Yleinen

Äijä-äiti -blogi muuttaa

Äijä-äiti perheineen jatkaa tarinaansa tästä eteenpäin Vaikuttajamedian rivistöissä. Suurella innolla, ilolla ja uteliaisuudella astun uudelle temmellyskentälleni ja uusiin seikkailuihin.

Tämäkään sivusto ei katoa, mutta etusivun näkymä tulee pian muuttumaan ja ohjaa uuteen blogiin. Blogi sijaitsee jatkossa osoitteessa: aijaaiti.vaikuttajamedia.fi

Tervetuloa seuraamaan koheltavan perheemme pirskahtelevaa arkea jatkossa. Luvassa leikkiä, lätkää ja luomistyötä – hassuttelua unohtamatta!

Terveisin,
Äijä-äiti & perhe

Äijä-äiti testaa, Ideoita, Retkellä

Kolme sadepäivien retkivinkkiä lapsiperheille Helsingissä

Syksy on tuonut mukanaan paitsi kuulaankirpeät aamut ja ruskanvärjäämät lehtileikit, myös sadesäät ja sisätiloihin pakattujen lasten ylitsevuotavan energian. On siis hyvä aika lähteä retkelle! Mutta minne? Tässä kolme perheemme vast’ikään testaamaa paikkaa, jossa omat lapsemme viihtyivät mainiosti:

Helsingin pelastuslaitoksen palomuseo

Palomuseo on jokaisen piipaa-autodiggarin unelmapaikka. Monipuolisessa näyttelyssä pääsee ihmettelemään eri aikakausien autoja ja välineistöä, tutustumaan pelastuslaitoksen tehtäviin ja näkemään hyvällä lykyllä vilaukselta myös ajoon lähteviä tai pestäviä paloautoja miehistöineen. Pikkuväen säntäillessä paikasta toiseen aikuiset ehtivät kenties hetken silmäillä tarinoita historiaan jääneistä palo- ja pelastustehtävistä. Vaikka osa näyttelystä oli koronan vuoksi vierailumme aikana suljettu, puuhaa riitti silti paljon. Kotiinviemisiksikin saimme mukaan vielä paloautoaiheista tekemistä.

Museo on avoinna keskiviikkoisin ja sunnuntaisin kello 12-16.
Pääsymaksu on 5 euroa, alle 15-vuotiaat ilmaiseksi.

Päivälehden museon Aku Ankka -näyttely

Yhdistimme Palomuseoretkeen lähes naapurissa sijaitsevan Päivälehden museon Aku Ankka -näyttelyn. Yksi- ja kolmevuotiaamme rakastuivat Akun autolla ajelemiseen, salatunneleissa ryömimiseen ja tarjolla olevaan fyysiseen touhuamiseen. Vähän vanhemmillekin näyttelystä olisi löytynyt kaikenlaista neppisautoilusta pulmapähkinöihin, sanahassutteluun ja muihin verbaalisiin haasteisiin. Tällä kertaa pikkuväkemme ei malttanut irtaantua lastenosastolta enää muun museon puolelle, mutta alakerrasta löytyvistä painokoneista on riittänyt riemua aiemmilla visiiteillä.

Päivälehden museo on avoinna ma–su klo 11–17.
Vapaa pääsy. Aku Ankka -näyttely päättyy 24.10.2021.

Ratikkamuseo

Ratikkamuseo oli minulle täysin uusi tuttavuus, johon törmäsin etsiessäni matalan kynnyksen retkikohdetta tylsää päivää piristämään. Kolmevuotias ratikkafanimme oli kohdevalinnasta innoissaan. Vaikka museo on pieni, jaksoivat lapset touhuta sen läpi moneen kertaan. Näyttelyssä on paljon toiminnallista tekemistä: Lapset pääsevät leimaamaan lippuja, seikkailemaan eri aikakausien ratikoissa, leikkimään kuljettajaa ja rahastajaa ja ihmettelemään vipuja ja vipstaakkeleita. Koska sää suosi meitä, kävelimme museolta vielä ihmettelemään Olympiastadionin tornia ja söimme eväät sen edustalla, meneilläänolevaa jalkapallopeliä kukkulalta katsellen.

Ratikkamuseo on avoinna ma–su klo 11–17.
Vapaa pääsy.

Pssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

Katso myös aiemmat retkivinkit:
Viisi vähemmän tunnettua retkikohdetta lapsiperheille

arki, Taustaa, vanhemmuus

Kun puoliso valmentaa työkseen – lätkäperheen viikko

Minulta on monesti toivottu, että kertoisin, miten mieheni työ jääkiekkovalmentajana perheemme arkea rytmittää. Kinkkistä hommasta tekee se, ettei työssä ole koskaan kahta samalla tavalla rytmittyvää viikkoa. Kausi koostuu erilaisista vaiheista, viikot eri tavoin ajoittuvista jäistä, peleistä, leireistä ja palavereista. Pudotuspelivaiheessa tulevien päivien aikatauluja tai sijaintia Suomessa ei tiedetä ennen kuin edellinen peli on ratkennut – joskus ei vielä silloinkaan.

Jutun kirjoittaminen kuitenkin kutkutteli. Siksi valitsin tässä jutussa esiteltävän viikon umpimähkään, jo ennen kuin tiesin, mitä oli tulossa.

Ja tällainen viikosta kehkeytyi…

MAANANTAI:
Herään aamulla tajuten, että alkava viikko on Manten vauvavuoden viimeinen. Herttinen sentään! Mies vie esikoisen päiväkotiin ja suuntaa sen jälkeen muutamaksi päiväksi Vierumäelle koulutettavaksi. Me lähdemme Manten kanssa uimaan. Loppupäivänkin vietämme poikkeuksellisesti kaksin, sillä isovanhemmat hakevat esikoisen tarhasta luokseen yökylään. (Mihin joutuisinkaan ilman heitä!)

Koti on yhden lapsen vajauksella kummallisen hiljainen ja olemme Manten kanssa molemmat vähän eksyksissä. Ajattelen kuitenkin hyödyntää tilaisuuden ja vien vauvan studioon kokeilemaan musiikintekoa (Mante ei lämpene idealle), sen jälkeen menemme pitkälle iltakävelylle metsään (Mante ei lämpene tällekään).

