arki, Uni, Vauva-aika

Vähäunisista lapsista

”Tittidii, mä heräsin!”

Esikoinen on elämänsä vedossa. On lauantaiaamu, kello ei ole vielä viittäkään. Olemme saaneet hänet illalla nukahtamaan vasta puoli kymmenen jälkeen, vaikka tutut iltarutiinit ja rauhoittumiset on tehty niin kuin yleensäkin, eikä päiväunia ole nukuttu.

Yleensä saamme nukkua sentään vähän pidempään, mutta nyt elämme murrosvaihetta: Nukkuako vai eikö nukkua päiväunia? Viikonloppuisin esikoinen on jo jonkin aikaa kieltäytynyt nokosista. Vailla väsymyskiukkua päivistä ei selvitä, mutta ainakin uni tulee iltaisin helpommin. Päiväkotipäivinä päikkärit vielä nukutaan tarhassa muiden mukana. Sen myötä positiivista virtaa riittää pitkälle iltaan, mutta nukkumaan mennessä unta saa odottaa kauan. Ja etenkin lauantaiaamuisin riemunkiljahdukset herättävät meidät jo kukonlaulunaikaan.

Harvinaista kuvamateriaalia!

Olen kuullut urbaanilegendoja vauvoista ja lapsista, jotka nukkuvat paljon. Meidän perheessämme sellaisia ei ole tavattu. Mieheni onkin moneen kertaan manannut, pitikö lastemme juuri tässä asiassa tulla äitiinsä – unentarpeeni kun on aina ollut huomattavasti pienempi kuin hänellä.

Lasten nukkumistottumukset luovat hyvin erilaisia todellisuuksia perheisiin. Tämän ymmärsimme, kun joskus ihmettelimme, miten mieheni veli ehti vanhempaanvapaansa aikana rakentaa terassit ja parvet, myllätä puutarhan uuteen uskoon ja kokata vielä perheen ruoat siinä sivussa. Ensin ajattelimme olevamme yksinkertaisesti nahjuksia, mutta veljen vastaus armahti meidät liialliselta itsemme ruoskimiselta: Hän puuhasi, kun lapsi oli päiväunilla. Silloin oli aina pari-kolme tuntia omaa aikaa.

Uni ja siihen liittyvät ilmiöt ovat olleet alusta asti lapsiperhe-elämämme suurin haaste. Niitä kun on koettu varsin kattava kirjo, vähäunisuus mukaan luettuna. Esikoisen affektikohtaukset (= kyky itkeä itseltä taju kankaalle) ovat haastavoittaneet tilanteita usein entisestään, koska ne ovat tehneet esimerkiksi unikoulujen toteuttamisesta mahdotonta. Neuvottomina olemmekin kääntyneet lopulta jopa uniklinikan puoleen.

Aina yksi asia on auttanut: AIKA.

Kun aikanaan kotiuduimme esikoisen kanssa Naistenklinikalta, hymyilevä kätilö hyvästeli meidät muistuttaen, että alussa vauva nukkuu paljon, ja se on aivan normaalia. Älä unta näe, esikoisemme virnisteli ja valvoi sanojensa vakuudeksi 12 tuntia putkeen heti kotiin päästyämme. Hän nukkui vuorokaudessa yhdet pitkät unet, aamuneljästä kahteentoista, ja jaksoi sen jälkeen taas painaa aamuneljään vartin mikrotorkkujen voimalla. Vasta kolmekuisena alkanut vauvauinti tainnutti pikkuvirkun pitkille päiväunille kerran viikossa.

Esikoinen ”päiväunilla” vuoden ikäisenä

Ajan kuluessa tilanne toki tasaantui. Esikoinen oppi vuorokausirytmin ja alkoi nukkua päiväuniakin. Tällä hetkellä hän nukkuu keskimäärin 10 tuntia vuorokaudessa. Se on yhä alle suositusten, mutta kelpaa meille.

Vauvalla oli syntymänsä jälkeen omat uneen vaikuttavat haasteensa. Paha rangankiertymä ja koliikki itkettivät ja valvottivat. (Niistä voit lukea lisää TÄÄLTÄ.) Kun niistä selvittiin, kävi ilmi, että isoveljensä tavoin myös vauvamme oli melko vähäuninen.

Toisin kuin esikoisemme, vauva kuitenkin tajusi nopeasti, että yöllä nukutaan (ja päivällä kukutaan). Hän tulee iltayhdeltätoista kiltisti kanssamme petiin ja nukahtaa silmänräpäyksessä väliimme. Vauva nukkuu yöt sängyssämme, koska se säästää minun voimiani: Viisikuinen nälkäkurkemme kun herää yhä tunnin-kahden välein syömään. Aamuherätys on puoli kahdeksan kieppeillä, yhdessä isoveljen kanssa.

Ja aivan kuten esikoisenkin kohdalla, vähitellen vauvallemme on alkanut muodostua päiväunirytmi. Parhaina päivinä unta voi kertyä jopa 12 tuntia. Sekin on suositusten mittarilla aivan liian vähän, mutta esikoisen mikrotorkkujen rinnalla vauvan satunnaiset kunnon päiväunet tuntuvat ylellisuudeltä.

Toinen ylellisyys on oma pieni hetkeni muiden vaivuttua illalla uneen. Silloin tiedän, että pitäisi mennä jo nukkumaan, mutten kuitenkaan mene, vaan tartun hyvään kirjaan ja luen pienen hetken. Ympäriltä kuuluu perheen onnellinen tuhina ja lämpimän peiton alla olo on kuin pesään käpertyneellä karhunpennulla. Kun annan tarinan temmata minut hetkeksi mukaansa, jo varttia myöhemmin tuntuu kuin olisin levännyt pitkäänkin.

Eikä untakaan tarvitse kauaa odottaa.

Psssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

Kieli poskessa kirjoitettua, vanhemmuus, Vauva-aika

Murphyn lakeja lapsiperheille – vauvamaailman lainalaisuuksia

1 . Kolme on aina kateissa: tutti, sukka ja lapanen.

2 . On kaksi tapaa saada vauva heräämään sikeästäkin unesta: mukavaan lepoasentoon asettuminen ja ensimmäinen haarukallinen lämmintä ruokaa.

3 . Vauva ylettää aina vähän pidemmälle ja korkeammalle kuin luullaan.

4 . Vieraille vauva näyttää parhaat puolensa, eikä itke heidän läsnäollessaan laisinkaan. Vanhemmat saavat turhaan vakuutella, ettei tämä yleensä näin helppoa ole. Ja kun vieraat sitten lähtevät ja ovi sulkeutuu…

5 . Vauva lakkaa hymyilemästä sillä sekunnilla, kun kamera kaivetaan esiin. Myös opitut taidot katoavat kameran läsnäollessa – ja silloin kun niitä pitäisi esitellä neuvolassa.

6 . Kun toppavaatteet on puettu, vaipassa törähtää. Kun ollaan muutenkin myöhässä, vaipassa törähtää. Ja sen kerran kun ollaan jossain ja varavaatteet unohtuvat, törähtääkin oikein kunnolla!

7 . Kun vauvan huolella valitut juhlavaatteet on puettu, vauva puklaa tai töräyttää vaipan reunojen yli niin, että vaatteet on pakko vaihtaa heti uudelleen. Sitten vauva toistaa saman vanhempiensa juhlavaatteille. Pätee myös juuri vaihdettuihin lakanoihin!

8 . Sinä iltana kun vanhemmat päättävät olla hurjia ja valvoa television äärellä vähän pidempään, vauva puolestaan päättää hulinoida koko yön.

9 . Mystisiä asioita tapahtuu aina, kun vauvalle kääntää selän. Vauva saattaa esimerkiksi siirtyä paikasta toiseen, vaikkei muulloin osoita mitään merkkejä siitä, että osaisi liikkua.

10 . Aina on menossa jokin vaihe: äitivaihe, isävaihe, en syö tuttia -vaihe, syön koko ajan tuttia -vaihe, sylivaihe, ei sylissä -vaihe, kitinävaihe, hekotteluvaihe, maha kovalla -vaihe, maha löysällä -vaihe, uusien vaiheiden vaihe, ei päiväunia -vaihe, ei yöunia -vaihe, ”vieläkö se nukkuu” -vaihe, tiheän imun vaihe, nirsoiluvaihe, ”eikö tämä lopu koskaan” -vaihe, ”toivottavasti tämä ei lopu koskaan” -vaihe…

11 . Kun toivoo vauvan pysyvän mahdollisimman pitkään pienenä, söpönä ja meneillään olevassa vaiheessa, aika alkaa juosta nopeammin. Kun taas toivoo jonkun vaiheen menevän nopeasti ohi, aika hidastuu.

12 . Ensimmäisen lapsen kohdalla odottaa malttamattomana liikkeellelähtöä. Toisen lapsen kohdalla toivoo, että vauva lähtisi liikkeelle mahdollisimman myöhään.

