentajan urheiluvälineistö, kengät, ulkovaatteet, matkalaukut, sukset – kaikki välttämätön.

Elämäntyylimme on tavarassa mitattuna armoton. Isän työsalkku ei ole pieni pöydälle nostettava pussukka vaan monta neliömetriä tilaa vievä säkillinen jääkiekkovarusteita. Koska meillä on koira, täytyy kaikilla olla joka säälle sopivat ulkoiluvarusteet – ja koska hoidan koiran lenkityksiä usein yksin kahden lapsen kera, myös rattaiden varustelu seisomalautoineen ja lisäistuimineen on mietitty tarkkaan. Kesäisin suuntaamme mökille ulkosaaristoon, mistä johtuen emme pärjäisi ilman pelastusliiveja, kantoreppua ja soutuveneessä kulkevia vauva- ja taaperotarvikkeita. Eikä pidä unohtaa sitä, että minä teen musiikkia kotoa käsin! Vaikka studioni on suunniteltu helposti koottavaksi ja pieneen tilaan pakkautuvaksi, tarkoittaa se taas lisää tavaraa.

Silti jää vielä paljon asioita, joihin olen huomannut pystyväni vaikuttamaan.

Vaatteet

Lipaston välitasolla saa näppärästi säilytettyä lasten käytössä olevia vaatteita.

Niin ihania kuin lastenvaatteet ovatkin, nopeasti huomasin, ettei niitä tarvitse yksittäistä kokoa kohden kovin paljoa. Ensimmäisinä kuukausina vaihtovaatteita on toki hyvä olla enemmänkin puklujen ja vaippavahinkojen varalta, mutta pienet vaatteet eivät vielä paljoa tilaa viekään. Meillä on esillä käytössä olevan koon vaatteet, muut odottavat hetkeään vaatekaapissani laatikoihin pakattuina.

Kahden lapsemme sisävaatteet mahtuvat tällä hetkellä yhteen lipastoon. Molempien vaatteille on oma vetolaatikko ja sukille pieni kori. Ulkovaatteet säilytämme autotallieteisessä. Housuja kuluu puhki tällä hetkellä molemmilla lapsilla paljon, mutta on tuntunut helpommalta hankkia uusia sitä mukaan kuin vanhoja rikkoontuu sen sijaan, että hamstraisin kutakin kokoa suuret määrät valmiiksi.

Vauvan sisävaatteet – tätäkään määrää ehdimme hädin tuskin käyttämään ennen kuin oli jo aika siirtyä seuraavaan kokoon.

Lelut

Vaikka lelumäärämme on muuten maltillinen, esikoisen mielestä pikkuautoja, busseja ja junia ei voi olla koskaan liikaa. Usein tosin tuntuu, että juuri muuta hän ei sitten tarvitsisikaan ajoneuvokokoelmansa ja parkkitalon lisäksi.

Suurimman osan leluistaan lapsemme ovat saaneet lahjaksi. Meillä on pieni lista, jonne keräämme pitkin vuotta veljesten toiveita ja tarpeita. Kun joku sitten kysyy ideaa vaikkapa syntymäpäivälahjaan, kaivan listan esiin.

Tutulta lapsiperheeltä kopioimme myös idean lelujen piilottamisesta: Kun syrjäänjääneet lelut jemmaa ja kaivaa jonkin ajan päästä uusina esiin, kiinnostavat ne taas taaperoa aivan eri tavalla. Taktiikan avulla myös vanhat, jo unohtuneet vauvalelut voi uudelleenlahjoittaa tuoreimmille perheenjäsenille, vaikkapa joululahjoina ilman, että tavaran määrä kasvaa.

Suosimme myös aineettomia lahjoja. Ristäislahjaksi olen esimerkiksi tehnyt kummallekin lapselle oman laulun. Ja nyt suunnitelmissa on yllättää pieni junafanimme matkalla höyryjuna Ukko-Pekan kyydissä. Pakettiin sisältyy tietysti myös kalenterikampa, jonka avulla lasketaan jäljelläolevia päiviä tulevaan koitokseen!

Synttärilahjaksi saatua höyryjunaretkeä odotellaan kovasti, öitä laskien. Vuoden verran esikoinen on siitä jo haaveillutkin!