TIISTAI:
Aamu tuntuu oudon rauhalliselta, kun normaali tarhaanlähtöhäslinki puuttuu kokonaan. Koiranlenkityksen ja aamutoimien jälkeen suuntaamme Manten kanssa vauvatreffeille ja sieltä kotiuduttuamme olemmekin pian jo hakemassa esikoista päiväkodista. Jotenkin kummasti päädymme kotimatkalla Jätskiauton reitin varrelle, minkä seurauksena meillä on kotiinviemisinä valtava säkillinen jäätelöä.

Ilta seuraa tuttua kaavaa: ulkoilua, päivällinen, ulkoilua, iltapala – vähän kovennetuilla kierroksilla tosin. Se tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus aina yökyläilyjen jälkeen. Kun lopulta saan iltasatujen ja laulujen saattelemana esikoisen testaamaan, miltä tyyny kuulostaa korvaa vasten, kaveri sammahtaa saman tien niille sijoilleen.

KESKIVIIKKO:
Mante herää katkonaisen yön jälkeen puoli seitsemältä, esikoinen puoli tuntia myöhemmin. Vaikka aikaa on teoriassa ruhtinaallisesti, esikoisella on ei-päivä, ja lopulta olemme päiväkodilla vasta seitsemän minuuttia ennen aamiaisen päättymistä.

Aamupäivän olemme Manten kanssa erityisen puuhakkaita: tuunailemme kotia, läpikäymme pienet vaatteet ja ulkovaatevalikoiman, valmistelemme tulevia juhlia ja vaihdamme pattereita leluihin. (Jösses sitä pattereiden määrää!) Iltapäivällä mies palaa reissusta, haemme esikoisen päiväkodista ja lähdemme koko perheen voimin ulkoiluretkelle Seurasaareen juhlistamaan yhteistä vapaailtaa.

TORSTAI:
Torstaina edessä on tylsä peruspäivä – niitäkin tarvitaan välillä. Mies vie aamulla esikoisen päiväkotiin. Me jäämme Manten kanssa kotiin pyykkäämään, kokkaamaan, leikkimään ja lukemaan.

Iltapäivällä haemme esikoisen. Sitten seuraa tuttu rimpsurampsu ulkoilua, syömistä riehumista, Pikku Kakkosta, lisää ulkoilua ja riehumista. Mies palaa töistä iltasadun alussa ja hyppää puikkoihin, että saa pienen iltahetken lasten kanssa. Sillä välin minä saan Manten synttärilahjat paketoitua.

PERJANTAI:
Mies käy viemässä esikoisen tarhaan ja palaa kotiin yläkertaan etätöihin. Samaan aikaan alakerran vauvojen määrä tuplaantuu, kun lapsuudenystävä tulee kylään tuoreimman juniorinsa kanssa. Tilaamme noutoruokaa.

Samaan aikaan kun lähden hakemaan esikoista päiväkodista, mies suuntaa hallille työpäivää jatkamaan. Käyn lasten kanssa kaupassa ja tajuan kassalla ruokakuormamme olevan melkoinen kävellen kotiin kannettavaksi. Parin kilometrin kotimatka nostaa hien pintaan. Päivällisen jälkeen lähdemme vielä metsään syömään puolukoita, koirakin saa samalla iltalenkin. Mies palaa kotiin iltapesujen alkaessa.

LAUANTAI:
Lauantaiaamuissa on luksusta, sillä ennen miehen töihinlähtöä ehdin käydä tennistreeneissä. Tänään miehen peli alkaa vielä normaalia myöhemmin, joten päätämme repäistä: Lähdemme käymään koko perheen voimin Matin syysmarkkinoilla ja heitämme miehen sen jälkeen töihin. Markkinahumu tekee iloiseksi – se on tervetullut tuulahdus menneestä maailmasta! Ihmettelemme paloautoja, alpakoita ja poneja, herkuttelemme muurinpohjaletuilla ja ostamme saaristolaisleivän. Kun auton takapenkiltä alkaa kuulua kuorsaus, kaivamme miehen kanssa termarin esiin ja juomme rauhan treffikahvit parkkipaikalla.

Ilta on riehakas ja keppostentäyteinen. Esikoinen kehittelee kujeita liukuhihnalta, Mante seuraa isoveljen esimerkkiä, ja minä yritän selviytyä parhaani mukaan. Kun lapset lopulta puoli kymmenen jälkeen nukahtavat, olen sooloillasta aivan kuitti.

SUNNUNTAI:
Juhlapäivä valkenee aurinkoisena, valonsäteet työntyvät sälekaihdinten väleistä makuuhuoneeseen. Manten yö on ollut levoton. Olen nukkunut pari kokonaista tuntia. Koko perhe on silti hyvällä tuulella. Tänään juhlimme 1-vuotiasta vauvaamme isovanhempien ja kummien voimin. Miehelläkin on vapaapäivä. Mante ottaa onnittelulaulun vastaan polleana ja hymyillen. On vaikea kuvitella, että vielä jokunen kuukausi sitten ”Paljon onnea vaan” oli vauvastamme pelottavinta maailmassa ja sai hänet aina itkemään.

Vaikka juhlavalmisteluissa on yritetty mennä helpoimman kautta, on aamupäivä yhtä härdelliä. Kaikenlaista sattuu ja tapahtuu, esikoinen käy ylikierroksilla. Lopulta kakku ja Mantelle tehty hedelmäriikinkukko ovat pöydässä, ja isäntäväellä on vaatetta yllään – vieraatkin ovat odottaneet alakerrassa vasta vartin. Tuntuu uskomattomalta, että meillä on juhlat: niin paljon tärkeitä ihmisiä ympärillä samaan aikaan! Edellisen kerran olemme päässeet juhlimaan kunnolla esikoisen 1-vuotissynttäreitä. Manten ristiäisetkin järjestimme minikokoonpanolla.

Kun vieraat ovat lähteneet, esikoinen tuumaa, että juhlat olisivat kyllä saaneet jatkua pidempäänkin. Päivänsankari vaikuttaa tyytyväiseltä saamaansa huomioon ja humuun ympärillään. Ennen iltatoimia käymme vielä yhdessä lenkittämässä koiran. Sen jälkeen menee vielä pari tuntia ennen kuin lapset rauhoittuvat ja nukahtavat. On ollut jännittävä päivä! Omakin mieli käy ylikierroksilla vielä nukkumaanmennessä. Viikko on imenyt mehut, keho makaa paikallaan kaikkensa antaneena, mutta silti illan viimeinen ajatus ennen nukahtamista on, miten paljon rakastankaan unessa tuhisevia tillintalluraisia ympärilläni.

Pssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä :

arki, Kokkailua lasten kanssa, vanhemmuus

Äijä-äidin voisilmäpullat – miten leipoa pullaa villikoiden kera?

Jotain tekemistä piti keksiä. Samanlaisina toistuvia päiviä oli ollut jo liian monta peräkkäin, ja yleensä aina silloin kotona alkoi sattua ja tapahtua. Mutta mistä ihmeestä ajatus pullanleivonnasta syntyi – sitä en muista. (Minulla oli varmaan nälkä.) Edellisestä pullantekokerrastakin oli melkein 10 vuotta.

Nyt jaan teille salaisen reseptin, jonka avulla pullanleivonnasta tulee taidetta vilkkaampienkin lasten kera. (Pssst. Jutun pohjana käytetty resepti löytyy Kinuskikissan sivuilta ja on hänen luomuksensa!)

ÄIJÄ-ÄIDIN VOISILMÄPULLAT

tekoaika: noin 3,5h (HUOM. päiväkohtaista heittelyä)
16 kpl (muista poislukea laskuista raakana syöty taikina sekä salaa nuollut pullat)
ainekset: reseptin raaka-aineet sekä paljon aikaa, kärsivällisyyttä, hyvää tuuria ja nopeita refleksejä

Sulata voi. Juokse pelastamaan vauva alas olohuoneen pöydältä. Anna lasten painaa mikron start-nappulaa ja vakuuta, että seuraavassa vaiheessa he saavat tehdä enemmän. Lämmitä maito kädenlämpöiseksi ja murenna joukkoon hiiva. Toista sama uudelleen, kun lapsi toteaa maitopartaansa lipoen: ”Äiti, maito maistuu oudolta!”

Sekoita maitoon sokeri, kardemumma, suola ja muna. Tämä on lapsista kiva vaihe, joskin osallistamisen lopputuloksena taikinaan saattaa livahtaa triplamäärä kardemummaa ja muutama pikkuauto.

Lisää jauhot desilitra kerrallaan. Jauhoja on hyvä varata hommaan vähän reilummin, sillä lasten mittaillessa niistä osa päätyy todennäköisesti hiuksiin, vaatteille, lattialle, lampunvarjostimeen – ehkä vähän suuhunkin.

Kun jauhoja on jäljellä noin kolmannes, sekoita joukkoon voisula ja valmistaudu urakan kriittisimpään vaiheeseen: taikinan alustamiseen käsin. Onneksi kulho kädessä ja käsi taikinassa pystyy juoksemaan pikkuväen perässä ja nostamaan seisomista harjoittelevan vauvan alas nojatuolin käsinojalta. Alustamisvaiheen voikin ottaa jumpan kannalta. Alusta taikinaa, kunnes se on kimmoisaa ja irtoaa kulhon reunoista ja kädestä.

Peitä taikinakulho liinalla ja kohota lämpimässä paikassa noin 45 minuuttia, kunnes taikina on kohonnut kaksinkertaiseksi. Taikinan kohotessa ehtii näppärästi ruokkia lapset, vastata 2350 kertaa kysymykseen: ”joko pullat on valmiita” ja käydä yhdessä ulkona purkamassa ylimääräistä energiaa. Ei haittaa, jos taikina kohoaa vähän ylimääräistä – vaikka tupla-ajan.

Laita Pikku Kakkonen pyörimään ja valmistele täyte voista ja sokerista. Tai jos unohdat, niin sitten lopputuloksena syntyy täytteettömiä reikäpullia. Hyviä nekin ovat! Nosta valmis täyte jääkaappiin jähmettymään.

Leivo taikinasta lasten kanssa pitkä tanko. Tai juna, jos esikoinen saa päättää. Jaa se 16 yhtä suureen palaan. (Varoitus: Pullatanko houkuttelee pikkuleipureita nuolaisemaan. Myös taikinapallojen kato on tässä vaiheessa suurimmillaan.)

Pyöritelkää palat pulliksi riemunkiljahdusten saattelemana. Jos meno yltyy liian riehakkaaksi, kumoa askillinen rusinoita pöydälle ja kehota lapsia taiteilemaan rusinapullia. Siirrä pullat rusinaharhautuksen aikana pellille leivinpaperin päälle. Peitä pullat liinalla ja anna kohota vielä 20-30 minuuttia. Tai tunnin. Tai kaksi. Tässä välissä ehtii näppärästi taas ulos juoksemaan. Samalla joutuu tosin vastaamaan 1745 kertaa kysymykseen: ”Koska syödään pullaa?”

Valmistele lapsille runsas iltapala voittaaksesi aikaa pullien viimeistelyyn. Voitele kohonneet pullat munalla. Käy laskemassa ruokapöydälle kiivennyt vauva lattialle. Tee jokaisen pullan keskelle sormella kolo pohjaan saakka ja kurkista jääkaappiin selvittääksesi, muistitko täytteen. Jos muistit, jaa täyte koloihin. Jos lapset ylettävät leivontapöydälle, pullien pintaan on saattanut ilmestyä useampiakin kuoppia. Täytä ne kaikki.

Paista voisilmäpullia (tai reikäpullia) 200 asteessa noin 12 minuuttia. Vastaa samalla 850 kertaa kysymykseen: ”Missä ne mun pullat on?”

Nauttikaa rakkaudella ja tsempillä leivotuista herkuista! Mitä tuumaakaan esikoinen luomuksistamme?

”Äiti, tää on raakaa.”

Pssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

Koira lapsiperheessä

Koira lasten armoilla – mitä kuuluu, Pasi?

Jääkaapin ovi käy, sitten kuuluu foliopakkauksen rapinaa. Kahdelta tuo ääni ei jää koskaan kuulematta ja tunnistamatta. ”MAKSALAATIKKOA!” kiljuu olohuoneesta rynnistävä esikoinen innoissaan, ja heti perään portaikostakin kuuluu tuttu rapina. Pasi on herännyt päiväuniltaan maksalaatikon kutsuun.

