Joulu 2019:
On pahaenteisen rauhallinen lapsiperheaamu.
Tiskaan keittiössä. Tuolloin puolitoistavuotias esikoinen katsoo Pikku Kakkosta. Kunnes alkaa kuulua ääniä…
Ryntään olohuoneeseen.
Oviaukossa kimppuuni hyökkää kaatuva joulukuusi, jonka puoliväliin vesselimme on onnistuneesti kiivennyt.
Opin kolme asiaa:
1. Onpa näppärä tapa riisua kuusi koristeistaan!
2. Kuusenjalkaan mahtuu PALJON vettä!!
3. Puolitoistavuotiaat eivät olekaan nopeita. Ne ovat valonnopeita!!!
Fiksusti luonto on kuitenkin asiat järjestänyt, sillä äitiys tuo mukanaan zen-supervoimia. Niiden ansiosta sisäinen myrsky laantuu kulmienkohotuksella ja voimavarat voi suunnata olennaisempiin asioihin, kuten olohuoneen vallanneen katastrofin tuhojen minimoimiseen.
Tapahtuneen seurauksena meillä on loppujoulun ajan kaunis pihakuusi, ja päätän ettemme pariin vuoteen kuusta sisään otakaan.
Joulu 2020:
Äitini kysyy, haluammeko kuusen heidän metsästään. TOTTA KAI! Ei joulua ilman kuusta. Sitä paitsi, mitä muka voisi tapahtua?
Koristelemme esikoisen kanssa kuusen. Esikoinen on tohkeissaan. Hän ripottelee olkikoristeita oksille ja nyppii joulupalloista kantoja irti. Minä vetistelen, kun joulukuusen-kaatajastamme on tullut niin iso ja taitava.
Kuusesta tulee upea, ehta kaunotar! Meidän joulupuumme!
Tuntia myöhemmin palloa jahtaava koiramme juoksee päin kuusenjalkaa.
Mutta kuusi on yhä pystyssä! Se on vankkaa tekoa. Ja riittävän pieni!
Äijä-äidin perheblogi 