Joulu, lapsi sairastaa, vanhemmuus, Vauva-aika

Iloista joulukuumeilua ja onnellista vauvarokkoa!

Muistan erään lapsuusjoulun erityisen hyvin. Olimme olleet veljeni kanssa vesirokossa ikuisuudelta tuntuneen ajan ja lapsenmielissämme koko joulu oli vaarassa. Aattoaamuna vesikellojen huomattiin kuitenkin kadonneen ja rokon siirtyneen paranemisvaiheeseen. Se on yksi lempijoulumuistoistani!

Muutamaa vuotta myöhemmin joulumuistoja värittämään iski ruokamyrkytys, joka kuohitsi koko perheemme, lukuun ottamatta pikkuveljeäni joka ei voinut sietää taudin aiheuttajaa: sekametelisoppaa. Koska jo lapsuuskodissani oli tapana tunnelmoida joulua pitkän kaavan mukaan ja hyvissä ajoin etukäteen, ei tämäkään takaisku onnistunut pilaamaan joulunviettoa – vain pienen siivun siitä.

Nykyiselle perheelleni tämä oli monella tapaa ensimmäinen joulu.

Ensimmäinen joulu kaksilapsisena perheenä. Mante-vauvan ensimmäinen joulu. Ensimmäinen joulu, jolloin myös esikoinen ymmärtäisi jotakin joulunvietosta – ja samalla myös hänen ensimmäinen joulunsa sairaana.

Vielä pari päivää ennen aattoa makoilimme puusaunan joululöylyissä ihmetellen levollista tunnelmaa. Vauva nukkui, esikoinen löylytteli kuin vanha tekijä, ja jouluvalmistelut oli saatu tehtyä hyvissä ajoin valmiiksi. Ei ollut kiire minnekään.

Sama meno jatkui aatonaattonakin. Sekoitimme aamukahviin kardemummaa ja lorvimme koko aamun. Keksimme, ettei haudoilla ole pakko käydä vielä – joulu se on tapaninakin. Teimme lounaaksi riisipuuroa ja valmistimme sitä saman tien tupla-annoksen, jotta aattoaamun puurot saisi Joulupukin kuuman linjan ohella mikrotettua nopeasti valmiiksi. (Maistui muuten ihan yhtä hyvältä kuin vastakeitetty puuro!) Illalla kävelimme kylän joulukalenteriluukulle kuuntelemaan konserttia. ”Minä soitan huilua ja selloa”, esikoinen kommentoi jälkikäteen kokemuksesta vaikuttuneena.

Aattoaamuna heräsimme esikoisen jouluhepuliin. Kun hän hihkui aamun ensisanoinaan: ”Huraa, tänään Joulupukki tulee, omalla autolla tai bussilla!” minä ajattelin: Huraa, vihdoinkin saan kokea tämän äitinä!

Aatto eteni vailla varoitusmerkkejä kohti iltaa. Riisipuuroa, Joulupukki telkkarissa, parkkitaloleikkejä, aamupäiväkävely kylän joulukalenteriluukkuja katsellen. Päiväunet, välipalaa, yleistä riehumista, pari jaksoa Ryhmä Hauta ja joulupöytään.

Esikoinen popsi kinkkua ja marinoituja punasipuleita. Limppua, mätiä ja rosollia. Jälkiruoaksi loihdittua joulurahkaa. Äitiä alkoi jo vähän jännittää: Mitäköhän esikoinen tuumaisi illan viimeisestä ohjelmanumerosta?

Mutta sitten esikoinen yhtäkkiä ilmoitti: ”En halua lahjoja. En halua Joulupukkia. Haluan nukkumaan.”

Esikoinen ei koskaan mene vapaaehtoisesti nukkumaan. Hän ei myöskään vaikuttanut millään tavoin sairaalta. Niinpä päättelimme, että joulujännitys oli vain noussut sietämättömälle tasolle. Olihan esikoinen vielä joulukuun alussa pelännyt tonttuja. (Jouluun mennessä tonttusuhteessa oli päästy siihen pisteeseen, että eräänä päivänä esikoinen kysyi: ”Äiti voiko tonttuja syödä?” [Ä: ”Ei kai sentään!] ”Syön silti. Maistuu viinirypäleeltä.”)

Kun esikoinen vielä toisti vaatimuksensa nukkumaanmenosta, päätimme laittaa joulunjuhlinnan pauselle ja jatkaa seuraavana aamuna. Sen verran Joulupukilla oli kuitenkin pelisilmää, että hän oli käynyt tiputtamassa esikoisen sänkyyn muutaman puketin. Esikoinen avasi niistä yhden ja ilmoitti sen riittävän. Iltasatuja hän kuitenkin tajusi vaatia joulun kunniaksi kolme. Ajattelin tyytyväisenä myhäillen, että uusi sukupolvi osaa ehkä arvostaa tekoja enemmän kuin tavaraa.

Pari tuntia myöhemmin sängyssä huusi tulikuuma ja kuumehoureinen lapsi. Ja vielä tänäänkin sängyssä makaa Panadolin turruttama, kuumeuninen lapsi. Joulu on yhä pausella, Joulupukin oven taakse jättämät paketit odottavat avaamattomina kuusen alla, ja ajan hengen mukaan korona on testattu ja poissuljettu laskuista.

Esikoisen jouluhyytymisen syy ei ollutkaan tontuissa tai jouluahdistuksessa, vaan nopeasti purevassa taudissa nimeltä vauvarokko. Se nostaa korkean kuumeen useamman päivän ajaksi ja muuntautuu usein sen jälkeen vielä kehoon leviäväksi ihottumaksi. ”Kolmen päivän kuumeeksikin” kutsuttu vauvarokko on helposti tarttuva ja pitkään itävä (5-15 päivää), mutta paranee itsestään ja iskee yleensä vain alle kolmevuotiaisiin. Vielä saamme siis jännittää, joutuuko vauvammekin läpikäymään rokkomankelin.

Pauselle jääneestä juhlinnasta ja kuumeilevasta esikoisesta huolimatta joulumme on ollut lämminhenkinen ja onnistunut. Lahjat avataan, kun on niiden aika – eivätkä ne näytä kovin isoa roolia lastemme joulussa (vielä) edes esittävän. Onneksi aloitimme lapsuuteni mallia seuraten joulunvieton jo niin aikaisin, että esikoinenkin on saanut nauttia siitä terveenä. Hänen mielestään joulussa on ollut parasta ”kuivatut omenat ja kylpeminen ISOSSA ammeessa”.

Ja hyvin tuntuvat joulutortut sekä piparit uppoavan vähän kipeämpäänkin lapseen!

HUOM. En ole lääketieteen ammattilainen. Vauvarokkoa koskevat tiedot on saatu hoitoalalla työskenteleviltä sukulaisilta.

Psssst, Äijä-äidin löydät myös täältä:

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s