Cairnterrierimme Pasi juhli vastikään 11. syntymäpäiväänsä. Esikoinen huolehti hyvissä ajoin etukäteen, että synttäritarjoiluna olisi varmasti maksalaatikkoa ja jäätelöä – ja niin paljon, että niistä riittäisi päivänsankarin lisäksi muillekin. Näin myös tapahtui. Koira ja esikoinen olivat silminnähden tyytyväisiä juhla-ateriaan.

Vauvan syntymä on koirallekin iso muutos

Pasi on viime vuosien aikana joutunut kokemaan melkoisen mankelin. Kun se puolitoistavuotiaana muutti meille, läpikävimme pitkät koulutusrupeamat (koirankorjaukseksi sitä muistaakseni kutsuttiin), sillä Pasi oli elänyt koko alkuelämänsä koiralaumassa, eikä osannut tehdä yksilönä aina kovin hyviä ratkaisuja. Korjausliikkeet kuitenkin tuottivat tulosta, ja monta vuotta Pasi sai nauttia leppoisan aktiivisesta elämästä, jossa sille riitti tilaa, aikaa ja huomiota.

Mutta sitten tuli vuosi 2018 ja mankeli hyrähti käyntiin. Jo raskauden alkuvaiheessa Pasi otti tavakseen tulla mahalleni köllöttelemään, kunnes kumpu kasvoi niin suureksi, että touhu alkoi muistuttaa vuorikiipeilyä. Sairaalakassiin Pasi teki pesän jo kauan ennen h-hetkeä ja seurasi vaappuvaksi muuttuneita askeleitani huolestuneena perässä.

Synnytyssairaalasta Pasille lähetettiin vaippatervehdys, jotta uuden tulokin hajut tulisivat heti tutuiksi. Shokki se oli silti. Paikka äidin sylissä oli viety, kodin hiljaisuus rikottu itkulla ja metelöinnillä ja kaikki nurkat täytetty uudella roinalla, jolla ei kuitenkaan saanut leikkiä. Eikä siinä vielä kaikki – kun uusi mini-ihminen lähti liikkeelle, sen elämäntehtävä tuntui olevan koirankarvojen kiskominen.

Pahimpaan järkytykseen auttoivat kuitenkin aika ja pöydän alle putoilevat todisteet sormiruokailun alkamisesta. Jossain vaiheessa Pasi huomasikin saaneensa uuden leikkikaverin, joka jaksoi reuhata ja heitellä palloa paljon pidempään kuin kukaan koskaan aiemmin. Lenkkikilometritkin olivat lisääntyneet mukavasti. Paitsi että sitten tuli vuosi 2020 ja sama karuselli alkoi uudelleen!

Kaksi menee siinä missä yksikin

Manten syntymä ei ollut Pasille enää samanlainen järkytys kuin esikoisen syntymä aikoinaan. Se tuntui ottaneen asenteekseen, että kaksi menee siinä, missä yksikin. (Minäkin kokeilin – ei toiminut.) Tuntui kuin koira olisi oppinut ajattelemaan: ”Se on vain VAIHE.” (Tämän opin minäkin!)

Turkinkiskonnan alkaessa Pasi etsi itselleen päiväunipaikkoja korkeammalta, ja vauvan opittua kiipeämään se alkoi nukkua nokoset eri kerroksessa. Ruoka-aikaan koira oppi asettumaan vauvan syöttötuolin juurelle. Esikoiselta kun ei enää putoillut oikein mitään. Vain se Pasia on erityisesti kismittänyt, ettei vinkuleluilla saa riehua pikkupoikien mentyä nukkumaan – silloin olisi paras hetki leikille!

Kotimme vauvavuosien aikana esikoinen ja koira ovat yhteenhitsautuneet. Öisin Pasi tykkää vallata itselleen esikoisen säkkituolin tämän sängyn vierestä. Päiväkodin edustalla Pasilla on oma puunrunkoparkki, johon sidottuna se odottaa, kun esikoinen käydään hakemassa. Hihnassa talutettaessakin se tottelee kolmevuotiastamme yllättävän hyvin. Esikoiselle on jo kehittynyt komentoääni.

Yhdestä asiasta Pasi kuitenkin olisi valmis luopumaan: nimittäin juoksulenkeistä kanssani niin, että esikoinen paahtaa edellä menemään potkupyörällään. Hikipäissä juokseminen ei ole koiria varten, jos Pasilta kysytään. Se ei ole koskaan ollut rehkimiseen taipuvainen. Kauriitakin se jahtaa viisi loikkaa ja lopettaa sitten, ettei kulu turhaa energiaa.

Vanha koira on sympaattinen otus

Ensimmäinen cairnterrierini eli yli 16-vuotiaaksi. Se oli läpi elämänsä rodun tyypillinen edustaja: aktiivinen, sosiaalinen ja energiaapursuva. Pasi sen sijaan on ollut nuoresta asti rauhallinen, laiska ja mukavuudenhaluinen. Se ei voi sietää muita poikakoiria korttelissaan – kaduille mahtuu vain yksi macho kerrallaan – mutta tytöistä vanhalla pojalla menee vieläkin pää ihan sekaisin.

Pasin tavassa vanheta on kuitenkin paljon samaa ensimmäisen koirani kanssa. Täytettyään kymmenen Pasi alkoi muuttua aiempaa leikkimielisemmäksi. Se löysi teini-iän myrskyissä hylkäämänsä lelut uudelleen ja alkoi tehdä komeampia loikkia kuin koskaan aiemmin. Esikoisen riehaantuessa Pasi tempautuukin herkästi tunnelmaan mukaan.

Vauhdin vastapainona välillä on mukava käydä vähän hitaalla. Iltapissalle hiippaillessaan Pasi saattaa unohtua pitkäksi aikaa terassille maailman tuoksuja nuuhkimaan niin, että ulkoilun varsinainen tarkoitus on unohtua unohtua. Eikä yhä pidemmiksi muuttuvilta päiväunilta aina jaksaisi herätä ollenkaan – etenkään sadesäällä. Silloin ei huvittaisi myöskään ulkoilla. Pasilla onkin tapana ampaista sateella ulko-ovelta karkuun ja piiloutua lavuaarikaapin alle. Kurakeleillä kiroankin, kun sinne tänne sinkoilevaa vauvaa ja taaperoa uloslähtöön valmistellessa pitäisi juosta vielä pakenevan koirankin perässä.

