äitiys, Uni, Vauva-aika

Äitivaiva nimeltä päiväuniallergia

Vihaan päiväunia!!!

Kun perheessä on kaksi vähäunista lasta ja arjen suurimmat haasteet liittyvät nukkumiseen, nokoset tulisivat kyllä tarpeeseen. Usein katselen kadehtien onnellisena torkkuvaa miestäni, jolle päiväunet ovat luontainen osa vuorokausirytmiä. Toisaalta, koska hän perheessämme ainoa, jolla on suuri unentarve, ilman päiväuniaan hän ei kauaa jaksaisikaan.

Kun esikoinen aikanaan läpikävi vauva-ajan vaiheiluja unissakävelystä unikauhukohtauksiin, muutuin yökukkujaksi. Esikoisella oli tapana kiivetä unissaan mahdollisimman korkealle ja heittäytyä sieltä alas – niinpä en lopulta uskaltanut enää ummistaa silmiäni, ettei mitään peruuttamatonta pääsisi tapahtumaan. Mante-vauvan kanssa univajeeni kroonistui entisestään koliikin, rangankiertymän kipujen ja alun vaiheilujen valvottaessa öisin. Ensimmäiset seitsemän kuukautta ehdin kerryttää unta 4-5 tuntia vuorokaudessa. Muun ajan päivästä jompikumpi lapsista valvoi.

Tilanteeseen tarjottiin kahta helppoa ratkaisua: Me vanhemmat voisimme vuorotella yöheräämisissä tai meille voitaisiin järjestää lähipiiristä apua, että pääsisin päiväunille. Vaihtoehdoista ensimmäinen kyllä kokeilimme, mutta se kaatui sulaan mahdottomuuteensa. Nukkumisvuoroillani heräsin herättelemään sikeäunista miestäni, ja lopulta olimme molemmat rättiväsyneitä sen sijaan, että toinen meistä olisi ollut voimissaan.

Toinen ratkaisu taas kompastui päiväuniallergiaani.

Päiväuniallergia ei ole virallinen termi, vaan leikillinen nimitykseni ilmiölle, joka on saanut minut kaihtamaan päiväunia. Ongelmaani on nimitetty myös tyhmyydeksi. Minulle on vakuuteltu, että päiväunet ovat vain tottumiskysymys ja huomauteltu, ettei ihmisen tarvitse olla aina tehokas. Lopulta kuitenkin kohtasin neuvolassa ihmisen, joka tunnisti ja tunnusti ongelmani!

Mitä siis tarkoitan puhuessani päiväuniallergiasta?

Lyhyiltäkin nokosilta herätessäni oloni on samanlainen kuin kovassa kuumeessa: päätä särkee, iho on kipeä, lihaksia kolottaa, hikoiluttaa ja viluttaa. Olo kestää loppupäivän, mikä on kova hinta pikkulevosta, eikä edesauta latautumaan lasten kanssa touhuamiseen.

Päiväunet eivät sovi kaikille, vahvistaa myös unitutkija Mikael Sallinen Hesarin samannimisessä jutussa (Emmi-Liia Sjöholm, HS 17.2.2020). Sallinen kertoo osan ihmisistä kärsivän päiväunilta herättyään voimakkaasta uni-inertiasta. Tila menee useimmilla nopeasti ohi, mutta toisilla se voi jäädä päälle pitkäksikin aikaa. Samaa geenien aikaansaamaa ilmiötä käsitellään myös The Washington Postin artikkelissa Naps don’t work for everyone. Genetic differences are why (Allison Hirschlag, 7.3.2020).

Molemmat artikkelit selittävät ilmiön johtuvan unirytmieroista: Unen vaiheiden kestot ovat yksilöllisiä samoin kuin se, kauanko vie nukahtaa syvään uneen. Siksi päiväunet eivät saisi olla liian pitkät, vaan ne pitäisi mitoittaa niin, ettei nukkuja ehdi vaipua syvään uneen. Osa meistä kuitenkin siirtyy tuohon unen vaiheeseen hyvinkin nopeasti.

Mitä tulee yöuniin, olen aina ollut nuijanukahtaja. Ennen nukkumaanmenoa luen hetken kirjaa ja silmät suljettuani olen yleensä saman tien sikeässä unessa. Artikkelien kuvausten perusteella varttikin on minulle torkkujen pituudeksi liikaa, sillä onnistun jo tuossa ajassa hankkimaan itselleni pahan ja pitkäkestoisen uni-inertian. Toisaalta olen aina ajatellut, että koska vaivun iltaisin nopeasti uneen ja nukun yöt hyvin (ilman häiriötekijöitä), minulle riittää vähempi uni kuin vaikkapa miehelleni, jonka uni on laadultaan selvästi heittelevämpää. Ennen lapsia nukuin säännöllisesti 7-8 tunnin yöunet ja heräsin aamuisin virkeänä, yleensä muutama minuutti ennen herätyskellon soittoa.

”Voimakas päiväunien jälkeinen uni-inertia voi johtua siitä, ettei nuku tarpeeksi yöllä”, Sallinen paljastaa Hesarin asiantuntijalausunnossaan. Hänen mukaansa tällöin syntyy univajetta, jota elimistö pyrkii korjaamaan päiväunilla. Tämänhetkisessä elämäntilanteessa univaje saattaisi hyvinkin selittää päiväuniallergialleni. Olen kuitenkin kärsinyt ilmiöstä niin kauan kuin muistan – silloinkin kun olen nukkunut varmasti riittävästi. Myös esikoisemme on jo pitkään karttanut päiväunia ja selittänyt niiden olevan ”pelottavia”. Pitkään ajattelimme hänen näkevän painajaisia, mutta taaperomme ilmaisukyvyn kehityttyä olen alkanut epäillä, että esikoinen onkin perinyt päiväuniallergiani.

Myös tottumattomuus torkkuiluun mainitaan yhdeksi epämiellyttävän uni-inertian syyksi molemmissa artikkeleissa. The Washington Postin jutussa tarjotaan myös ratkaisua ongelmaani: Päiväuniallergiasta eroon päästäkseni minun pitäisi löytää luontaiseen unirytmiini istuva ajankohta ja pituus nokosille ja noudattaa torkkurutiinia kellontarkasti päivittäin. Näin kehoni tottuisi päiväuniin vähitellen. Ehdotus on ihan kiva, mutta nykyarjessamme sataprosenttisen mahdoton toteuttaa.

Lämpenen enemmän Mikael Sallisen ajatukselle siitä, ettei tarvitse nukkua, jos nukahtaminen ei onnistu tai tunnu miellyttävältä. Myös muunlainen lepääminen ja rentoutuminen ovat hyviä vaihtoehtoja. Olen siis ollut oikeilla jäljillä vakuutellessani ihmisille, että koen akkujeni latautuvan, kun luen, kirjoitan tai teen musiikkia. Siunauksen sanoilleni antaa myös psykologian tohtori Sara Mednick Time-lehden (Markham Heid, 1.10.2014) artikkelissa You Asked: Is It Good or Bad to Take a Nap?:

Me ihmiset olemme erilaisia – kaikki eivät ole päiväunityyppiä. Tärkeintä on löytää itselle sopivat keinot, jotka auttavat jaksamaan.

Psssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

Oletko jo lukenut Uni-juttusarjan muut osat:
Vähäunisista lapsista
Mistä unissapuhujien perheessä jutellaan öisin?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s