Tilanne tulee varmasti vielä muuttumaan, mutta ainakaan vielä kolmevuotias esikoisemme ei edes anna arvoa tavaralle. Joululahjoja avattiin vielä viikko aaton jälkeen, hyvin vastentahtoisesti, ja synttärilahjoista mieleenpainuvin oli täytekakun päältä löytynyt pikkuauto.

Kirjat

Kirjojen määrässä olen samalla tavalla höveli kuin pikkuautojen suhteen. Niitä saa olla vähän reilummin – mahtuvathan ne näppärästi kirjahyllyyn, eikä lukea voi koskaan liikaa. Tästä syystä tykkäämme antaa ja toivoa kirjoja lahjoiksi. Hyville kirjoille on sitä paitsi yllättävän helppoa löytää uusia koteja, kun niitä ei enää itse tarvitse. Välillä olen esimerkiksi laittanut kotia etsivät kirjat laatikkoon ja lootan kotikadun varteen ”saa ottaa” -kyltillä varustettuna. Viime kerralla laatikko tyhjeni parissa tunnissa.

Lainakamat ja tavara kiertoon

Kaikkea ei onneksi tarvitse itse omistaa! Esimerkiksi molempien lastemme ensisängyt olemme lainanneet. Ne kun ovat melko tilaavieviä säilyttää ja käytössä vain lyhyen aikaa.

Sama periaate toimii myös toisinpäin. Monet kulutusta kestävät vauvanvarusteemme ovat olleet ystävillä lainassa silloin, kun emme ole niitä itse tarvinneet. Turha meidän on pitää niitä nurkissamme pölyyntymässä ja tilaa viemässä. Triathlon-aikojeni maantiepyöränkin annoin vakilainaan tajutessani, etten varmasti ehtisi sitä itse käyttää moneen vuoteen. Pyörä tykkää, kun sillä ajetaan!

Ensimmäinen puolen vuoden säästettävät vauvan ulko- ja sisävaatteet ovat tähän mennessä mahtuneet äitiyspakkauslaatikkoon.

Ison osan lastenvaatteista olemme saaneet tuttavaperheiltä, joiden lapset ovat kasvaneet niistä jo ulos. Samaa käytäntöä olemme päättäneet jatkaa myös itse. Sitä mukaan kun vauva on venynyt vaatekoosta seuraavaan, olemme jemmanneet vain suosikki-luottovaatteemme ja antaneet loput lähipiirin seuraavalle vauva-aallolle.

Täytettävät, muuntuvat ja kokoontaitettavat

Täytettävät, muuntuvat ja kokoontaitettavat kapistukset ovat olleet monta kertaa perheemme pelastus, niin säilytystilan vähyyden kuin ulkosaaristoreissujenkin suhteen. Esimerkiksi matkasänkymme on littanaksi kiekoksi muuntuva teltta, jonka esikoinen haluaa nykyään välillä myös majaleikkeihinsä. Pitkällisen haaveilun tuloksena löysimme lapsille myös kokoontaittuvan pyöräkärryn, jonka ssa myös ahkioksi suksien perään. Pitkään ajattelimme, ettei meillä ole ilman varastoa sellaisen säilyttämiseen mitään mahdollisuuksia, kunnes lopulta löysimme näppärästi pieneen tilaan taipuvan mallin.

Järjetöntä, joku saattaa edelleen ajatella. Me puolestaan olemme niin rakastuneita kotiimme, että mielellämme jumppautamme aivonystyröitämme uusien tilanteiden edessä, löytääksemme ratkaisuja kasvavan perheen tarpeisiin. Totta kai välillä korpeaa, kun ei voi vain siirtää tavaravuoria näppärästi pois silmistään. Toisaalta, vähitellen hallintaan saatu tavarakaaos on tehnyt elämästä kevyempää.

Psssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

korona, Vaikeita asioita, vanhemmuus, Vauva-aika

Koronan keskellä kasvaneet

”Eiiiii, äiti ei mennä bussiin!” esikoinen huutaa ääni täynnä hätää. Vasta seuraavista sanoista ymmärrän, mistä pelko kumpuaa: ”Siellä voi olla korona!”