Kun maksalaatikkovuoka on nuoltu viimeistä murenaa myöten, on lahjojen vuoro. Paketeista löytyy pientä hyvää ja pari uutta vinkulelua. Silmänräpäyksessä ne ovat molemmat kadonneet. Pasi seisoo polleana sohvalla piipittävä koripallo suussaan. Toinen leluista kuuluu liikkuvan kohti portaikkoa. Mante-vauva on napannut sen suuhunsa Pasin mallin mukaisesti ja konttaa menemään kurnuttava vinkulisko suupielistä pilkottaen.

Samaa laumaa kaikki!

Pssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

Lue lisää aiheesta koira lapsiperheessä:
Kellarimököttäjä ja koirankarvankiskoja – koira vauvaperheessä

sisarukset, Uni, Uusia taitoja opettelemassa, Vaaperoaika, Vauva-aika

Päivä, jolloin vauva lähti kävelemään

Oli perjantai. Juttelin kylään tulleen ystäväni kanssa keittiössä. Mante kaiveli hedelmäsoseita esiin kehnoksi osoittautuneesta kätköpaikasta, valitsi mangostruutin ja ojensi sitä minulle.

”Se on välipala”, huomautin. ”Kohta syödään lounasta.”

Itsepintaisesti Mante kuitenkin yhä heilutteli löytämäänsä mangostruuttia, nousi valintansa vakuudeksi jaloilleen ja käveli struutti kädessä luokseni. Se oli hänen ensikävelynsä. Vauvamme (11,5 kk) oli muuttunut silmänräpäyksessä taaperoksi.

En muista esikoisen ensiaskelia. Hän piti meitä pitkään jännityksessä: tallusteli puoli vuotta tuen varassa ja oli jo puolitoistavuotias lähtiessään kävelemään. Mutta vain viikko ensiaskelistaan hän oppi jo juoksemaan. Sen muistan – ja hämmennykseni!

Esikoisen kävelemään lähtemisen ajankohta tuntuu kuitenkin näin jälkikäteen ajateltuna täydelliseltä. Ensinnäkin, hänen ymmärryksensä maailmasta ja sen lainalaisuuksista oli ehtinyt kypsyä verraten enemmän kuin alle vuoden ikäisellä Mantella. Esikoinen esimerkiksi ymmärsi, etteivät rappuset, pöydänpäälliset ja sohvan selkänoja ole parhaita paikkoja tuoreen taidon treenaamiseen. Mante siirtyi näihin sirkushuveihin pari päivää kävelemistä harjoiteltuaan.

Toiseksi, esikoisen yöunet ehtivät hetkeksi rauhoittua ennen kuin liikkellelähteminen teki niistä taas karusellia. Me vanhemmat lyhensimme univelkojamme, mikä pelasti paljon, sillä esikoisen myöhempi unissakävelyvaihe oli rajumpaa sorttia. Manten kehitysvaiheet puolestaan ovat seuranneet toisiaan niin kiivaalla tahdilla, että edellisestä kunnon yöstäni on tänään 1 vuosi ja 8 päivää. Kolme tuntia yhtämittaista unta olen nukkunut viimeisten kuuden viikon aikana kahdesti. Mutta ehkäpä yöt pian helpottavat nyt, kun Mante on saanut maailman ja askeleet haltuunsa.

”Äitiii, Mante kävelee taas pöydällä!” esikoinen huutaa olohuoneesta. Onneksi isoveli on ottanut asiakseen toimia veljensä henkivartijana. Nytkin ehdin hätiin juuri, kun taidoistaan hurmioitunut vauva on putoamassa pöydän reunalta.

Mantea naurattaa! Tämä uusi leikki on sangen verraton. Sen nimi on ”catch me if you can”.

Pssssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

Lasten suusta, päiväkoti, taaperoaika, Tunteet, uhmaikä, vanhemmuus

Tärinää ja tunnemöykkyjä – kun esikoinen kiinnostui tunteista

”Äiti, minua jännittää mennä päiväkotiin”, esikoinen paljasti juuri ennen nukkumaanmenoa, köllötellessämme sängyllä vierekkäin. ”Minulla on ikävä [pienten ryhmään]. En halua olla iso.”

Uhmantäyteinen kesäloma oli vaihtunut syksynnäköiseen arkeen ja päiväkodin isompien ryhmään. Olimme huomanneet esikoisen jännittävän päiväkotiin menoa aamuisin. Kotiin haettaessa reaktio oli kuitenkin aina sama: ”Ei vielä, leikit on kesken!”

Kesällä olimme keskittyneet tunteiden nimeämiseen ja niistä puhumiseen uhman kuohuissa räpiköivän esikoisen kanssa. Silti yllätyin, miten hienosti hän sanoitti tuntemaansa:

”Aina aamuisin minua jännittää ja itkettää. Mutta kun saan päiväkodissa aamupalaa, ei jännitä enää. Sitten olen taas iloinen. ”
[Ä: Osaatko kertoa, mikä sinua jännittää?]
”Isona pitää osata itse. Ja on ikävä vanhoja päiväkotihuoneita.”
[Ä: Onneksi sinulla on kaikki vanhat kamut kanssasi opettelemassa uusia juttuja. Varmasti muitakin jännittää.]

Tunteista puhuminen sai alkusysäyksen, kun esikoinen sai lahjaksi Julia Pöyhösen ja Heidi Livingstonin kirjan Fanni ja suuri tunnemöykky (Kumma-kustannus). Siinä seurataan tunnemöykyn kanssa kamppailevaa Fanni-norsua, joka saa äidiltään tehtävän möykyn sulattamiseksi. Tarinan dialogit tarjoavat malleja tunteista puhumiseen ja kuvat houkuttelevat juttelemaan niistä. Teoksesta löytyy myös tunteisiin liittyviä harjoituksia, joita voi tehdä yhdessä lapsen kanssa. Kirja oli kesän aikana ahkerassa käytössä.

[Ä: Tiesitkö, että uudet asiat jännittävät meitä aikuisiakin?]
”Ai äitiäkin? Ja isua?”
[Ä: Kyllä. Kaikkia jännittää joskus. Minua kutittaa vatsanpohjasta ja tärisyttää aina, kun jännittää. Ja tuntuu, että on vaikea pysyä paikoillaan.]
”Minua itkettää. Eikä uni tule.”
[Ä: Saa jännittääkin, se kuuluu elämään. Jännittämisestä saattaa jopa oppia tykkäämään. On hauskaa, kun elämässä tapahtuu välillä kivoja jänniä asioita.]