13 . Silloinkin kun on väsynyt, kärttyinen tai ryytynyt, hekottelevan vauvan hymy saa kaiken tuntumaan hetkessä paremmalta. Edelliset 12 kohtaa pyyhkiytyvät muistista, ja sitä tajuaa elävänsä elämän parasta aikaa!

Pssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

arki, Haaste, Media, vanhemmuus

Onnellisten perheiden esiinmarssi

Suomalaisuimarit ovat päättäneet hassutella ja sen seurauksena on syntynyt hauska, 80-luvun henkeä jäljittelevä aerobic-video. (Voit katsoa sen TÄÄLTÄ.) Siitä on tullut some-hitti. Myös esikoisemme on haltioitunut. Makuuhuoneen kelloradion volyymit on käännetty kaakkoon ja esikoinen tanssii peilin edessä nostellen jalkojaan videon mallin mukaan: ”Yy ja kaa ja koo!”

Vaikka kello on vasta aamukahdeksan, olemme jo ehtineet riehua pedissä koko perheen voimin, rakentaa tunneleita, hihkua aerobic-asuissa pomppiville uimareille ja harjoitella videon askelkuvioita. Kuulostaa yli-ällöttävän onnelliselta. Totuus kuitenkin on, että perhe-elämämme kätkee sisälleen paljon tällaisia hetkiä. Toki aamuun on mahtunut myös yksi pissavahinko, aivan liian varhainen lauantaiherätys ja esikoisen jekku, jonka seurauksena olen onkinut vaippoja vessanpöntöstämme – mutta mitä sitten! Ei kaikki mene aina putkeen millään muullakaan elämän osa-alueella.

Perustin tämän blogin, koska lapsiperheonnelle annetaan mielestäni aivan liian vähän tilaa mediassa. Esikoisen saadessani olin jo etukäteen tietoinen tulevasta univajeesta, vauvojen hermoja raastavista ”vaiheista” sekä uhmaikäisten kanssa painimisesta. Kukaan ei sen sijaan ollut kertonut, miltä vanhemmasta tuntuu kun lapsi innostuu, onnistuu, kömpii aamulla viereen tai moiskauttaa poskelle aivan liian märän pusun – puhumattakaan niistä tilannekomiikan kukkasista, joista pääsee nauttimaan lapsen opittua puhumaan.

Mistä kaikesta ihanasta olisinkaan jäänyt osattomaksi ilman tätä aikaa! Ne viisi pitkää vuotta, jotka esikoistamme odotimme, tosin opettivat ymmärtämään, että kaikki olisi voinut mennä toisinkin – ja silloin olisi saattanut olla jopa armollista olla tietämättä, mistä jää paitsi.

Perheonni on kuin kummallinen valtiosalaisuus. Samaan aikaan kun lapsia toivotaan lisää, elämä heidän kanssaan saadaan näyttämään aika ankealta. ”Kell’ onni on, se onnen kätkeköön”, on ajatuksena jalo, muttei täysin ongelmaton. Vaikka kaikki eivät lapsia koskaan saa tai halua, ja on perheitä, joissa asiat ovat oikeasti huonosti, tekisimme yhteiskunnalle palveluksen puhumalla myös onnellisista perheistä.

Innostuinkin huomatessani kirjailija Juha Itkosen esiintulon lauantai-Hesarin artikkelissa ”Onnellinen perhe” (Helsingin Sanomat 13.2.2021, kirjoittanut Hanna Syrjälä). Jutussa Itkonen sanoo ymmärtävänsä mediassa korostuvaa perhepuhetta – onhan median tehtävänä nostaa esiin ongelmia ja etsiä niihin ratkaisuja. Asian kääntöpuoli on kuitenkin se, ettei lapsiperheiden onni nouse esiin vaan vanhemmuus näyttäytyy todenmukaista tylsempänä ja vaivalloisempana, ”mukavan elämän vastakohtana”.

Jutussa Itkonen kuvaa tätä kahtiajakoa harhaksi, jossa elämälle näyttäytyy vain kaksi vaihtoehtoa: lapsiperhehelvetti tai hyvä ja tuttu elämä. ”Harha on se, että siinä ei kuitenkaan käy niin”, Itkonen tarkentaa. ”Sitä vanhenee joko lasten kanssa tai ilman. Yllätyksiä on luvassa joka tapauksessa.”

Ajatustensa vakuudeksi Itkonen vastaa artikkelin lopussa kymmeneen väitteeseen perhe-elämästä, kumoten niistä suurimman osan (Itkosen vastaukset löydät tämän jutun lopusta).

Päätän tehdä samoin.

10 VÄITETTÄ VANHEMMUUDESTA:

  1. Vanhemmat menettävät yöunensa pysyvästi.
    Vaikka meillä on kärsitty monenlaisista unihaasteista, ehdin kahden lapsemme välissä tottua uudelleen myös hyviin uniin – eikä heillä ole ikäeroa kuin vähän yli kaksi vuotta!
  2. Lapsista saa olla aina huolissaan.
    Kun olin lapsi, pelkäsin, että perheelleni tapahtuu jotakin. Kun olin lapseton aikuinen, olin huolissani puolisostani. Nyt olen vuorostaan huolissaan lapsistani, ja joidenkin kymmenien vuosien päästä saattaa olla heidän vuoronsa huolestua minusta.
  3. Vanhemmalla on aina riittämätön ja syyllinen olo.
    Kun olen kahden lapsemme kanssa yksin, minulla on usein riittämätön olo. Syylliseksi olo muuttuu kuitenkin vasta siinä vaiheessa, kun istun lasteni seurassa kännykkää näpytellen. Olenkin huomannut, että usein pääsen eroon näiden tunteiden yhteisvaikutuksesta, kun panen kännykän kokonaan pois ja keskityn täysillä siihen, mitä olemme tekemässä. Jälkikäteen harmittaa yleensä vain se, ettei kamera ollut käden ulottuvilla, kun lapseni aikaansaivat jotakin sensaatiomaista.
  4. Vauvat ovat uuvuttavia, uhmaikäiset ovat uuvuttavia, murrosikäiset ovat uuvuttavia.
    Aikuiset ovat uuvuttavia. Vanhemmat ihmiset ovat uuvuttavia. Siis kaikki kanssaihmiset. Välillä oma peilikuvakin uuvuttaa. Mutta sen vastapainoksi kaikenikäiset ihmiset osaavat tuottaa myös suunnatonta iloa!
  5. Parisuhde happanee, kun on lapsia.
    En tunnista, enkä tunnusta. Ei meillä naurun määrä ole ainakaan vähentynyt lasten myötä. Kahdenkeskinen aika sen sijaan on, mutta olemme oppineet käyttämään sen hyvin ja varastamaan sitä tarpeen tullen pienissä erissä lisää.
  6. Lapsiperheen kotona on aina sotkuista.
    Olemme aina olleet melko siistejä ihmisiä ja yritämme opettaa lapsia samanlaisiksi. Kärsivällisyyttä se toki vaatii, niin kuin kaikki muukin kasvatus. Väitän, että lasten lelujen ja tavaroiden myötä kodistamme on tullut aiempaa mielenkiintoisempi paikka, vaikkei se sistuskatalogi-kodiksi varmasti kelpaisikaan – muttei olisi kyllä kelvannut aiemminkaan.
  7. Lapsiperheessä syödään vain nakkeja ja kalapuikkoja.
    Olin itse asiassa aika innoissani, kun tajusin, että saan ottaa nämä ihanan helpot ruokalajit takaisin repertuaariin ja käyttää lapsia tekosyynä. Pelkästään näillä eväillä emme kuitenkaan pärjää. Esikoisen lempiruokia nimittäin ovat sushi, suppilovahveropasta, makaronilaatikko ja pizza.
  8. Vanhempi ei ehdi harrastaa liikuntaa, eikä mitään muutakaan.
    Kun vauva oli nelikuinen ja lopputarkastukseni tehty, palasin pelaamaan tennistä kerran viikossa. Viikon toisen treenini teen hiihtäen, kiitos kotiovelta lähtevien latujen. Pasi-koiramme on jo tätä ennen pitänyt huolen siitä, että kävelylenkillä käydään kolmesti päivässä. Ja onhan minulle nytkin järjestynyt hetki omaa aikaa tämän tekstin kirjoittamiseen!
  9. Vanhemmuus vanhentaa 10 vuotta.
    Uurteet silmien alla ovat ehkä piirun verran syventyneet. Eivätköhän silmäni kuitenkin suurene lähes entiselleen, kunhan pahimmasta valvomisesta päästään. Pulkkamäessä sen sijaan olen kiljunut ja nauranut pelkästään tänä talvena yhtä paljon kuin 20 edellisvuoden aikana yhteensä. Saatan olla siis jopa nuorentunut…
  10. Leikkiminen ei ole aikuisten hommaa.
    Teatteriopettajaksi opiskellessani ensimmäinen oppimme oli, että työmme on vakavaa leikkimistä. Olen siis jo ihan ammattini puolesta leikkimisen mestari, ja lasten myötä olen harjaantunut taidoissani entisestään.

Nukkumaanmenon kynnyksellä on jälleen aika palata aamun aerobic-teemaan. Isän kelloradio saa toimittaa soittopelin virkaa samalla, kun yritän sovittaa aerobicia tanssivaa esikoistamme yöpukuun. Esikoisen meno näyttää niin metkalta, että päätän kokeilla perässä. Jalka ei kuitenkaan nouse yhtä koreasti kuin kaksivuotiaalla. Tällaisissa pienissä hetkissä huomaa ajan hampaiden puremat.

Mutta niillä ei ole mitään tekemistä vanhemmuuden kanssa.

Psssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

POSITIIVISEMMAN LAPSIPERHE-ELÄMÄN KUVAAMISEN PUOLESTA:
Haastan kaikki onnelliset perheet esiinmarssiin! Vastaa sosiaalisessa mediassa alta löytyviin kymmeneen väitteeseen vanhemmuudesta haluamassasi muodossa ja jaa ne muille näkyväksi merkinnöin #onnellinenperhe ja #lapsiperhehaaste

”Onnellinen perhe” (Hanna Syrjälä, HS 13.2.2021)

arki, Äijä-äiti testaa

Pupuja ja keinuhevosia – kyllä lapsikin Ainun tuntee!

(kaupallinen yhteistyö Ainun ja Perhekuplan kanssa)

”I-ha-haa, i-ha-haa, hepo hirnahtaa-aa…”

Esikoinen (2v 9kk) on ehdollistunut siihen, että aina nähdessään keinuhevosen hän alkaa laulaa tätä laulua. Ja nyt hän on bongannut sellaisen purkin kyljestä. Ratsun kyytiin ei kuitenkaan tällä kertaa ole noussut Silja vaan pikkuveli-vauva Mante.

”Juokse hepo hiljaa, kanna Man-te-liiii-aaa…”

Olemme saaneet kotiin laatikollisen Ainun tuotteita testattavaksi. Esikoinen on viime aikoina tykästynyt leikkiin, jossa keksitään esineille käyttötarkoituksia, joten päätämme leikkiä sitä nytkin, laatikon sisältöä tutkiessamme. Mutta ennen kuin olemme ehtineet edes aloittaa, esikoinen on jo hullaantunut näkemäänsä keinuhevos-logoon.

Laulun tauottua pääsemme siirtymään varsinaiseen leikkiin.

Ensimmäisenä laatikosta nousee Ainun pehmoperheen edustaja: vihreä pupu-helistin.

”Mikäs tämä on?” esikoinen miettii. ”Ääni tulee sisältä. Sitä ei saa auki… Tämä on Manten lelu. Minä annan tämän Mante-vauvalle!”

Seuraavana vuorossa on Ainu hoitovoide. ”Siinäkin on pupuja!” esikoinen huomaa heti pakkauksen nähdessään. ”Sillä rasvataan minua.”

Talvi-ihottumaan taipuvaisessa perheessämme rasvaaminen on tuttua puuhaa! Siksi onkin kätevää, että Ainun hellävaraiset ja hajusteettomat ihonhoitotuotteet soveltuvat koko perheelle. Esikoinen on tästä tosin hieman eri mieltä. Laatikosta löytyvät Ainun sinkki- ja suojavoiteen hän antaisi erityisesti äidin käyttöön. Ei auta, vaikka selitän, että sinkkivoidetta käytetään yleensä vaipan ärsyttämälle iholle. Biohajoava ja vegaaninen suojavoide sen sijaan on niin miellyttävän tuntuista, että sen voisinkin anastaa itselleni.

”Nyt ne on äidin. Seuraava!”

Kun laatikosta nousee niin ikään pupun kuvilla varustettu Ainu pesuvaahto & shampoo, olohuone täyttyy riemunkiljahduksista: ”Pupu-shampoo, se on minun! Sitä laitetaan suihkussa.” Intoutumiseen on olemassa syy. Olen etukäteen kertonut, että saamme shampoota, jonka ei pitäisi kirvellä silmiä. Se kun on esikoisen mielestä kaikkein kurjin juttu peseytymisessä. Testikäytön jälkeen esikoinen on yhä vaikuttunut: Ainun ”Pupu-shampoo” pitää lupauksensa, eikä kirvele. Tuote jää meillä varmasti vakiokäyttöön.

Myös maistelua aloittelevalle vauvallemme löytyy laatikosta oma tervehdys: Ainu ensilusikka ja Ainu Starter cup -ensimuki. Kohderyhmän arvaa myös esikoinen. ”Ne on Mantelille. Se ei osaa vielä puhua, mutta niillä se syö. Ja juo tissimaitoa. Minä vien ne Mante-vauvalle.”

Vauva osaakin heti ensikokeilulla tarttua molempiin ja viedä ne suuhunsa. Hänen voi huoleti antaa leikkiä uusilla ruokailuvälineillään. Ensilusikan lusikkaosa on valmistettu pehmeästä materiaalista, ettei se vaurioita vauvan ikeniä. Starter cup on puolestaan kehitetty yhteistyössä lääketieteen asiantuntijoiden kanssa vauvan juoma- ja tarttumistaidoille sopivaksi.

Sitten on laatikko tyhjä.
Kauaa ei kuitenkaan ehdi kulua, kun taas tapamme Ainun.

Kauppakäynnillä esikoinen nimittäin bongaa jotakin tuttua vaippahyllykköjen tuntumasta: ”Äiti, tuolla ne ovat taas! Pupu ja keinuhevonen! Ne tuli meille kotiin.”

ARVONTA!
Äijä-äidin Instagram-tilillä on käynnissä arvonta, josta voit voittaa tässä jutussa esitellyn Ainu-tuotepaketin itsellesi, haluamissasi väreissä. Arvonta on käynnissä su 14.2.21 klo 21 asti ja pääset osallistumaan siihen TÄSTÄ.

arki, korona, Vauva-aika

Koronan keskellä syntyneet

”Missä olit, kun koronavirusepidemia sulki Suomen, rajoitti harrastuksia, perui juhlat ja sulki koulut?” kysyy Helsingin Sanomien pääkirjoitus (”Nuorilta meni elämä sekaisin”, 5.2.2021).

Kysymys nostaa mieleen välähdyksiä vuoden takaa.
Kun vielä helmikuun lopussa matkustimme Lappiin tietämättä, että jo seuraavien lomalaisten matkat peruttaisiin. Kun eräänä torstaiaamuna esikoisen kanssa uimaan mennessämme emme vielä käsittäneet tilanteen vakavuutta. Pukuhuoneessa joku kertoi kuntosalin jo sulkeneen ovensa, ja uintireissun jälkeen viereinen kauppakeskus oli aavemaisen tyhjä. Jo pari päivää myöhemmin elimme uudenlaisissa olosuhteissa, uusien lainalaisuuksien maailmassa.

Olin aikonut julkaista tänään kevyen jutun alkavan viikonlopun kunniaksi, mutta pääkirjoituksen otsikko ei jättänyt minua rauhaan. Nuorten elämä on tosissaan mennyt sekaisin, tai vähintäänkin toisin kuin he olivat itse suunnitelleet. Olen harmissani niiden puolesta, joilla tämä poikkeusaika osuu nuoruuteen – elämänvaiheeseen, jolloin pitäisi saada ihastua, harrastaa, nauttia vapaudesta ystävien kanssa, tanssia wanhoja, kiitää penkkarirekkojen kyydissä, valmistautua ylioppilaskirjoituksiin, opiskella ammatti, painaa valkolakki päähän, muuttaa uuteen kaupunkiin opintojen perässä ja nauttia opiskeluelämän sivuriennoista.

Vielä useammin mietin kuitenkin sitä, millainen sukupolvi kasvaa koronan keskellä syntyneistä – heistä, jotka eivät ole koronattomassa maailmassa koskaan eläneet tai ainakaan muista tuosta ajasta mitään.

Meidän lapsemme kuuluvat tähän joukkoon.

Esikoinen (5/18) muistaa vielä menneen syksyn muutamat uimahallikäynnit ja muistelee niitä lämmöllä. Kun kuljemme ohi rakennuksen, jossa kävimme taaperotemppuilussa aikana ennen koronaa, hän saattaa huokaista, että haluaisi taas temppuilemaan. En kuitenkaan usko, että esikoisella on kovinkaan paljon muistikuvia harrastuksista, retkistä tai leikkitreffeistä, joista vielä hänen vauva-aikanaan pääsimme nauttimaan. Onneksi on sentään päiväkoti! Se tarjoaa mahdollisuuden leikkimiseen kavereiden kanssa, ohjattuihin musiikkihetkiin, askarteluun, salin temppuratoihin ja eväsretkiin metsässä – normaaliin lapsen elämään.

Esikoisella on pitkään ollut kolme unelmaa: Hän on toivonut pääsevänsä höyryjuna Ukko-Pekan kyytiin, uimahalliin ja bussiin. Yli kolmen kuukauden odotuksen jälkeen onnistuin toteuttamaan toiveista yhden, kun matkustimme bussilla isovanhemmille. Esikoinen puhui tulevasta bussiretkestä etukäteen taukoamatta kolme päivää ja kolme yötä (unissaan) ja käy reissua yksityiskohtaisesti läpi edelleen.

Yritämme toteuttaa hänen kaksi muutakin unelmaansa tulevan kevään ja kesän aikana.

Jos korona-aikaa on jostain kiittäminen, ainakin esikoisemme osaa taas arvostaa asioita, jotka olivat aiemmin muuttuneet jo itsestäänselviksi ja arkisiksi. Sama tosin pätee myös meihin aikuisiin. Muun muassa läheisten ja ystävien merkitys on korostunut, kun heitä on jatkuvasti ikävä, ja siksi yhdessäolon hetkiin latautuukin paljon aiempaa enemmän tunnetta ja läsnäoloa. Esikoinen on myös taitava löytämään iloa ja onnellisuutta pienestä. Voi miten arvokas taito ja suuri voimavara se olisikaan vaalittuna läpi elämän!

Vauvamme (9/20) on puolestaan syntynyt keskelle koronan kirjomaa maailmaa. Siinä missä esikoinen tottui ihmisjoukkoihin ja viereiseltä viltiltä tapittaviin taaperoihin jo varhain, vauva ei ole tottunut näkemään edes muita vauvoja. Hän ei ole myöskään tavannut yksiä kauempana asuvia isovanhempiaan vielä koskaan. Koti on vauvan valtakunta ja äiti hänen armoitettu seuraneitinsä. Siksi hän nostaakin sekä äidin puuttumisesta että yllättävistä maisemanvaihdoksista huomattavasti suuremman metelin kuin esikoinen aikoinaan.

Nyt olemme alkaneet valmistella vauvaa tulevaisuuteen tapaamalla paria vauvaystävää. Ja onneksi pikkuisella on isoveli, joka opettaa sosiaaliseksi. Loruttelu- ja leikkihetket äidin kanssa eivät ole mitään verrattuna isoveljen ohjelmatoimiston tarjontaan. Kun vauva vain kuuleekin päiväkodista saapuvan esikoisen äänen, itku loppuu kuin seinään, kitinä katkeaa ja hymy yltyy kikatukseksi.

Myös maskit ovat nykyvauvoille tuttu juttu, yhtä tavallinen osa ihmiskasvoja kuin nenä tai hiukset. Neuvolassa lääkäri ihmetteli, miten vauvamme osaa vastata maskin taakse kätkeytyvään hymyyn. Vastasin hänen tottuneen pienen elämänsä aikana siihen, että vaunuihin kurkistelevilla ihmisillä, neuvolan henkilökunnalla ja muilla satunnaisilla vastaantulijoilla on puolet kasvoista peitettynä. Ja jo heti syntymän hetkellä ensimmäinen vauvan kohtaama hahmo oli maskikasvoinen kätilö. Pikkuinen on siis joutunut opettelemaan mikroilmeiden lukemisen silmistämme.

Kenties koronan keskelle syntyneistä lapsista tulee taitavia tunteiden lukijoita, vähään tyytyväisiä, elämän perusasioita arvostavia ihmisiä. He saattavat joutua opettelemaan ihmisjoukoissa olemista tai ärsyketulvan sietämistä hieman jälkijunassa. Tai sitten he eivät koskaan tule niistä erityisemmin piittaamaan. Ehkä he aloittavat harrastamisen ja omien mielenkiinnon kohteiden etsimisen tottua myöhemmin. Rytmikapulat, muskaripiiri, vauvasirkus ja taaperotanssi tulevat tutuiksi sitten joskus myöhemmin – vauvavuoden jälkeen.

Mutta jos kodeissa ja perheissä on kaikki hyvin, varmasti myös koronan keskelle syntyneillä on kaikki hyvin. Järkevintä olisikin suunnata huolestuneisuuden tarmo niihin, joista on aidosti syytä kantaa huolta: Niihin pieniin, joiden hätä jää huomaamatta vallitsevista oloista johtuen. Ja niihin perheisiin, jotka jäävät koronan keskellä yksin silloin, kun he kipeimmin kaipaisivat apua.

Toivon, että kaiken sekasorron jälkeen tämä haastava ajanjakso jättäisi jälkeensä myös jotain hyvää – esimerkiksi pyyhkimällä mukaansa osan siitä suureellisuudesta, nautinnonhaluisuudesta ja yksilökeskeisyydestä, joilla olemme itseämme tällä vuosituhannella turruttaneet.

Onnellisuuteen riittää vähempikin.

Psssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

Äijä-äiti testaa, Äiti vapaalla, Elämystesti

Äidit avannossa – erään Löylykontin tarina

(kaupallinen yhteistyö: Löylykontti)

Mitä tapahtuu, kun saunaan istutetaan kaksi äitiä, joista toinen on harrastanut talviuintia viimeksi aivan liian kauan sitten ja toinen on avantoensikertalainen?

Ja saunan AINOA pesupaikka on merenjäähän tehty reikä!

Löylykontti on yhdeksän kaveruksen projekti, joka sai alkunsa heidän huomattuaan maailmassa virheen: Espoon Matinkylän rannasta puuttui sauna! Ystävyksiä yhdistää paitsi rakkaus saunomiseen, myös intohimoinen suhde talviuintiin. Ja nyt puhun intohimosta isolla i:llä: Joukolla on nimittäin hallussaan 10 talviuinnin MM-mitalia!

Minullakin on kytköksiä saunaan, ja olenkin odottanut malttamattomana mahdollisuutta päästä testilöylyihin. Yksi Löylykontin tekijöistä, saunan nikkaroinnista vastannut puuartesaani, on nimittäin veljeni. Sisäpiiriläisenä tiedän, että saunan valmistuminen on vaatinut paitsi verta, hikeä ja valtavasti työtunteja, myös yhteenhitsautuneen porukan, kädentaitoja, sinnikkyyttä ja kaksi pizzaa. Viimeisen kohdan ymmärtääkseen kannattaa käydä tutkimassa projektin Instagram-tiliä. Se saa vähintäänkin hyvälle tuulelle!

Mutta palataanpa saunan lauteilla lekotteleviin äiteihin: avantoensikertalaiseen ja siihen ruostuneeseen talviuimariin (eli minuun). Avantoensikertalainen on hyvä ystäväni vuosien takaa. Hänestä tuli äiti joitakin vuosia ennen minua, ja kun sain tuolloin kunnian ryhtyä hänen toisen lapsensa kummiksi, sain myös erityistehtävän: Toive oli, että kummina pitäisin huolta erityisesti äidin hyvinvoinnista – eli siitä että ystäväni edes välillä muistaisi irrottautua arjen myllerryksestä, vaikkei siihen tuntuisi riittävän aikaa. Nykyisin kun myös minulla on lapsia, sopimus toimii näppärästi molempiin suuntiin.

Ja mikä olisikaan parempaa arjen hyvinvointia kuin rauhallinen saunahetki Löylykontissa ystävien kesken ja pulahdus rapsakkaan avantoon! Ainoa haaste hommassa oli vain se, että avantoensikertalainen on lämpien asioiden ystävä, ei kylmien. Viime kesänä hän suostui järveen tasan yhden kerran. Mutta koska tiesin ystäväni olevan myös ennakkoluuloton heittäytyjä, joka ei kieltäydy yhteisestä ajasta, huijasin hänet mukaani suunnilleen seuraavanlaisella viestinvaihdolla:

Kummipojaltani sain myös valtuudet huijata hänen äitinsä keinoja kaihtamatta avantoon. Näillä eväillä lähdimme kohti elämystestiämme.

Löylykontti seisoo uljaalla paikalla. Pienen metsäkaistaleen läpi kävellessä saunaa ei heti edes huomaa. Mutta kun metsä loppuu ja eteen avautuu rantatöyräs huikeine merinäköaloineen, onkin kontti heti siinä, omalla paikallaan puiden katveessa, ketään häiritsemättä. Ja jo merelle aukenevasta näköalaikkunasta sisään kurkistamalla huomaa, että kontti kätkee sisäänsä kauniin ja tyylipuhtaan saunan. Näky tekee vaikutuksen jopa kaltaiseeni saunahifistelijään. Ikkunalautaa somistavat sympaattiset saunalakit, jotka ovat tulleet tutuiksi Löylykontista tehdyistä uutisjutuista.

Sisään astuessa homma sen kuin paranee: Vastaan leijuu tuoreen puun ja uuden saunan tuoksu. Testilöylyt osoittavat, että myös kiukaseen on panostettu. Heittotekniikasta riipuen siitä saa irti niin pehmeästi hivelevät kuin kipakasti puraisevat löylytkin. Ja mikä näköala! ”Miksei mökkisaunoihin aina rakenneta tällaisia ikkunoita?” kysyy ystävänikin.

Yksi juttu näkymässä kuitenkin arveluttaa: Avanto virnistelee meille kauempaa iloisesti pulputen ja selvästi jo odottaa meitä luokseen. Aikanaan olen uinut viikoittain avannossa pidempääkin matkaa, mutten ole lainkaan varma, miten ruosteeseen äitivuodet ovat kylmänsietokykyni saaneet. Vartin löylyttelyn jälkeen tohdin kuitenkin ehdottaa ensimmäistä kylmää kylpyä.

”Mun mielikuvissani täällä ei kyllä ollut näitä muita ihmisiä”, avantoensikertalainen kommentoi avannolle kävellessämme. Aurinkoinen valoilmiö on houkutellut kansan rannalle. ”Olisi kivampi kiljua tyhjälle rannalle.”

Kiljumista ei lopulta kuitenkaan kuulla. Solahdan ensimmäisenä veteen ja keho tuntuu saman tien muistavan, mistä hommassa oli kyse. Jalkojen nipistely katoaa jo laiturille kavutessa ja muuttuu lainehtivaksi euforiaksi kehossa. Avantoensikertalainenkin liukuu veteen kuin vanha tekijä. Olen antanut hänelle samat ensikertalaisen vinkit, jotka itse sain aikanaan: Keskity rauhalliseen hengittämiseen ja ota kiintopiste veteen mennessä.

Suorituksemme jälkeen selkääntaputtelijoita ja jutuniskijöitä riittää. Julkinen avantouinti on näköjään yhtä hyvä jäänrikkoja suomalaisten keskuudessa kuin koirat ja lapset. Osa hipsii perässämme ihmettelemään vielä saunakonttiakin.

Tunnin löylyjä ja kolmea avantopulahdusta myöhemmin on hyvä palastella suoritus ja läpikäydä avantoensikertalaisen fiilikset: ”Alasmeno on ihan kiva, se pieni hetki vedessä ja nouseminen on ihan hirveetä, mut 5 sekuntia sen jälkeen on tosi hyvä. Tässä voisi olla ties kuinka pitkään.”

”Joo, ei tänne pakkaseen mitään vaatteita tarvii!” totean minäkin, ja päätämme lopettaa saunomisen löylyjen sijaan avantopulahdukseen. Siitä jää mukavan raikas olo. Lyhyen harkinnan jälkeen päädymme pukemaan myös vaatteet kotimatkalle.

Ja yksi asia on molemmille vesiselvä, Löylykonttiin on päästävä uudestaan!
”Tulen mä uudestaan avantoonkin, jos vaan pyydät”, ystävä lupaa.
It’s a deal!

*****

Löylykontin lämmöstä on mahdollisuus päästä nauttimaan kolmella tavalla: liittymällä kausijäseneksi, ostamalla 10 kerran sarjakortin tai vuokraamalla kontin yksityiskäyttöön.

Lisätietoja löydät osoitteesta: loylykontti.fi

ARVONTA:
Äijä-äidin Instagram-tilillä on käynnissä arvonta (pe 5.2. klo 21 asti), josta voit voittaa Löylykontin tunniksi käyttöösi itsellesi + 6 kaverille. Arvontaan voit osallistua TÄÄLLÄ.

Ideoita, Jääkiekkovalmennus, Uusia taitoja opettelemassa

Ekaa kertaa luistimilla – miten aloittaa luistelu lapsen kanssa?

Kun isä on jääkiekkovalmentaja, oletusarvo on, että esikoinen on syntynyt luistimet jaloissaan. Olemme kuitenkin yrittäneet antaa lasten löytää omat juttunsa sen sijaan, että tuputtaisimme omia intohimojamme. Kyllä ne heihin muutenkin tarttuvat, jos ovat tarttuakseen – sen verran vahvasti jääkiekko ja musiikki arkeamme värittävät.

Hankien kasvaessa havahduimme kuitenkin siihen, ettei hyvää talvea kannata jättää käyttämättä. Pian esikoiselle saatiinkin käytetyt luistimet, ja aloimme miehen kanssa innoissamme odottamaan pakkasten laantumista, että niitä päästäisiin testaamaan.

Mutta esikoinenpa ilmoitti, ettei aio laittaa luistimia jalkoihinsa.
”En halua luistella. Haluan hiihtää.”

Ei auttanut kuin lähteä ladulle ja jäädä odottamaan suopeampaa vastaanottoa.

Pienin askelin

Esikoisella on tapana tuntea suuresti.
Ja muistaa ensivaikutelma.

Sen takia emme halunneet lähteä hätiköimään luistelemisen suhteen. Hiihtämisen aloitus oli mennyt nappiin, koska heti ensimmäisestä hiihtokerrasta oli jäänyt hyvä maku. (Lue juttu TÄÄLTÄ.) Samanlaista kokemusta tavoittelimme myös tällä kertaa.

Niinpä päädyimme tutustumaan lajiin pala kerrallaan: Ensin menisimme tutkimaan jääkenttää, sitten kokeilisimme luistimia matolla, ja vasta kolmannella kerralla yhdistäisimme terän ja jään.

Jää tutuksi

[I:”Tuu ite vaan, mutta tää jää on sitten ihan tosi liukas. Tänne tullaan niillä luistimilla. Ne on terävät, niin niiden alla jää ei tunnu niin liukkaalta. Koetapa liikkua näin.”]

Kun ehdotimme tutkimusmatkaa jääkentälle, esikoisella ei ollut mitään pientä seikkailua vastaan. Niinpä laitoimme vauvan vaunuihin, koiran talutushihnaan ja lähdimme tarpomaan läheisen koulun kentälle jäätä tutkimaan.

”Onpas täällä liukasta. Täytyy hiihdellä.”
[Ä: ”Mitä tykkäät tästä jäästä?”]
”Täällä on niin liukasta. Apua.”

Muutamia minuutteja kentällä liukasteltuamme esikoinen jo hiihteli kengillään jäätä pitkin kuin vanha tekijä. Lopulta hän tuumasi: ”Huraa, jääkentässä! Haluan luistimet!”

Luistimet jalkaan

Ihan heti retkemme jälkeen ei esikoinen kuitenkaan luistimilleen lämmennyt. Välillä niitä vilkaistiin, mutta sovittaminen ei tullut kuulonkaan. ”Ei vielä”, esikoinen tokaisi aina asiaa ehdotettaessa – kunnes koitti päivä, jolloin hän oli kokeiluun valmis ja ehdotti sitä itse.

Isä kiristi luistinten nauhat ja nosti esikoisen matolle tuntumaa hakemaan. Hymy ulottui korvasta korvaan – siis isällä. ”Äiti, nää on terävät!” selitti esikoinen tohkeissaan.

Ensin kokeiltiin seisoa luistimilla isän pitäessä kiinni.
Sitten ilman tukea.
Seuraavaksi otettiin askeleita, tuella ja ilman.
Mentiin kyykkyyn ja ylös, yhdessä ja yksin.

Sitten saapui ystävämme Iltavilli. (Hänestä olen kertonut TÄÄLLÄ.) Esikoinen riehaantui täysin: ”Minä karkaan! Äitin luo. Äitin luo. Kaatuilu on kivaa!

Iltavillin ollessa kylässä, asiat kannattaa lopettaa ajoissa – eli silloin kun on vielä hauskaa. Tai tässä tapauksessa silloin, kun esikoinen ei ollut vielä onnistunut hajottamaan itseään, lattiaa tai luistinten teriä pyrähdyksillään. Kokeilu kuitenkin onnistui, sillä luistimet alkoivat ilmestyä esikoisen puheisiin päivittäin.

Terä kohtaa jään

”Haluan maalille. Minä menen nyt.”

Esikoinen uhkui itsevarmuutta tekojääradalle saapuessamme. Arastelusta ei ollut tietoakaan. Sitä paitsi, mukaan oli pakattu EVÄÄT!

Isä oli kuitenkin sitä mieltä, että esikoisen luistelu- ja maalivahtitaitoja piti vielä hieman hioa ennen tulikastetta tolppien välissä. Taas sidottiin luistinten nauhat ja tunnusteltiin jäällä seisomista terien varassa. Minun vastuullinen tehtäväni oli auttaa esikoista pysymään pystyssä sillä aikaa, kun isä puki omat hokkarinsa.

Lämmittelyksi tehtiin samat harjoitukset kuin matolla aiemmin.
[I: ”Päästän nyt irti. Kokeile pysyä pystyssä.”]
Sitten isä koppasi esikoisen kainaloon ja luisteli kelkalle.

Ensin kelkan kanssa edettiin yhdessä. Katselin kauempaa, kun esikoinen töpötteli isänsä ja kelkan tukemana eteenpäin pienin, hädin tuskin liukuvin askelin. Ja kun se sujui, hän sai kokeilla edetä kelkan kanssa yksin. ”Äiti, minä opin!” hän ehti huutaa ennen ensimmäistä muksahdustaan. ”Ei haittaa”, isä lohdutti. ”Kaatuminen kuuluu luisteluun.”

[I: ”Otetaas semmoinen leikki, että pääsetkö itse pystyyn.”]
Seurasin esikoisen pontevaa yrittämistä. Hän ponnisteli ylös jään pinnasta ties monennettako kertaa ja nauroi edelleen. Lopulta hän seisoi onnistuneesti terillään: ”Tadaa, nyt meen maaliin!”

Vähän myöhemmin esikoinen keksi oman leikin: Hän halusi työntää kelkkaa polvillaan. Luistelutaitoja se ei ehkä kehittänyt, mutta näytti tekevän luistelemisesta varsin hauskaa! Ja vielä suurempi riemu syntyi, kun hän pääsi kelkan eteen isän työnnettäväksi kokeilemaan, miltä liukuminen tuntuu. Vauhtikaksikon suhahtaessa ohitseni kuului esikoisen komento: ”Tonne vielä!”

[I:”Luistellessa pitää aina olla vähän kyykyssä. Se on parempi kuin pysty. Noin!”] Kelkka oli vaihdettu matalampaan malliin. Esikoinen koukisti polviaan isän esimerkin mukaisesti, mutta ajatus alkoi jo selvästi sinkoilla usempaan suuntaan varsinaisen asian ääreltä: ”Minulla on nälkä. Huraa. Tittidii. Minä voitan. Teen maalin.”

33 minuuttia luistinten pukemisesta isukki ilmoitti, ettei jaksa enää. Kumara asento kävi selän päälle. Esikoinen oli toista mieltä: ”Ei mennä vielä kotiin. Mennään jääkiekkoileen. Meen maaliin. Haluan mailan ja kiekon!” Kun kiekko ja maila oli luvattu pakata seuraavalle reissulle mukaan, esikoisella oli jäljellä vielä loppuläpyt isän kanssa sekä jostain kummunnut tarve pieneen päätösäijäilyyn: ”Tuomariiii! Väistä!”

Autossa kysäisin esikoiselta, millainen maku luistelusta jäi. Vastauksen analyyttisyys yllätti: ”Se oli vaikeeta. Niillä luistimilla kaatui. En päässyt ite ylös, isu auttoi. Mutta ei se haitannut. Minä opin.”

”Ja me lennettiin siellä!”

Lue myös: Ekaa kertaa suksilla – miten aloittaa hiihtäminen taaperon kanssa?

Pssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

arki, isovanhemmat, korona

Hupia hyllyväleissä – äiti huonekalukaupoilla lasten kanssa

Kun lapset kasvavat, vaatteet kasvavat. Kengät kasvavat. Varusteet kasvavat. Ja sen myötä loppuu säilytystila.

Havahtuessani tähän yhtälöön alan suunnitella kotimme säilytysjärjestelmiä uusiksi. Miehen kanssa hiomme taktiikan: Joululomalla olisi aikaa, olisimme kaikki kotona. Veisimme lapset hoitoon. Hakisimme ja kasaisimme kalusteet kaikessa rauhassa aikuisten kesken. Uuden vuoden aloittaisimme tuunatussa kodissa isän palatessa töihin. Tavaroille olisi paikkansa ja arki rullaisi sujuvasti…

Sitten tulee jouluaatto ja vauvarokko. Ja siinä se loma sitten meneekin. Uusi vuosi alkaa ja isä palaa töihin. Lasten talvivaatteita aletaan säilyttää kekona keskellä arkieteisen lattiaa, kun ei niille muutakaan paikkaa ole.

Ei auta kuin ottaa käyttöön varasuunnitelma:
Lapset autoon, äiti ratin taakse ja huonekalukaupoille!

Niin hullu en sentään ole, että kuvittelisin selviäväni yksin kolmekuisen vauvan, vauhdikkaan taaperon ja hyllykkökuorman luotsimisesta kaupan halki ja kotiin. Eiväthän laatikot edes mahtuisi turvaistuinten kanssa samaan autoon.

Siispä rekrytoin isovanhemmat avuksi ostosreissulle.

Esikonen tajuaa jo huonekalukaupan pihalla, missä olemme: ”Nuolia! Äiti, täällä on nuolia!” Hän on tunnistanut sadepäivien retkikohteemme ajalta ennen koronaa. Täällä olemme käyneet imemässä virrat pois villikolta useampaankin otteeseen. Kaupan lattiaan heijastettuja nuolia seuraamalla taapero tulee juosseeksi hyvän lenkin – ja on leikistä vieläpä mielissään.

Autoon nukahtanut vauva matkustaa kauppakierroksen näppärästi ostoskärryihin nostetussa turvakaukalossaan. Pieni jatkaa kyllä untaan, kunhan kärryt eivät pysähdy. Siitä puolestaan pitää huolen esikoinen, joka viilettää jo näköpiirini laitamilla nuolia etsimässä.

Onneksi olen kirjoittanut kaiken tarvittavan listalle valmiiksi. Ei tarvitse kuin napata nopeasti hyllykoodit tuotteista samalla, kun isovanhemmat leikkivät piilosta pikkuväen kanssa. Ehdin hetkeksi itsekin hippasille. Vain kerran esikoinen ehtii livahtaa kielletylle alueelle, ja löydän hänet pomppimasta sänkyosaston muhkeimmalta pediltä kengät jalassa – mutta jos kukaan ei nähnyt, sitä ei tapahtunut!

”Minä syön keputtia!” esikoinen hihkuu dippaillessaan ranskalaisia puolukkahilloon. Ruotsalainen huonekalujätti on suunnitellut konseptinsa tarkkaan. Kun puolivälissä ostoskierrosta saa tankata mahan täyteen lihapullia, ei kenenkään hymy hyydy kesken kaupanteon. Ja täydellä vatsalla on himpun verran turvallisempaa päästää apinalauma viilettämään halki alakerran astiaosaston.

Pian jo viuhuivatkin ohi astiat, matot, istuintyynyt ja vuodevaatteet, kun kirmaan esikoisen perässä käytäviä eteenpäin. Onneksi minun ei tarvitse ehtiä katsella, mitä ympäriltä löytyy. Tämä on erittäin lompakkoystävällinen tapa shoppailla! Mutta missä välissä pikkutaaperostamme on tullut noin nopea? Isovanhemmat ovat jo kolme osastoa jäljessä.

JA MISSÄ ON VAUVA?!?!
Sydän ehtii käydä kurkussa ennen kuin muistan isovanhempien ottaneen kärryt kontolleen. Kaukalosta kuuluu yhä tyytyväinen tuhina.

Kylpyhuoneosastolta esikoinen löytää leikkikaverin. Jäämme hetkeksi parantelemaan korona-ajan aikaansaamaa kamukaipuuta. Mutta se ei hetkessä hellitä, eikä esikoista saada jatkamaan matkaa enää millään. Lopulta keksimme, että varastokärryistä saa oivan ajopelin – ja niitä vesselimme ei osaa vastustaa!

Jäljellä on enää viimeinen etappi: varastohyllyt ja tarvittavien laatikoiden noukkiminen hyllykoodien mukaisilta paikoilta. Ehdin jo huokaista, että reissu on sujunut yllättävän näppärästi, kun näen tyhjyyttään ammottavat hyllyväliköt.

”Äitiiii, missä sinä olet?! Menitkö sinä piiloon? Minä tulen etsimään!”

Juostuani vartin hyllyvälejä karjuen edestakaisin, ajopelistään karannut ja riemusta kiljahteleva esikoinen perässäni, selviää että koronasta johtuen tuotteiden kanssa on pieniä toimitusvaikeuksia. Ja pienet toimitusvaikeudet tarkoittavat sitä, että säilytyskokonaisuudestamme jää uupumaan kaksi kolmasosaa.

Odottelemme niitä yhä.

Kotimatkan murisen pettyneenä rattia puristaen. Esikoinen hihkuu takapenkiltä, että oli tosi kivaa – etenkin se, kun juostiin äidin kanssa karjuen kilpaa varastohallissa. Ja se erimakuinen keputti (= ketsuppi, eli tässä tapauksessa puolukkahillo). Isovanhemmat ajavat perässämme säälittäväksi jäänyt laatikkokuormaamme takarontissaan. Vauva nukkuu yhä, enkä ihmettele. Huonekalujen ostaminen on rankkaa puuhaa!

Seuraavana päivänä päätämme vauvan kanssa vähän rakennella, vaikka päähyllyköstämme puuttuu alaosa ja säilytyslaatikoilta seinät ympäriltä. Vauva ei kuitenkaan moisista murehdi, vaan tarttuu ohjekirjaan, ja minä teen, mitä käsketään. Kokonaissuoritusaika on 30 minuuttia (sisältäen 2 vaipanvaihtoa), eikä kumpikaan hermostu kertaakaan.

Vauvassa taitaa olla rakentajan vikaa. Sen verran hauskaa työnjohtajalla tuntui olevan – ja ohjeet maistuivat!

Psssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

Ideoita, Taustaa, Uusia taitoja opettelemassa

Ekaa kertaa suksilla – miten aloittaa hiihtäminen taaperon kanssa?

Etelään on saatu lunta. PALJON lunta.
”Pitäiskö [esikoiselle] ostaa sukset, jos tori.fi:stä sattuisi löytymään?” ehdotan miehelle. Tuntia myöhemmin kannamme autoon viiden euron löytösuksiamme. Kiitos tori.fi!

Parin päivän päästä lähiladut on ajettu ja sukset pääsevät testikäyttöön. Esikoisen kuomat asettuvat uomiinsa kuin valetut ja pientä hiihtäjää jo vähän hihityttää. Latu kaartuu lumen nietostamaan metsään. Tuen esikoista kainaloiden alta. Ohitsemme pyyhkäisee joku luistelusuksillaan. Saamme hymyn, kun hän huomaa, mitä olemme tekemässä.

”Kokeiletko hiihtää ihan itse, jos päästän irti?” kysyn ja esikoinen nyökkää. Hän ei edes huomaa otteeni kirpoamista vaan jatkaa matkaansa kuin olisi ollut suksilla ennenkin. Hetken päästä hän haluaa kokeilla samaa sauvojen kanssa. Sekin näyttää sujuvan.

”Täältä tullaan! Väistäkää!” hän huutaa ”vauhdistaan” hurmioituneena.
(Videoitu vauhtinäyte löytyy TÄÄLTÄ.) Pian hän myös rallattelee itse tekemäänsä laulua sivakoinnin tahtiin: ”Hiihtää, hiihtää osaaaaaaan minä.”

”Minä hiihdin! Olin tosi reipas!” esikoinen toteaa kotiin päästyämme ja kokeilee kepillä jäätä: ”Nyt haluan mansikoita.” Mansikat ovat kuitenkin päässeet loppumaan (myös pihalta, vaikka esikoinen senkin vaihtoehdon keksii). Täytyy tyytyä jäätelöön.

”Kylmä kutittaa suuta. Ja päätä”, tuumaa esikoinen jäätelöä ahmiessaan ja ehdottaa illalle vielä toista hiihtolenkkiä. Nukkumaanmenoaika kuitenkin lähenee uhkaavasti, mutta lupaamme uuden hiihtolenkin heti, kun tulevien päivien paukkupakkaset hieman hellittävät.

Millä eväillä?

Minulla sen enempää kuin miehellänikään ei ole varsinaista hiihtotaustaa. Molemmat meistä on vain lapsena isketty murtsikoille ja patistettu ladulle. Nykyään hiihtokilometrejä kertyy talvessa jokunen sata, kiitos kotipihan vierestä lähtevien latujen.

Olemme kuitenkin molemmat taustaltamme valmentajia ja opettajia. Mies valmentaa nykyäänkin työkseen jääkiekkoa, minä puolestaan ehdin valmentaa kalpamiekkailijoita reilut 10 vuotta ennen esikoisen syntymää. Tällä mututuntumalla ryhdyimme pikkuhiihtäjäämme opettamaan.

Ensimmäistä kertaa suksilla

Ensimmäisissä hiihtomuistoissani jaloissani on kenkiin kiinnitettävät sukset, jotka irtoavat jatkuvasti ja tekevät hiihtämisestä hankalaa. Esikoisen suksia valitessamme yritimmekin kiinnittää huomiota siihen, että sukset saisi pysymään jämäkästi jaloissa, jotta niiden irtoilu ei hankaloittaisi opettelua. Kumma kyllä, välineet ovat 30 vuodessa kehittyneet, ja etenkin tunnetuilla valmistajilla pitävät siteet olivat enemmän sääntö kuin poikkeus – myös käytetyn tavaran markkinoilla.

Halusin myös viedä esikoisen heti ladulle, kun sellainen kerran on vieressä tarjolla. Tällöin sukset pitäisivät suunnan itsestään, eikä ensikertalaisen tarvitsisi keskittyä varsinaisen hiihtämisen lisäksi karkuteille pyrkiviin suksiin.

Ensimmäistä hiihtokertaa helpotti myös se, että muksahtelusta on tehty perheessämme tarkoituksellisesti hauska juttu – poislukien tietenkin kaatumiset, joissa sattuu. Koimme, että monien asioiden harjoittelu on helpompaa, kun mahdollista kaatumista ei turhaan säikähdä, vaan sille osaa jopa nauraa. Ladulla esikoinen intoutui muksahtelemaan välillä ihan tahallaan. Jos äiti tai isä vielä heittäytyi lumihankeen perässä, kuului penkasta lapsenkirkas hekotus.

Jalkojen hiihtämisliike oli tullut esikoiselle tutuksi leikeistä ja temppukerhoista. Jokunen päivä ennen neitsythiihtoa olimme sattumalta käyneet myös tutkimassa jäädytettyä kenttää ja esikoinen oli hauskuuttanut itseään hiihdellen kengillään jään pinnalla. 2,5-vuotiaat ovat jo niin nokkelia, että riitti kun esikoista muistutti liikkumistavasta jäällä ja pyysi häntä kokeilemaan samanlaista liikkumista sukset jalassa, niin homma alkoi toimia.

Aluksi tuin pikkuhiihtäjää kainaloiden alta, jotta hän oppi löytämään oikean painopisteen suksia liu’uttaessaan. Hetken päästä päästi irti. Sitten kokonaisuuteen lisättiin sauvat niin, että hetken myös minä pidin niistä kiinni ja ohjasin niiden liikettä. Sitten päästi taas irti.

Kun homma näytti toimivan tasaisella kokeilimme ihan loivaa ylä- ja alamäkeä, ensin yhdessä mennen, sitten irtipäästäen. Hiihdettävät pätkät eivät olleet pitkiä. Valitsemamme harjoitussuora oli maksimissaan 20 metrinen, mutta riittävä tarkoitukseemme.

Lopetimme, kun oli vielä hauskaa ja esikoinen olisi halunnut vielä jatkaa. Kun tekemiseen jää palo ja positiivinen polte, on kiva jatkaa seuraavalla kerralla siitä, mihin jäätiin. Ainakin meillä raja jaksamisen ja väsymisen välillä on leikkaava. Hauskanpito voi muuttua silmänräpäyksessa poruksi ja pillastuneisuudeksi. Siksi oli parempi lopettaa hieman liian aikaisin kuin liian myöhään.

Esikoisen arvio omasta suorituksesta

Hiihtoretken jälkeen tapahtuneessa riitti sulateltavaa. Miten meni esikoinen – noin niin kuin omasta mielestä?

”Minä hiihdin. Olin tosi reipas. Oli kivaa.”
”Alamäessä menin tosi kovaa.”
”Ylämäki. Pääsenköhän nyt?”
”Ja minä kaaduin. Se oli hauskaa!”
”Hei hei, latu! Huomenna nähdään!”

Hihtolenkkejä lienee luvassa siis jatkossakin.

Psssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

äitiys, Ideoita, Ruoka ja syöminen, Vauva-aika

Äiti kodin vankina – mikä neuvoksi, kun tuttipullo ei enää kelpaakaan?

Joulun alla vauva oli kolmekuinen ja minulla ensimmäinen oma juttuni sitten hänen syntymänsä. Isä lähti lasten kanssa isovanhemmille tuoreeltaan pumpattua maitoa mukanaan, minä jäin hiljaiseen kotiin etäopiskelemaan ääninäyttelemistä.

Mutta tuttipullomaito ei kelvannutkaan – ei vaikka vauva oli saanut sitä syntymästään saakka. Kun sama toistui muutamaa viikkoa myöhemmin, aloin toden teolla etsiä keinoja pulloruokinnan elvyttämiseksi.

Googlen hakutuloksia selaillessani huomasin, etten ole ongelman kanssa yksin. On ilmeisen yleistä, että tuttipulloruokintaankin tottuneet vauvat alkavat nyrpistää nenäänsä pullolle noin kolmen kuukauden iässä luontaisen imuotteen heikentyessä. Yhtä yleistä vaikuttaa olevan, että äitien avunhuudot kuitataan tuhahduksin: Mihin sitä pulloa tarvitsee, kun on tissit omasta takaa?!

Vähättelystä ei kuitenkaan ole apua kenellekään. Joskus pulloruokinta on vain saatava onnistumaan! Meillä esimerkiksi molemmat lapset syntyivät niin höyhensarjalaisina, että kuluttivat ruokaillessaan enemmän energiaa kuin sitä saivat. Ensimmäisinä viikkoina ei kerta kaikkiaan ollut muuta vaihtoehtoa kuin pumpata ja pulloruokkia rintaruokailujen lisäksi.

Siksipä ajattelinkin tehdä kotivankeuteen tuomittujen äitien avuksi tämän jutun, johon olen koonnut kaikki netistä löytämäni niksit onnistuneeseen pulloruokintaan. Tavoitteena on vapauttaa kaikki äidit, ja kokeilemalla ne keinot löytyvät! Lopuksi paljastan myös meidän nirppanokkaamme tepsineen tuttipullohuijauksen.

1. Tarkista imuosan koko.

Tuttipullon tuttiosat on tasaisin väliajoin vaihdettava seuraavaan kokoon.

Esikoisen kanssa asian vielä muistimme, mutta vauvan kohdalla sorruimme tähän aloittelijan virheeseen. Äitiaivoni eivät olleet prosessoineet sitä, että aika kuluu ja lapset kasvavat. Ihmekös vaatteet olivat jääneet pieniksi!

Neuvokas anoppini kuitenkin tajusi epäonnistuneiden syöttöyritysten yhteydessä tarkistaa tuttipullojemme tuttiosat ja totesi meidän yrittävän syöttää kolmekuistamme koon 1 imuosalla. Hätäensiapuna imuaukkoa suurennettiin silmäneulalla. Se ei kuitenkaan meidän tapauksessamme auttanut sen enempää kuin kaupasta haetut suuremmat imuosatkaan.

2. Testaa, onko äidin läsnäololla vaikutusta.

Jotkut vauvat kelpuuttavat pullon vain silloin, kun äiti ei ole paikalla. Toiset taas suostuvat pullottelemaan vain, jos syöttäjä on äiti.

Jos vauva kuuluu ensimmäiseen joukkoon, ongelma on helposti korjattavissa: Äiti pois ja pullo käteen. Jälkimmäisen ryhmän vauvat ovatkin sitten hankalampi juttu, mutta hekin ovat huijattavissa.

Kävi ilmi, että meidän vauvamme lukeutuu jälkimmäiseen ryhmään. Kun saavuin kotiin ja vauva pääsi syliini, hänelle oli ihan sama, mistä vekottimesta maito suuhun lirisee. (Koon 1 imuosakin kelpasi!) Mutta heti kun vauva siirrettiin taas jonkun toisen syliin, pulloraivo alkoi uudelleen. Havainnosta oli kuitenkin apua, sillä se auttoi meitä keksimään lopullisen tuttipullohuijauksemme (ks. kohta 10).

3. Aloita väsytystaistelu – tunnetaan myös nimellä tehotreeni.

Sinnikkyys palkitaan myös lastenkasvatuksessa – ja vauvojen syöttämisessä.

Monet äidit kertoivat tehotreenin toimineen pullosodassa: Tuttipullo isälle ja sinnikästä yrittämistä päivittäin. Tämä taktiikka vaatii tosin itkunsietokykyä, lehmänhermoja ja aikaa. Tehotreenissä onnistuneet kertoivat rauhoiteleensa pullolle raivoavaa vauvaa tasaisin väliajoin vaikkapa tutilla tai hartialle nostamalla. Päivä päivältä maitoa oli alkanut huveta tuttipullosta yhä enemmän, kunnes pulloruokinta oli lopulta sujunut kuin mitään ongelmaa ei olisi koskaan ollutkaan.

Esikoisen kohdalla olisin ehdottomasti lähtenyt kokeilemaan tätä taktiikkaa! Nyt siihen eivät riitä resurssit. Miksiköhän ihmisillä on vain kaksi kättä?

4. Harhauta vauvaa.

Anna vauvalle muuta ajateltavaa ja suorita tuttipulloisku, kun vauva sitä vähiten odottaa. Harhautukseen voi käyttää esimerkiksi tuttia, musiikkia, televisiota, lelua – mitä tahansa, millä vauvan huomion saa suunnattuen toisaalle samalla, kun ujuttaa tuttipullon suuhun.

5. Korvaa tuttipullo luovilla syöttövälineillä.

Jos tuttipullo ei kelpaa, voi syöttämisessä koettaa käyttää muita välineitä. Onnistuneina ratkaisuina mainittiin muun muassa lusikka, shottilasi, korkki, ruisku, hörpytysmuki ja ensimuki. Vaihtoehtoisista syöttötavoista löytyy lisätietoa myös Imetyksen tuki ry:n sivuilta.

6. Vaihda tuttipullomerkkiä.

Myös merkillä voi olla väliä, niin tuttien kuin tuttipullojenkin suhteen. Testaamalla eri merkkisiä tuttipulloja saattaa löytyä se yksi, josta vauva suostuukin imemään. Imuosissa nimittäin on valmistajien välillä eroja.

7. Tarkista pulloruokintatekniikka virheiden varalta.

Vau.fi -sivustolta löytyy artikkeli vauvantahtisesta pulloruokinnasta. Sen mukaan joskus tuttipulloraivon syy löytyy väärästä pulloruokintatekniikasta. Jutusta löytyi uutta tietoa minullekin. En ollut esimerkiksi tullut ajatelleeksi, että vauvan pitäisi antaa itse hamuta pullon tuttiosa suuhun ja imeä ensin tyhjää tuttiosaa noin minuutin ajan, jotta ruokinta jäljittelisi mahdollisimman aidosti rintaruokailun tekniikkaa.

Hio pulloruokintatekniikka kuntoon lukemalla koko juttu TÄÄLTÄ.

8. Harjoittele ensin vähemmän nälkäisen vauvan kanssa.

Jotkut olivat saaneet pulloruokinnan onnistumaan harjoittelemalla sitä ensin tilanteissa, joissa vauvan maha ei ollut vielä täysin tyhjä. Käytännössä tämä tarkoitti ateroinnin aloittamista rinnalta ja siirtymistä tuttipulloon kesken ruokailun. Vähitellen harjoittelu oli alkanut tuottaa tulosta, ja vauvat olivat suostuneet syömään pullosta myös tyhjällä vatsalla.

9. Kävele samalla, kun syötät.

Vauvojen vaatimukset saattavat joskus tuntua kohtuuttomilta, mutta mitäpä sitä ei tekisi lapsensa eteen – varsinkin jos palkintona on äidin vapaus käydä omilla asioillaan!

Jostain syystä moni oli huomannut, että vauva söi pullosta, kunhan käveli samaan aikaan. Ja auta armias, jos liike hetkeksikään pysähtyi: Seurauksena oli sellainen metakka, että rauhoitteluun tarvittiin tovi jos toinenkin.

10. Poista häiriötekijät.

Kun vauvat alkavat kiinnostua enemmän ympäröivästä maailmasta, ruokahetki saa uusia kilpailijoita. Kuka nyt syödä ehtii, kun ympärillä tapahtuu kaikkea jännää – varsinkin jos täytyy kaiken huipuksi tyytyä tuttipulloon!

Joillekin vauvoille tuttipullo oli alkanut kelvata, kun häiriötekijät oli poistettu, esimerkiksi syöttämällä pimeässä huoneessa tai asettelemalla harso väliverhoksi vauvan ja maailman väliin.

11. Pastöroi maito ennen pakastusta.

Vauva voi olla ronkeli pakastetun maidon muuttuneelle maulle. Tähän voi auttaa maidon pastörointi ennen pakastusta.

Itselläni ei ole kokemusta äidinmaidon pastöroinnista, mutta selkeät ohjeet löytyvät muun muassa Imetyksen tuki ry:n sivuilta: Tuore maito kuumennetaan kattilassa nopeasti 80 asteeseen, minkä jälkeen maito jäähdytetään esimerkiksi kylmässä vesihauteessa.

12. Tee syöttäjästä äidinhajuinen.

Kun huomasimme, että vauvamme suostui pulloruokailemaan vain äidin sylissä, kehittelimme suuren tuttipullohuijauksen: Isä naamioitiin äidiksi – tai ainakin äidinhajuiseksi. Tähän tarkoitukseen käytimme paitaani (mahdollisimman hikinen ja käytetty!), jonka asetimme isän ja vauvan väliin syöttämisen ajaksi. Kun taktiikkaan yhdisti vielä oikean pulloruokintatekniikan (ks. kohta X), huijaus oli valmis.

Ja kas, pullomaito alkoikin taas maistua!

Psssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

Lähteinä on käytetty Imetyksen tuki ry ja Vau.fi -sivustoja sekä lukuisia netin keskustelupalstoja ja muita totaalisen epätieteellisiä, kokemuspohjaisia lähteitä.