Helmikuussa julkaisin jutun Koronan keskellä syntyneet, jossa pohdin, millainen sukupolvi korona-aikana syntyneistä lapsista mahtaa kasvaa. Esikoisen bussiin nousemisen pelko on vain yksi esimerkki niistä vaikutuksista, joita pandemia on kasvatteihinsa jättänyt.

Kolmevuotiaamme ei muista koronatonta maailmaa. Toisin kuin 8-kuinen pikkuveljensä, hän on kuitenkin elänyt myös ”vanhassa normaalissa” vauvauinteineen, muskareineen, taaperotemppuiluineen ja lasten tapahtumineen. Esikoinen ehti myös tottua leikkimiseen ikätovereiden kanssa ennen sulkuja, ja sosiaalisten taitojen harjoittelu on onneksi jatkunut luontevasti päiväkodissa.

Mante-vauva sen sijaan koki elämänsä järkytyksen, kun viikko sitten järjestimme hänelle ensimmäiset leikkitreffit ikätoverin kanssa. Vanhempiin lapsiin vauva on kyllä tottunut, kiitos isoveljen, ja nähnyt myös paikoillaan makaavia vastasyntyneitä. Samoilla leluilla leikkivä, samanlaisia asioita touhuava ja yhtä kovia ääniä päästelevä vaapero oli kuitenkin liikaa. Itkien Mante kipusi turvaan äidin syliin, kerta toisensa jälkeen.

Myös esikoinen säikähti, kun uskaltauduimme järjestämään hänelle pienimuotoiset syntymäpäivät ja kutsuimme kotiimme kuusi vierasta. Oli ennenkuulumatonta nähdä sellaisen ihmismassan vyöryvän omaan kotiin, jossa kyläilijät ylipäätään ovat olleet harvinainen näky. Puolen tunnin sylissä sulattelun myötä päivänsankarikin alkoi nauttia juhlistaan, mutten voinut olla miettimättä, mahtaako taaperosukupolvemme koskaan innostua massatapahtumista.

Esikoinen on yllättävän perillä siitä, mistä koronassa on kyse: ”Ei voi mennä uimahalliin. Uimahalli on kiinni, koska on korona. Koronasta tulee kipeeksi. Kun korona helpottaa, pääsee taas bussiin ja uimaan.”

Tämän päivän taaperot ovat myös hyvin tietoisia käsienpesun tärkeydestä. Kenties heistä kehkeytyy kausiflunssat kiertävä sukupolvi?! Maskitkaan eivät pikkukansaa hetkauta, vaikka niiden alkuun ajateltiin pelottavan lapsia. Mante-vauva ainakin rakastaa hetkeä, jolloin äiti pukee maskin kasvoilleen – joku siinä on niin huvittavaa, että vauvaa jaksaa aina naurattaa!

Vaikka korona on lapsillemme jo monessa suhteessa uusi normaali, bussitapaus havahdutti minut tajuamaan, että pandemia myös pelottaa heitä. Ja mikä merkittävintä, koronan varjoissa kasvaneina heitä saattavat pelottaa asiat, joita me vanhemmat pidämme vain tervetulleena paluuna normaaliin. Julkiliikenne, kyläily, juhlat, kaupassakäynti ja hissin jakaminen tuntemattomien kanssa ovat heidän muistikuvissaan olleet aina kiellettyjä ja vaaraauhkuvia juttuja – ja yhtäkkiä me vanhemmat vakuutammekin niiden olevan vain osa normaalia elämää.

Vaan miten kävi bussireissumme?

Emme nousseet kyytiin, vaan isä huristeli hakemaan meidät kaupalta. Esikoisen hädästä ymmärsin, että yllätysbussireissu oli ollut minulta virheratkaisu. Sitä olisi pitänyt pohjustaa juttelemalla muuttunut koronatilanne ensin rauhassa läpi. Jutussa riittikin pureskeltavaa ja puhuttavaa koko loppupäiväksi, ja yhä esikoinen on sitä mieltä, ettei asian kanssa kannata ruveta höntyilemään.

”Ehkä ei mennä vielä tänään bussiin. Kesällä sitten. Kun korona on mennyt vähän enemmän pois.”

Pssssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

Lue myös juttusarjan avausosa: Koronan keskellä syntyneet