Tunteiden yhdessä tutkiskelun sivutuotteena iltoihimme on syntynyt myös toinen mukava tapa: iltajutustelu. Iltasatujen jälkeen, Mante-vauvan jo nukahdettua, pötköttelemme sängyllä ja juttelemme esikoisen mielessä kieppuvista asioista. Yleensä ne liittyvät päiväkotiin. Tunteista puhumisen myötä esikoinen on oppinut sanoittamaan myös päivän tapahtumia, ja onkin hurjan mukavaa aina iltaisin kuulla, mitä kaikkea tarhassa on tapahtunut.

[Ä: Luulen, että joku aamu kun menet päiväkotiin, huomaat että se ei enää jännitäkään vaan tuntuu ihan tavalliselta.]
”Saa jännittää ja itkettää.”
[Ä: Niin saa.]

Kun mies vei esikoisen päiväkotiin juttutuokiotamme seuraavana aamuna, hän kertoi tämän ampaisseen eteisestä leikkimään reippaana ja silminnähden rentoutuneena aiempiin aamuihin verrattuna. Sama toistui seuraavanakin aamuna. Ja sitä seuraavana.

Vanha viisaus taitaa pitää paikkansa: Puhuminen hopeaa, tunteista puhuminen kultaa!

Pssssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

Neuvola, taaperoaika, Uni, Vauva-aika

Affektikohtaus, unikauhukohtaus ja unissakävely – kolme kummallista ilmiötä, joita ei kannata pelästyä

Olemme päässeet perheenä helpolla monessa asiassa: Lapsemme ovat aina syöneet hyvin ja sairastelleet vain vähän, eikä perheessämme ole ollut allergioita. Nukkumisen kanssa olemme kamppailleet sitten senkin edestä. Koliikki, rangankiertymäkivut, hulinat, hampailut ja painajaiset ovat tuttuja ilmiöitä useimmille lapsiperheille. Unissakävely, unikauhukohtaukset ja affektikohtaukset saattavat sen sijaan säikäyttää, jos niitä ei ole ennen kohdannut.

Paniikinomainen unikauhukohtaus

Noin vuoden iässä esikoinen alkoi yhtäkkiä huutaa ja karjua sängyssään aina puolenyön aikoihin. Yleensä hän rimpuili pinnasänkynsä reunaa vasten silmät auki, katse lasittuneena, ja huusi kuin syötävä. Olemukseltaan hän oli hätääntynyt, paniikissa – kuin olisi joutunut keskelle pahinta painajaistaan. Sylissä hän alkoi sätkiä ja entistä pahemmin.

Yleensä kohtaukset laantuivat itsestään muutamassa minuutissa. Niiden aikana esikoiseen ei saanut kontaktia, mutta puhuimme hänelle kuitenkin rauhallisella äänellä ja pidimme kädestä kiinni. Neuvolasta saimme ohjeeksi, ettei lasta kannata unikauhukohtauksen aikana herättää, koska lapsi on silloin syvässä unessa.

Unikauhukohtauksille ei löytynyt mitään selittävää tekijää. Esikoisella oli säännöllinen uni-valverytmi ja meillä oli käytössämme rauhoittavat iltarutiinit. Apu niihin kuitenkin löytyi, kun aloimme pitää kirjaa yöllisten kohtausten ajankohdista ja huomasimme niiden esiintyvän aina samoihin aikoihin. Ohjeena oli herättää lapsi aina noin 15 minuuttia ennen kohtauksen tavallista ajankohtaa ja nukuttaa sen jälkeen uudelleen. Montaa yötä ei herätyskellomaratonia tarvinnut jatkaa, kun kohtaukset jo muuttuivat huomattavasti satunnaisemmiksi.

Unissakävelijää on syytä pitää silmällä

Molemmat lapsemme ovat harrastaneet unissakävelyä. Mantella se on ollut onneksi vielä helposti hallittavaa, kunhan hän nukkuu omassa pinnasängyssään, sillä siellä hän lähinnä kiertää kehää pinnoista kiinnipitäen. Esikoisella unissakävely sen sijaan jalostui pahimmillaan unissakiipeilyksi: Hän kiipesi mahdollisimman korkealle ja heittäytyi sieltä alas. Arvaatte varmaan, että kiipeilyn ollessa kiivaimmillaan en uskaltanut nukkua öisin. Sen verran monta kertaa jouduin joka yö koppaamaan putoavan poikamme ilmasta kiinni.

Esikoisen kohdalla myöskään pinnasänky ei toiminut unissakävelyn ehkäisijänä, sillä siellä hän heittäytyi laitoja vasten ja hakkasi päätään unissaan pinnoihin, kunnes heräsi itkien. Koetimme myös pehmustaa reunoja erilaisin tavoin, mutta esikoinen aloitti unissakävelynsä aina sillä, että kiskoi tavalla tai toisella pehmusteet ensin paikoiltaan.

Lopulta päädyimme ratkaisuun, jossa esikoinen nukkui välissämme. Sinne tänne oli viritelty erilaisia hälyttimiä, jotta varmasti heräisin esikoisen lähtiessä liikkeelle. Miehelläni on sen verran hyvät unenlahjat, että hän ei herää mihinkään, eikä häntä öisin kovin helpolla edes saa hereille. Niinpä turvamiehen rooli lankesi minulle. Unissakävelykin kuitenkin loppui itsestään joidenkin viikkojen jälkeen.

Draamaattisen vaaraton affektikohtaus

Vaikka affektikohtaukset eivät liity nukkumiseen, ne vaikuttivat merkittävällä tavalla esikoisemme nukkumaanopetteluun. Affektikohtaus eli tikahtumiskohtaus tarkoittaa tilaa, jossa kovasti itkevä lapsi pidättää samalla hengitystään, mikä aiheuttaa lihaskouristuksia tai jopa tajunnan menetyksen. Usein ne liittyvät hetkiin, joissa lapsi turhautuu tai satuttaa itsensä. Kohtaukset eivät ole vaarallisia, vaikka näyttävät rajuilta. Tärkeää on, että lasta ei kohtauksen aikana ja sen jälkeen jätetä yksin.

Esikoisemme affektikohtaukset eivät tulleet yllätyksenä, sillä tiesin itsekin olleeni lapsena niihin taipuvainen. Tarinan mukaan sain ensimmäisen kohtaukseni kaksivuotiaana hermostuttuani, kun hampaidenpesu lopetettiin liian aikaisin. Niinpä itkin itseltäni tajun kankaalle. Siitä eteenpäin harrastin tajuttomuusitkuja aina silloin tällöin läpi leikki-iän.

Hieman kuitenkin ehdimme esikoisemme kohdalla säikähtää, sillä hän oli vasta kolmekuinen saadessaan ensimmäisen kohtauksensa. Oli yö, olimme keskellä merta, kaukana ulkosaaristossa ja yhtäkkiä käsivarsillani lepäsi tajuton vauva. Ehdin jo miettiä, miten saisin tarvittaessa opastettua pelastushelikopterin pimeässä paikalle, kun vauva virkosi. Sen jälkeen affektikohtauksista ja tajuttomuudesta tuli meillä arkipäivää.

Aina affektikohtauksen jälkeen esikoinen oli hätääntynyt ja hämmentynyt tultuaan tajuihinsa. Hänen rauhoittamiseensa tarvittiin puolituntinen turvallisessa sylissä. Jossain vaiheessa opin, että voimakkaalla puhalluksella kasvoihin saattoi onnistua katkaisemaan kohtauksen jo ennen pyörtymistä, ja kaksivuotiaana kohtaukset alkoivat muutenkin helpottaa. Tajuttomuus vaihtui ensin lihaskouristuksiin, sitten affektikohtaukset loppuivat kokonaan.

Kun olisi ollut unikoulun aika, törmäsimme ongelmaan, johon ei löytynyt ratkaisua: Esikoinen kun itki itseltään aina tajun kankaalle, jolloin hänet oli pakko ottaa syliin. Googlasimme vinkkejä ja saimme niitä myös neuvolasta, mutta mikään ei auttanut, Viikkojen yrittämisen jälkeen kysyimme neuvoa lopulta uniklinikalta, ja saamamme vastaus oli yksinkertaisuudessaan helpottava:

On tilanteita, joissa ei auta kuin aika. Unohtakaa unikoulut ja toimikaa tilanteen ehdoilla niin, että saatte mahdollisimman hyvin nukutuksi.

Niin me sitten teimme. Unohdimme kaikki meille annetut ohjeet ja nukutimme esikoisemme milloin mitenkin, aina meneilläänolevasta vaiheesta riippuen. Siitäkin huolimatta aika teki tehtävänsä ja esikoinen oppi nukkumaan ja nukahtamaan itse, omaan sänkyynsä.

HUOM. En ole lääketieteen ammattilainen. Juttu perustuu omakohtaisiin kokemuksiin sekä neuvolasta, uniklinikalta ja lääkäreiltä saatuihin ohjeisiin.

Pssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

Lue myös muut unisarjan jutut:
Koliikista, valvomisesta ja vyöhyketerapiasta
Vähäunisista lapsista
Mistä unissapuhujien perheessä jutellaan öisin?
Äitivaiva nimeltä päiväuniallergia
Ystävämme Iltavilli

Kirjavinkkejä, Lukeminen, Vaaperoaika, Vauva-aika

Leikkisää lukemista – kirjavinkkejä vaaperolle

Mante-vauva on vihdoin innostunut lukemisesta! Vauhtivauvallamme on aina ollut niin kiire, ettei kirjojen ääreen pysähtyminen ole tullut kuuloonkaan.

Esikoinen oli toista maata. Hän rakasti lukuhetkiä syntymästään asti. Sylissä oli hyvä kuunnella sanojen virtaa jo ennen kuin mistään varsinaisesti ymmärsikään. Konttaamaan opittuaan esikoinen raahasi kirjakekoja nojatuolin viereen sellaisella vimmalla, että lastenkirjahylly tuli luettua läpi päivittäin. Kaksivuotiaana hän saattoi kuunnella satuja yhtä kyytiä yli tunnin.

Siinä missä esikoista viehättivät riimittelyt ja tarinat, Mante on löytänyt toisenlaisen lähestymistavan kirjallisuuteen. Teksti on toisarvoinen asia, jonka kyllä kuuntelee muun elämyksen sivutuotteena. Syliin hänkin sentään nykyään kapuaa itse kirja kainalossaan.

Tässä Manten (11kk) kirjavinkit muille vauhti-vaaperoille:

Sirett & Harvey: Lasten traktorikirja (ääni- ja luukkukirja) kids.fi
Tässä kirjassa riittää ihmeteltävää traktoreista ja eläimistä tykkääville tenaville. Jokaiselta aukeamalta löytyy pieniä tehtäviä ja monta luukkua, joista yksi sisältää myös valosensorin. Kaiken muun ohessa kirjasta lähtee siis myös ääniä. Riimitkin ovat sympaattisia: ”Iso tsäk-tsäk-traktori / pääsemmekö kyytiisi?”

Dworkin & Kubo: Silitä eläimiä! (tunnustelukirja) Sanoma Media Finland / Disney
Tämä kirja kuljettaa lukijaansa ympäri maailmaa tutustumassa eläimiin. Esikoinen ei koskaan arvostanut tunnustelukirjoja, mutta Mante rakastaa niitä senkin edestä. Tämän tunnustelukirjan vahvuus on se, että pinnat todella ovat erilaisia keskenään.

Leslie Patricelli: Hammas Lasten Keskus
Patricellin luoma vauvahahmo kelpaa jopa vauvallemme ilman erikoistehosteita! Tällä hetkellä sarjan kirjoista Mantea puhuttelee eniten hampaiden puhkeamista ja pesemistä käsittelevä Hammas, mutta kirjoja löytyy myös muista taaperolle tarkeistä aiheista: esimerkiksi kiukuttelusta, nukkumaanmenosta ja paukuttelusta. Kuvat ovat hurmaavia ja kieli niin leikkisää, että olemme omineet joitakin ilmaisuja arkikäyttöön. ”Öitä pöitä!”

Donaldson & Scheffler: Kuka asuu täällä? (luukkukirja) Kustannus-Mäkelä
Mörkyli on hurmaava hirmuliini ja sopivasti pikkuisen pelottava! Otus saa vauvan kihertämään naurusta. Esikoinen puolestaa juoksentelee pikku-Mörkyliksi pukeutuneena ympäri kotia harjoittelemassa murisemista. Kirjasarja kehittyy kerroksellisesti lapsen kasvaessa. Kuka asuu täällä? on sarjan ensikirja vauvoille. Siinä tutustutaan tarinan hahmoihin suuria ja vauvankourat kestäviä läppiä availlen. Taaperoille on tarjolla muun muassa palapelikirjoja, joiden avulla harjoitellaan värejä ja numeroita, ja satuikäisille hauskasti riimiteltyjä tarinoita, jotka saavat aikuisenkin lukijan nauramaan.

Pan Macmillan: Lohikäärme (liikuta ja pyöritä -kirja) Kustannus-Mäkelä
Ripaus taikaa -sarjan kirjat ovat tukevaa tekoa, tarjoavat paljon katseltavaa ja monenlaista motorista puuhaa. Mante tykkää kuninkaanlapsia lennättävästä Inna-lohikäärmeestä, jonka siivet vaihtavat väriä, kunhan tarttuu rattaaseen ja alkaa pyörittää.

Mauri Kunnas: Herää, Herra Hakkarainen (äänikirja) Otava
Ikikestosuosikin kuvat ihastuttavat myös pikkuväelle suunnatuissa katselukirjoissa! Ääninappien etsiminen on Mantesta hauskaa ja vinkeät äänet jaksavat naurattaa ja ihmetyttää. Esikoinen on jo siirtynyt Kunnaksen ensikirjoista isommille suunnattuihin teoksiin, mutta ilahtuu edelleen aina vauva-ajoilta tutuksi tulleita kuvia kirjoista bongatessaan.

Jessica Gibson: Hauvat (luukkukirja) Gummerus
Halusin löytää luukkukirjan, jonka luukut eivät irtoaisi Manten kovemmassakaan käsittelyssä. Silloin löysin Hauvat. Aihe on tuttu, kun kotoa löytyy omakin karvakorva, kuvat hellyyttäviä, eikä riimeissäkään ole oltu turhan vakavissaan. Ja ne luukut – niitä ei ihan helpolla saa irti revityiksi!

Pssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

Lasten harrastukset, Vauva-aika, Vauvauinti

Kannattaako vauvauinnista maksaa?

Ensikylvyn jälkeen oli päivänselvää, että vesi on esikoisen elementti. Kylpy avasi hänelle uuden riemastuttavan maailman, jossa ainoa itkunaihe oli kylpyhetken päättyminen. Niinpä päätimme viedä esikoisemme jo nelikuisena vauvauintiin.

Olimme kuulleet tarinoita arki-iltojen ruuhkaisista altaista ja ohjaajista, jotka eivät ehtineet tunnin aikana edes kaikkien luo. Kokemuksemme oli kuitenkin aivan päinvastainen. Osittain se johtui varmasti tuurista, osittain elämänrytmistämme: Kävimme uinnissa arkiaamupäivisin, ennen miehen töihinlähtöä, jolloin ryhmät olivat pieniä ja tunnelma rauhallinen. Ohjaajammekin oli huikea: valoisan valloittava, rautainen ammattilainen – oikea vauvojenhurmaaja!

Esikoinen viihtyi heti myös altaassa. Hän oppi sukeltamaan, liukumaan pää edellä vesiliukumäestä, hyppimään altaanreunalta, polskimaan ja puhaltamaan veteen. Jatkoimme harrastusta, kunnes korona sulki Suomen, ja sen jälkeen uimme aina mahdollisuuksien mukaan: kesäisin luonnonvesissä, muina vuodenaikoina uimahallissa tai yksityisillä allasvuoroilla. Tänä kesänä kolmevuotiaamme oppi uimaan mökkirannassa käsikellukkeilla ja ilmoitti haluavansa uimakouluun: ”Minusta tulee uimari!”

Vauvauinti on harrastuksena melko kallis, minkä vuoksi on ymmärrettävää, että moni epäröi sen aloittamista. Mutta miten on asian laita, kannattaako vauvauinnista maksaa?

Minun mielestäni KYLLÄ – kunhan saa osaavan ohjaajan ja pääsee ryhmään, jossa annetut lupaukset sisällöistä myös toteutuvat. Laadukas vauvauintitoiminta tutustuttaa vauvan veteen, jolloin monet arkiset asiat suihkussa käymisestä hiustenpesuun helpottuvat. Hyvin nopeasti taaperoille aletaan opettaa myös turvallista toimimista vedessä, mikä voi joskus tiukassa paikassa pelastaa. Ja kun uimisen alkeita on harjoiteltu huomaamatta vedessä leikkien, uimataitokin alkaa kehittyä kuin itsestään.

Molemmat lapsemme ovat saaneet vauvauintiharrastuksensa lahjaksi. Vaikka Manten kohdalla olisimmekin osanneet tehdä harjoituksia omin päin, päädyimme kuitenkin toivomaan harrastusta ristiäisten kimppalahjaksi. Totesimme, että yhteinen ohjattu tekeminen ja vauvauintiin soveltuvat olosuhteet ovat arjen luksusta, jota toivomme mieluummin kuin tavaraa.

Manten oli tarkoitus aloittaa vauvauinti esikoisen tavoin nelikuisena, mutta vallitsevan koronatilanteen vuoksi uinnit eivät koskaan alkaneet. Onneksi seurat ryhtyivät tarjoamaan perheille tilojaan käyttöön yksityisvuorojen muodossa. Talven ja kevään hyödynsimme niitä totuttaaksemme kuopuksemmekin veteen ja sukeltamiseen.

Viikko sitten alkoi lopulta myös Manten virallinen, viikottainen uintiharrastus. Toisin kuin isoveljensä, hän ei sähköisty, riemastu ja riehaannu vedestä vaan tarkkailee ilme värähtämättä ympäristöään palloja syliinsä haalien. Tänään tehty ensimmäinen sukelluskaan ei hetkauttanut pikkuherraa suuntaan tai toiseen. Ja niin saa ollakin! Lapsistamme ei tarvitse tulla vimmaisia vesipetoja tai uutteria uimareita. Riittää, ettei vesi myöhemminkään rajoita heidän elämäänsä.

Pssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä: