arki, Taustaa, vanhemmuus

Kun puoliso valmentaa työkseen – lätkäperheen viikko

Minulta on monesti toivottu, että kertoisin, miten mieheni työ jääkiekkovalmentajana perheemme arkea rytmittää. Kinkkistä hommasta tekee se, ettei työssä ole koskaan kahta samalla tavalla rytmittyvää viikkoa. Kausi koostuu erilaisista vaiheista, viikot eri tavoin ajoittuvista jäistä, peleistä, leireistä ja palavereista. Pudotuspelivaiheessa tulevien päivien aikatauluja tai sijaintia Suomessa ei tiedetä ennen kuin edellinen peli on ratkennut – joskus ei vielä silloinkaan.

Jutun kirjoittaminen kuitenkin kutkutteli. Siksi valitsin tässä jutussa esiteltävän viikon umpimähkään, jo ennen kuin tiesin, mitä oli tulossa.

Ja tällainen viikosta kehkeytyi…

MAANANTAI:
Herään aamulla tajuten, että alkava viikko on Manten vauvavuoden viimeinen. Herttinen sentään! Mies vie esikoisen päiväkotiin ja suuntaa sen jälkeen muutamaksi päiväksi Vierumäelle koulutettavaksi. Me lähdemme Manten kanssa uimaan. Loppupäivänkin vietämme poikkeuksellisesti kaksin, sillä isovanhemmat hakevat esikoisen tarhasta luokseen yökylään. (Mihin joutuisinkaan ilman heitä!)

Koti on yhden lapsen vajauksella kummallisen hiljainen ja olemme Manten kanssa molemmat vähän eksyksissä. Ajattelen kuitenkin hyödyntää tilaisuuden ja vien vauvan studioon kokeilemaan musiikintekoa (Mante ei lämpene idealle), sen jälkeen menemme pitkälle iltakävelylle metsään (Mante ei lämpene tällekään).

TIISTAI:
Aamu tuntuu oudon rauhalliselta, kun normaali tarhaanlähtöhäslinki puuttuu kokonaan. Koiranlenkityksen ja aamutoimien jälkeen suuntaamme Manten kanssa vauvatreffeille ja sieltä kotiuduttuamme olemmekin pian jo hakemassa esikoista päiväkodista. Jotenkin kummasti päädymme kotimatkalla Jätskiauton reitin varrelle, minkä seurauksena meillä on kotiinviemisinä valtava säkillinen jäätelöä.

Ilta seuraa tuttua kaavaa: ulkoilua, päivällinen, ulkoilua, iltapala – vähän kovennetuilla kierroksilla tosin. Se tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus aina yökyläilyjen jälkeen. Kun lopulta saan iltasatujen ja laulujen saattelemana esikoisen testaamaan, miltä tyyny kuulostaa korvaa vasten, kaveri sammahtaa saman tien niille sijoilleen.

KESKIVIIKKO:
Mante herää katkonaisen yön jälkeen puoli seitsemältä, esikoinen puoli tuntia myöhemmin. Vaikka aikaa on teoriassa ruhtinaallisesti, esikoisella on ei-päivä, ja lopulta olemme päiväkodilla vasta seitsemän minuuttia ennen aamiaisen päättymistä.

Aamupäivän olemme Manten kanssa erityisen puuhakkaita: tuunailemme kotia, läpikäymme pienet vaatteet ja ulkovaatevalikoiman, valmistelemme tulevia juhlia ja vaihdamme pattereita leluihin. (Jösses sitä pattereiden määrää!) Iltapäivällä mies palaa reissusta, haemme esikoisen päiväkodista ja lähdemme koko perheen voimin ulkoiluretkelle Seurasaareen juhlistamaan yhteistä vapaailtaa.

TORSTAI:
Torstaina edessä on tylsä peruspäivä – niitäkin tarvitaan välillä. Mies vie aamulla esikoisen päiväkotiin. Me jäämme Manten kanssa kotiin pyykkäämään, kokkaamaan, leikkimään ja lukemaan.

Iltapäivällä haemme esikoisen. Sitten seuraa tuttu rimpsurampsu ulkoilua, syömistä riehumista, Pikku Kakkosta, lisää ulkoilua ja riehumista. Mies palaa töistä iltasadun alussa ja hyppää puikkoihin, että saa pienen iltahetken lasten kanssa. Sillä välin minä saan Manten synttärilahjat paketoitua.

PERJANTAI:
Mies käy viemässä esikoisen tarhaan ja palaa kotiin yläkertaan etätöihin. Samaan aikaan alakerran vauvojen määrä tuplaantuu, kun lapsuudenystävä tulee kylään tuoreimman juniorinsa kanssa. Tilaamme noutoruokaa.

Samaan aikaan kun lähden hakemaan esikoista päiväkodista, mies suuntaa hallille työpäivää jatkamaan. Käyn lasten kanssa kaupassa ja tajuan kassalla ruokakuormamme olevan melkoinen kävellen kotiin kannettavaksi. Parin kilometrin kotimatka nostaa hien pintaan. Päivällisen jälkeen lähdemme vielä metsään syömään puolukoita, koirakin saa samalla iltalenkin. Mies palaa kotiin iltapesujen alkaessa.

LAUANTAI:
Lauantaiaamuissa on luksusta, sillä ennen miehen töihinlähtöä ehdin käydä tennistreeneissä. Tänään miehen peli alkaa vielä normaalia myöhemmin, joten päätämme repäistä: Lähdemme käymään koko perheen voimin Matin syysmarkkinoilla ja heitämme miehen sen jälkeen töihin. Markkinahumu tekee iloiseksi – se on tervetullut tuulahdus menneestä maailmasta! Ihmettelemme paloautoja, alpakoita ja poneja, herkuttelemme muurinpohjaletuilla ja ostamme saaristolaisleivän. Kun auton takapenkiltä alkaa kuulua kuorsaus, kaivamme miehen kanssa termarin esiin ja juomme rauhan treffikahvit parkkipaikalla.

Ilta on riehakas ja keppostentäyteinen. Esikoinen kehittelee kujeita liukuhihnalta, Mante seuraa isoveljen esimerkkiä, ja minä yritän selviytyä parhaani mukaan. Kun lapset lopulta puoli kymmenen jälkeen nukahtavat, olen sooloillasta aivan kuitti.

SUNNUNTAI:
Juhlapäivä valkenee aurinkoisena, valonsäteet työntyvät sälekaihdinten väleistä makuuhuoneeseen. Manten yö on ollut levoton. Olen nukkunut pari kokonaista tuntia. Koko perhe on silti hyvällä tuulella. Tänään juhlimme 1-vuotiasta vauvaamme isovanhempien ja kummien voimin. Miehelläkin on vapaapäivä. Mante ottaa onnittelulaulun vastaan polleana ja hymyillen. On vaikea kuvitella, että vielä jokunen kuukausi sitten ”Paljon onnea vaan” oli vauvastamme pelottavinta maailmassa ja sai hänet aina itkemään.

Vaikka juhlavalmisteluissa on yritetty mennä helpoimman kautta, on aamupäivä yhtä härdelliä. Kaikenlaista sattuu ja tapahtuu, esikoinen käy ylikierroksilla. Lopulta kakku ja Mantelle tehty hedelmäriikinkukko ovat pöydässä, ja isäntäväellä on vaatetta yllään – vieraatkin ovat odottaneet alakerrassa vasta vartin. Tuntuu uskomattomalta, että meillä on juhlat: niin paljon tärkeitä ihmisiä ympärillä samaan aikaan! Edellisen kerran olemme päässeet juhlimaan kunnolla esikoisen 1-vuotissynttäreitä. Manten ristiäisetkin järjestimme minikokoonpanolla.

Kun vieraat ovat lähteneet, esikoinen tuumaa, että juhlat olisivat kyllä saaneet jatkua pidempäänkin. Päivänsankari vaikuttaa tyytyväiseltä saamaansa huomioon ja humuun ympärillään. Ennen iltatoimia käymme vielä yhdessä lenkittämässä koiran. Sen jälkeen menee vielä pari tuntia ennen kuin lapset rauhoittuvat ja nukahtavat. On ollut jännittävä päivä! Omakin mieli käy ylikierroksilla vielä nukkumaanmennessä. Viikko on imenyt mehut, keho makaa paikallaan kaikkensa antaneena, mutta silti illan viimeinen ajatus ennen nukahtamista on, miten paljon rakastankaan unessa tuhisevia tillintalluraisia ympärilläni.

Pssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä :

arki, Kokkailua lasten kanssa, vanhemmuus

Äijä-äidin voisilmäpullat – miten leipoa pullaa villikoiden kera?

Jotain tekemistä piti keksiä. Samanlaisina toistuvia päiviä oli ollut jo liian monta peräkkäin, ja yleensä aina silloin kotona alkoi sattua ja tapahtua. Mutta mistä ihmeestä ajatus pullanleivonnasta syntyi – sitä en muista. (Minulla oli varmaan nälkä.) Edellisestä pullantekokerrastakin oli melkein 10 vuotta.

Nyt jaan teille salaisen reseptin, jonka avulla pullanleivonnasta tulee taidetta vilkkaampienkin lasten kera. (Pssst. Jutun pohjana käytetty resepti löytyy Kinuskikissan sivuilta ja on hänen luomuksensa!)

ÄIJÄ-ÄIDIN VOISILMÄPULLAT

tekoaika: noin 3,5h (HUOM. päiväkohtaista heittelyä)
16 kpl (muista poislukea laskuista raakana syöty taikina sekä salaa nuollut pullat)
ainekset: reseptin raaka-aineet sekä paljon aikaa, kärsivällisyyttä, hyvää tuuria ja nopeita refleksejä

Sulata voi. Juokse pelastamaan vauva alas olohuoneen pöydältä. Anna lasten painaa mikron start-nappulaa ja vakuuta, että seuraavassa vaiheessa he saavat tehdä enemmän. Lämmitä maito kädenlämpöiseksi ja murenna joukkoon hiiva. Toista sama uudelleen, kun lapsi toteaa maitopartaansa lipoen: ”Äiti, maito maistuu oudolta!”

Sekoita maitoon sokeri, kardemumma, suola ja muna. Tämä on lapsista kiva vaihe, joskin osallistamisen lopputuloksena taikinaan saattaa livahtaa triplamäärä kardemummaa ja muutama pikkuauto.

Lisää jauhot desilitra kerrallaan. Jauhoja on hyvä varata hommaan vähän reilummin, sillä lasten mittaillessa niistä osa päätyy todennäköisesti hiuksiin, vaatteille, lattialle, lampunvarjostimeen – ehkä vähän suuhunkin.

Kun jauhoja on jäljellä noin kolmannes, sekoita joukkoon voisula ja valmistaudu urakan kriittisimpään vaiheeseen: taikinan alustamiseen käsin. Onneksi kulho kädessä ja käsi taikinassa pystyy juoksemaan pikkuväen perässä ja nostamaan seisomista harjoittelevan vauvan alas nojatuolin käsinojalta. Alustamisvaiheen voikin ottaa jumpan kannalta. Alusta taikinaa, kunnes se on kimmoisaa ja irtoaa kulhon reunoista ja kädestä.

Peitä taikinakulho liinalla ja kohota lämpimässä paikassa noin 45 minuuttia, kunnes taikina on kohonnut kaksinkertaiseksi. Taikinan kohotessa ehtii näppärästi ruokkia lapset, vastata 2350 kertaa kysymykseen: ”joko pullat on valmiita” ja käydä yhdessä ulkona purkamassa ylimääräistä energiaa. Ei haittaa, jos taikina kohoaa vähän ylimääräistä – vaikka tupla-ajan.

Laita Pikku Kakkonen pyörimään ja valmistele täyte voista ja sokerista. Tai jos unohdat, niin sitten lopputuloksena syntyy täytteettömiä reikäpullia. Hyviä nekin ovat! Nosta valmis täyte jääkaappiin jähmettymään.

Leivo taikinasta lasten kanssa pitkä tanko. Tai juna, jos esikoinen saa päättää. Jaa se 16 yhtä suureen palaan. (Varoitus: Pullatanko houkuttelee pikkuleipureita nuolaisemaan. Myös taikinapallojen kato on tässä vaiheessa suurimmillaan.)

Pyöritelkää palat pulliksi riemunkiljahdusten saattelemana. Jos meno yltyy liian riehakkaaksi, kumoa askillinen rusinoita pöydälle ja kehota lapsia taiteilemaan rusinapullia. Siirrä pullat rusinaharhautuksen aikana pellille leivinpaperin päälle. Peitä pullat liinalla ja anna kohota vielä 20-30 minuuttia. Tai tunnin. Tai kaksi. Tässä välissä ehtii näppärästi taas ulos juoksemaan. Samalla joutuu tosin vastaamaan 1745 kertaa kysymykseen: ”Koska syödään pullaa?”

Valmistele lapsille runsas iltapala voittaaksesi aikaa pullien viimeistelyyn. Voitele kohonneet pullat munalla. Käy laskemassa ruokapöydälle kiivennyt vauva lattialle. Tee jokaisen pullan keskelle sormella kolo pohjaan saakka ja kurkista jääkaappiin selvittääksesi, muistitko täytteen. Jos muistit, jaa täyte koloihin. Jos lapset ylettävät leivontapöydälle, pullien pintaan on saattanut ilmestyä useampiakin kuoppia. Täytä ne kaikki.

Paista voisilmäpullia (tai reikäpullia) 200 asteessa noin 12 minuuttia. Vastaa samalla 850 kertaa kysymykseen: ”Missä ne mun pullat on?”

Nauttikaa rakkaudella ja tsempillä leivotuista herkuista! Mitä tuumaakaan esikoinen luomuksistamme?

”Äiti, tää on raakaa.”

Pssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

arki, äitiys, Kieli poskessa kirjoitettua, päiväkoti

Kun päiväkoti taas alkaa…

Esikoisemme aloitti päiväkotitaipaleensa vuosi sitten reippaana ja iloisena. Tutustumispäivien jälkeen hän halasi ja jäi leikkimään muiden kanssa. Jossain vaiheessa halauksetkin jäivät – ei semmoisiin ollut aikaa, muilla oli jo meneillään kaikkea mielenkiintoista.

Myös minä olin tosi reipas. Kun päiväkodista ohjeistettiin itkemään vasta portin jälkeen, minua lähinnä hymyilytti. Mitäpä sitä itkemään, kun kaikki on mukavasti: Esikoinen viihtyi ja itsekin pääsin hetkeksi työelämään kääntymään ennen seuraavan lapsen syntymää.

Vastikään starttasi esikoisen toinen päiväkotivuosi. Vaikka tarhaan paluu selvästi jännitti, tunnelma oli edellisvuoden tapaan iloisen odottava ja reipas. Ja mikä parasta, uusi lukuvuosi tarkoitti myös siirtymistä ISOJEN puolelle – eli ISON liukumäen puolelle!

Minäkin olin taas tosi reipas. Pakkasin illalla reput ja rensselit valmiiksi, asettelin lippiksen ja lenkkarit ovensuuhun ja ajattelin, että jippii – nyt ehdin ehkä juoda lounaskahvit arkisin rauhassa Manten nukkuessa päiväunia. Mutta sitten vilkaisin ikkunaan ja näin loittonevan, kepeästi hyppelevän esikoisen reppu selässään, enkä ollutkaan enää yhtään reipas. Alkoi itkettää.

Psssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

arki, äitiys, Media, Positiivisuus, vanhemmuus

Ongelmana positiivisuus

Kun Selviytyjät Suomesta pudotettiin tällä kaudella kilpailija siksi, että hän oli liian positiivinen, en ollut uskoa korviani. Kerttu Rissasen peli päättyi, koska hänen iloisuutensa, tsemppaavuutensa ja positiivisuutensa olivat alkaneet ärsyttää kanssakilpailijoita.

Helsingin Sanomat puolestaan teki jutun bloggaaja Iina Hyttisestä otsikolla Liian hyvä asenne (Raisa Mattila, HS 24.5.2021). Jutussa Hyttinen kertoo olevansa positiivinen ja ratkaisukeskeinen ihminen ja saaneensa blogiinsa tästä vuosien aikana satoja, ellei tuhansia asennettaan kyseenalaistavia kommentteja. Lopulta Hyttinen poistikin blogistaan mahdollisuuden kommentoida tekstejä, kun ikävät kommentit alkoivat ahdistaa.

Ilmiö on tullut tutuksi tätäkin blogia tehdessä. Yleensä tuohtuneissa palauteviesteissä kommentoidaan positiivisen pohjavireen ärsyttävyyttä tai epäuskottavuutta.

Olen kuitenkin linjani valinnut. Perustin tämän blogin, koska itse kaipasin positiivisempia tarinoita perhearjesta – enkä tarkoita positiivisella siloteltua tai kaunisteltua vaan sitä, että kömmähdyksiä ja kompurointeja nostettaisiin esiin osana elämää, pelottelematta ja niihin jämähtämättä. Jokainen lapsia saanut nimittäin kehottaa nauttimaan pikkulapsiajasta, mutta silti keskusteluissa ja perhe-elämästä kirjoitetuissa jutuissa tuntuvat korostuvan elämänvaiheen varjopuolet.

”Se, että elämäni perusvire on positiivinen, ei tarkoita, että piilottaisin negatiivisia tunteita. – Mutta yksi huono hetki ei tarkoita, että koko päiväni olisi surkea. Ja vaikka päivä olisikin, se ei minulle tarkoita, että koko elämä olisi”, Hyttinen toteaa Hesarin jutussa ja jatkaa: ”Ei minullakaan ole aina ollut elämässä voimavaroja olla positiivinen tai ratkaisukeskeinen, eikä kenelläkään ole.”

Hyttisen tavoin koen olevani rehellinen juttuja kirjoittaessani. Olen tehnyt juttusarjaa perheemme uniongelmista, huokaillut uhmaiän äärellä ja kertonut, miten pitkiä päivät joskus ovat, kun puoliso tekee epätavallisesti rytmittyviä töitä, joiden ehdoilla perheen täytyy elää. Haasteista kirjoittaminen on paitsi hyvä tapa päästellä höyryjä, parhaimmillaan myös väylä vertaistukeen. Korona kun on karsinut vanhempien vertaistukikahvit ja kohtaamiset minimiin.

Olen kuitenkin huomannut, että vielä paljon enemmän energiaa saan kirjoittaessani hauskoista hetkistä tai heittäytyessäni hassuttelemaan arjen katastrofeilla. Huumori on väkevä voimavara. Se kutistaa katastrofeilta tuntuvat asiat oikeisiin mittasuhteisiin ja taittaa väsymyksen nauruksi kiukuttelun sijaan.

Mutta miksi positiivisuus on alkanut ärsyttää? Vielä jokunen vuosi sittenhän hehkutettiin kilpaa BB-Saulin ja Elastisen voimaa antavaa iloisuutta ja optimismia.

Kenties kyse on trendistä. Iloisuutta on nähty hetkeksi riittämiin, nyt tilalle halutaan jotain muuta – anteeksipyytelemätöntä suoruutta esimerkiksi. Voittihan Selviytyjätkin lopulta kilpailija, jonka kerrottiin kiukuttelevan aina joukon joutuessa odottamaan ja puhuvan suoraan, vaikka se sitten olisikin ollut rosoista ja jopa hivenen röyhkeää.

Luonteeni ja persoonani ovat siis kenties hivenen epätrendikkäitä juuri nyt. Toistuva palaaminen arjen kuormittaviin tekijöihin ei kuitenkaan auta minua jaksamaan. Voin paremmin, elämä on lystikkäämpää ja pysyn virkeämpänä, kun muistelen hauskoja hetkiämme, hassuttelen ja kirjoitan niistä asioista, jotka tekevät tästä vähien unien ja venymisen aikakaudesta samaan aikaan niin ihanaa.

Ei ole kyse valheesta, vaan valinnasta.

Pssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

arki, Lomalla, vanhemmuus

Lapsista ja läsnäolosta

”Huomaatko, ettet ole ollenkaan läsnä?” mies huomautti lenkittäessämme koiraa mökkitiellä koko perheen voimin.

Takana oli seitsemän kuukautta valvomista ja miehen reissujen tahdittama loppukevät, jolloin olin paljon yksin lasten kanssa. Yhteiseen lomaan oli puolestaan osunut nippu lasten erilaisia vaiheita, jotka eivät ainakaan edesauttaneet akkujen latautumista. En ollut 9 kuukauteen ollut poissa lasten luota muutamaa tuntia pidempään, ja koska vähäuniset lapsemme eivät nukkuneet juuri meitä aikuisia enempää, ei vuorokaudesta tuntunut löytyvän aikaa hengähtää.

”Huomaan”, vastasin. ”Mutta kun ei ole voimia olla läsnä koko aikaa.”
”Sama fiilis”, mies myötäili.

Me kyllä yritimme. Riehuimme lasten kanssa rantavedessä, jahtasimme saippuakuplia ja metsästimme metsämansikoita. Opettelimme veneilyä, uintia ja vihtomista. Luimme. Piirsimme liiduilla kalliomaalauksia ja juttelimme milloin ujostuttamisesta, milloin täytekakkumauista. Mutta hetkittäin myös tuijotimme lasittunein silmin maisemaa tai kännykän ruutua. Tai hautauduimme niin syvälle ajatuksiimme, että vaikutimme varmasti unissakävelijöiltä.

Ennen lapsia ajattelin, että minusta tulisi täydellisen läsnäoleva äiti: Eläisin joka hetkestä nauttien, kuuntelisin herkällä korvalla lasten juttuja, kehittelisin leikkejä, retkiä ja yhteistä tekemistä. Kun esikoinen syntyi, laitoinkin kännykän äänettömälle (siinä moodissa se on muuten edelleen) ja otin ilon irti yhteisestä ajastamme.

Sitten tuli korona, syntyi toinen lapsi ja todellisuus muuttui toiseksi. Huomasin, että niin ihania kuin läsnäolon hetket ovatkin, niiden intensiivisyys on voimiavievää. Ja koska varsinaisia palautumishetkiä ei enää ollut katkonaista yöunta lukuun ottamatta, omien minuuttien varastamisesta kehittyi oma taiteenlajinsa.

Nykyään olenkin se yleisönosastokirjoituksissa parjattu äiti, joka tuijottaa kännykän ruutua rattaita työntäessään, turvautuu ruutuaikaan, torkkuu bussin nytkähtäessä liikkeelle ja sukeltaa mukaan nappaamaansa jättimäiseen kahvikuppiin lasten tutkiessa pihalla ruohonkorsia.

Yritän opetella olemaan potematta asiasta huonoa omatuntoa. Oivalsin nimittäin, että vaikka nykyajan vanhempia kannustetaan tietoiseen läsnäoloon ja syyllistetään ruutuajasta (omasta ja lasten – välillä varmasti myös aiheesta), kaikkein tärkeintä on vanhempien jaksaminen. Intensiivinen läsnäolo kaatuu omaan mahdottomuuteensa, jos sillä kuluttaa voimavarat loppuun viikossa, kuukaudessa tai vuodessa. Lapsetkin ovat oppineet leikkimään paremmin itsekseen, kun äiti ei ole ehtinyt olla koko ajan vieressä huseeraamassa. Vai mitä esikoinen?

”Äiti, älä häiritse! Minulla on junaleikki kesken!”

Sitä paitsi hyviä lapsia syntyi ennenkin – jopa aikoina, jolloin lapsenvahteina toimivat leikkikehät ja reikätuolit.

Reikätuoli oli reiällinen jakkara, johon lapsi pujotettiin harjoittelemaan seisomista ja kävelemistä. Se oli vuosisatojen ajan myös suosittu lapsenkaitsemisväline. Kuva: Kansallismuseo

Myönnettäköön asia vielä ääneen: Latautuessani en ole läsnä. Mutta kuten kaikilla vanhemmilla, minullakin on herkät tuntosarvet, jotka kertovat, milloin pitää aktivoida korvienväli ja palata lasten luo tähän hetkeen. Asiassa auttaa myös lasten kovaääninen kutsuhuuto:

”Äitiiiii!”
[Ä: ”Mikä hätänä?”]
”Haluan syödä puolukoita!”
[Ä: ”Nyt on kesä. Puolukat on kypsiä vasta syksyllä.”]
”Mutta haluan syödä puolukoita!”
[Ä: ”Kelpaisko mustikat? Ne on jo kypsiä.”]
”Joo.”

Psssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

arki, Koira lapsiperheessä, taaperoaika, Vauva-aika

Kellarimököttäjä ja koirankarvan kiskoja – koira vauvaperheessä

”Äitiiiii, Mante menee Pasin luo!”

Lapsiperhe-elomme on saavuttanut jälleen sen lakipisteen, jossa vaapero konttaa aamusta iltaan koiran kintereillä, tavoitteenaan kiskaista mahdollisimman iso tuppo karvaa irti eläinparan ylikasvaneesta turkista. Siksipä on oivallinen aika kerrata, millaisen matkan olemme taittaneet, jotta koiramme on tottunut lapsiperhearkeen.

Lapsillamme ei ole ollut totuteltavaa. Molemmat ovat syntyneet koiraperheeseen, eivätkä muusta tiedäkään. Cairnterrierimme Pasi sen sijaan oli jo 7-vuotias, kun se joutui osaksi uudenlaista menoa ja meininkiä…

Kellarimököttäjä lähtee laumasta

Pasi on ollut aina vähän dramaattisuuteen taipuvainen. Kun esikoisemme syntyi, olimmekin etukäteen selvittäneet, miten koira ja vauva kannattaisi tutustuttaa toisiinsa.

Kun Pasi palasi hoidosta luoksemme, eteisessä se sai nuuhkittavakseen vauvan pissavaipan. Haistelun ja jälleennäkemishalien jälkeen se pääsi sitten ihmettelemään nukkuvaa vauvaa – ja loukkaantui sydänjuuriaan myöten.

Pasi otti tassut alleen ja muutti kotimme kellarikerrokseen. Siellä se mökötti muutaman päivän laumasta eronneena, kunnes totesi ruokahuollon toimivan paremmin kerrosta ylempänä ja palasi luoksemme.

Valpas vaunuvahti vai rasittava remmiräyhääjä?

Alkushokista toivuttuaan Pasi otti tavakseen vahtia vaunuja ja räyhätä kaikille vähänkään tuntemattomammille, jotka niitä yritiivät lähestyä. Vaikka Pasin tarkoitusperät saattoivatkin olla hyvät, päädyimme suitsimaan koiran vahtitarmoa kolinapurkin avulla. Vaihe menikin nopeasti ohi ja Pasi tottui parissa päivässä kulkemaan hienosti vaunujen vierellä.

Cairnterrierejä pidetään yhtenä maailman itsepäisimpänä koirarotuna. Jästipää-Pasillammekin on tapana aika ajoin osoittaa mieltään ja sotkeentua vielä nykyäänkin tahallaan vaunuihin. Sen jälkeen se katsoo minua loukkaantuneena: Katso nyt, miten olet elämäni pilannut! Ajoittain tuntuukin, että kotonamme asuu kaksi uhmaikäistä, huomionkipeää isoveljeä…

Koirankarvan kiskoja

Pian Pasi unohti koko vauvan ja alkoi taas nauttia elämästään. (Se on aina ollut kovin nautinnonhaluinen cairniksi…) Vauva oli osa laumaa ja kotoalähdettäessä Pasilla oli tapana tarkistaa, että pikkukäärylekin oli varmasti mukana.

Seuraavan järkytyksen koira kuitenkin koki, kun esikoisemme oppi konttaamaan. Valitettavasti konttaavien vauvojen lempipuuhaa tuntuu olevan karvaisten otusten jahtaaminen ja niiden turkin repiminen – ja näin kävi meilläkin. Pasi ei tietenkään tästä kovin ilahtunut, mutta pyrki silti sinnikkäästi aina takaisin vauvan luo sille osoitetuista turvapaikoista ja väliporteista piittaamatta.

Tämä yhdistelmä teki meidän aikuisten elämästä aika haipakkaa. Pasi on lasten kanssa yllättävän kärsivällinen, mutta kun sen turkkiin riittävän kovaa tarraa, sekin puolustautuu. Se ei selvästi halua purra lapsiamme, mutta on keksinyt esimerkiksi, että tukea vasten seisovan turkinrepijän saa kätevästi kaadettua, jolloin itku alkaa mutta kiusanteko loppuu.

Läheltä piti -tilanteet eivät tietenkään tunnu mukavilta, joten välillä koira on viety vanhempien hermojen säästämiseksi kokonaan toiseen kerrokseen. Nykyään myös esikoisesta on kehittynyt oivallinen vahti ja varoittaja konttaajan ja koiran väliin.

Karvan verran kaverimpi

Lapsen ja koiran ystävyys sinetöidään monessa perheessä likimain samana päivänä, kun vauva aloittaa sormiruokailun. Näin kävi myös meillä. Yhtäkkiä melko kurinalaiseen ruokavalioon tottunut Pasi huomasi, että keittiönpöytämme alle oli avattu uusi ”syö niin paljon kuin jaksat” -buffetravintola.

Lapsiluvun kasvaessa tarjoilujen anti on vain parantunut, ja Pasi onkin oppinut, että paras noutopöytä sijaitsee tällä hetkellä Mante-vauvan syöttötuolin alla.

Samaa laumaa

Esikoinen oli jo alle parivuotiaana hyvä heittelemään tavaroita. Lentäviä esineitä kotona väistellessämme ja portaikkoon paiskottavia tavaroita pelastaessamme emme mieheni kanssa osanneet iloita uudesta taidosta – mutta Pasi osasi! Vihdoinkin joku jaksoi heitellä sille palloja aamusta iltaan.

Vaikka minullakin on ollut koira yhdeksänvuotiaasta, esikoisen koirankäsittelytaidoista huomaa jo nyt, että hän ei koirattomasta elämästä tiedäkään. Kolmevuotiaallamme on jo koirankomennusääni, jota Pasi pääosin myös uskoo. Hän tykkää myös taluttaa koiraa, eikä pienistä nykimisistä hätkähdä. Esikoinen jopa tietää, että hajujen maailmoihin unohtunutta koiraa kutsutaan kahdesti ennen kuin se remmiä kevyesti nykäisemällä pakotetaan palaamaan todellisuuteen ja jatkamaan matkaa.

Kaksi menee siinä missä yksikin

Kun Mante-vauva syntyi, odotimme suurella mielenkiinnolla Pasin reaktiota. Se kuitenkin vain nuuhkaisi pikaisesti uutta tulokasta, totesi että nyt niitä on sitten kaksi ja jatkoi elämäänsä enemmittä järkytyksittä. Ilmeisesti Pasikin on hyväksynyt kohtalonsa lapsiperhekoirana.

Psssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

arki, Lasten suusta, sisarukset, uhmaikä, Vauva-aika

Lapsiperheen muodonmuutoksia

Vauva kiemurtelee vaipanvaihdossa kuin kastemato ja onnistuu lopulta kierähtämään käsieni välistä karkuun. Siinäpähän kierii, ei hän ryömimällä pitkälle pyrähdä. Paitsi että vauva nouseekin konttausasentoon ja ampaisee muutaman huteran kokeiluaskeleen jälkeen vauhdilla matkaan, paljas peppu ovenraosta kadoten. On kulunut vain 1,5 viikkoa siitä, kun vauva on oppinut ryömimään, ja konttaamista ihmetellessäni olen vielä autuaan tietämätön, että kolme päivää myöhemmin meillä jo seistään ja otetaan askeleita tukea vasten.

Perheessämme on eletty muodonmuutosten aikaa. 13 päivän aikahaitarilla vauvamme oppi ryömimään, istumaan, konttaamaan ja nousemaan tukea vasten seisomaan. Viimeisen tempuista hän ajoitti 7-kuukautispäivälleen.

Äitinä olin varautunut leppoisampaan tahtiin – luullut että ehtisin jokaisen vaiheen jälkeen opetella uudet rutiinit arjen sujumiseksi. En ehtinyt. Myös vauvalle aivomyrsky on ollut melkoinen koettelemus. Hänen maailmansa on heittänyt niin monta kierrevolttia lyhyen ajan sisällä, että siitä toetessa menee varmasti tovi.

Jos muutama viikko sitten elinkin vielä elämää, jossa välillä piti käydä katsomassa, onko vauva kierähtänyt ulos leikkimatoltaan, nyt juoksentelen sulkemassa rappusten turvaportteja, nostelen tavaroita yhä korkeammalle ja ihmettelen sekunnissa toisaalle kadonnutta vauvaa, joka taitaa jo pian kiivetä pinnasänkynsä laidan yli. Tällainen vaiheiden läpieläminen pikakelauksella on aidosti haastavaa. Ajatus ja ymmärrys eivät pysy mukana, vaikka kuinka yrittää.

Onneksi myös esikoinen on läpikäynyt prosessin. Pääsiäisloman aikana hän karisti pahimman uhman kuorman harteiltaan ja heräsi yllättäen uuteen aamuun hyväntuulisena, omatoimisena, touhukkaana ja yhteistyökykyisenä itsenään. Älkää ymmärtäkö väärin, uhma tuskin on ohi – mutta pahin on (ehkä) takanapäin.

Esikoinen on paitsi riemuissaan yhä riehakkaampiin leikkeihin pystyvästä pikkuveljestään, myös hieman harmissaan autoleikit kuolallaan kuorruttavasta konttaajasta. Leikkien liiaksi sotkeentuessa hän onkin oppinut hienovaraisesti vihjaamaan: ”Äiti, Mante haluaa nyt syliin!”

Kohta kolme täyttävä esikoinen on myös ymmärtänyt, että pian edessä on merkkipaalu – hänen syntymäpäivänsä! Lähestyvää juhlapäivää on jo kovasti mietitty ja hahmoteltu:

”Aion täyttää seitsemän. Haluan mennä kouluun.”

”En halua lahjoja. Haluan kakun… Ja autojuttuja. Ja Mauri Kunnaksen kirjoja.”

”Kakussa on marjoja. Ja kinuskia. Ja jäätelöä. Ja autoja.”

Vaikka synttäreitä on kiva suunnitella ja isommaksi kasvaminen on pääosin jännittävää, välillä tuleva vanheneminen aiheuttaa myös kipuilua ja kriisinpoikasia: ”Äiti, minä en haluakaan kouluun! Haluan olla taas vauva.”

Minun puolestani ei ole kiire kasvaa. Muodonmuutoksia on ollut hetkeksi riittämiin.

Psssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

arki, Ideoita

Viisi vinkkiä saada taapero viihtymään rattaissa

Kun esikoinen aikanaan oppi kävelemään, kokeneemmat äidit varoittelivat, ettei hän enää kauaa viihtyisi rattaissa. Rattaidenkäytöstä luopuminen ei kuitenkaan ollut arjessamme mahdollinen vaihtoehto. Olimmehan koiraperhe, jossa isä työskenteli usein illat ja viikonloput. Koira piti saada lenkitettyä jopa kolmesti päivässä niin, että esikoinen oli matkassa mukana.

Kävelytaitojen karttuessa esikoinen alkoikin kieltäytyä rattaista. Kerran tai pari päivässä teimme lenkin niin, että hän sai kävellä itse – ja varmaan siksi esikoisesta on kehittynyt ahkera ja sinnikäs kävelijä. Rattailla tehtäviä lenkkejä varten aloin puolestaan kehitellä niksejä, joilla sain taaperon viihtymään rattaissa vaunuvastarinnasta huolimatta.

Mante-vauvan synnyttyä rattaisiimme hommattiin sekä ”isovelilauta” että adapteri, jolla vaunut muuntuvat kahden istuttavaksi tankkeriksi. Adapteri oli aluksi, kaksilapsista arkea opetellessa kätevä, mutta vähitellen isovelilaudasta tuli esikoisen pääasiallinen matkustusmuoto. Luulimmekin jo ohittaneemme tankkerivaiheen kokonaan ja selviävämme pelkällä isovelilaudalla, kun esikoisella alkoi karkailuvaihe. Arjen sujumiseksi tankkerivauvut otettiin uudelleen käyttöön.

Samalla myös vaunuissaviihtymiskikat piti kaivaa uudelleen käyttöön. Ja nyt kun ne ovat taas tuoreessa muistissa, jaan ne avuksi teillekin.

Bongausleikit
Bongausleikit ovat olleet eniten käyttämämme kikka rattaissa viihtymiseen. Bongauskohteita voi vaihdella vuodenaikojen ja lapsen mieltymysten mukaan. Meillä ovat toimineet muun muassa ojat, jouluvalot, bussit ja viemärikaivojen kannet.

Metsän herkut
Asumme aivan suurten metsien vieressä, joten marjastusaikaan on helppo suunnitella kävelylenkki niin, että aina välillä voi poimia tienlaidoilta mustikoita, puolukoita, metsämansikoita tai vadelmia esikoisen riemuksi. Ja aina kun rattaissa oleminen alkaa kiukuttaa, voi vinkata, että seuraavan mutkan takaa saattaa taas löytyä melkoinen marja-apaja. Tänä kesänä taidan laajentaa eväsrepertuaaria myös ketunleipiin.

Palkintokohteet
Välillä olen käyttänyt houkuttimena myös sitä, että kävelyretkellämme on jokin esikoiselle mieluinen kohde. Meillä toimineita juttuja ovat olleet muun muassa lenkit suuremmille ojille (perillä esikoinen on saanut viskoa veteen hetken aikaa kiviä ja käpyjä), isojen teiden varrelle (bongattavia busseja ja kuorma-autoja liikkuu enemmän) ja lähikaupalle (kesäisin sieltä on saatettu ostaa myös jäätelöt).

Reittiopas rattaissa
Kuten uhmaikäiset usein, myös esikoisemme rakastaa sitä, kun hän saa päättää. Joskus sovimmekin, että hän saa rattaista käsin sanoa, minne kävelemme. Isänsä hyvän suuntavaiston perinyt taaperomme innostuu myös sen arvuuttelemisesta, missä päin koti on. Se tuo oman lisämausteensa reittien suunnitteluun. Leikkiin voi ottaa bonuksena mukaan myös kaahauskäskyn, eli kun taapero käskee spurtata, niin silloin mennään! Tankkerivaunuja työnnellessä tällä tavoin saa oivan treenin myös itselleen.

Jutusteluhetki
Olemme yrittäneet opettaa esikoiselle myös sitä, että kun hän istuu rattaissa ja vauva nukkuu vaunuissa, on oiva hetki jutella rauhassa asioista ja menneestä päivästä. Ainakin meillä esikoinen nauttii, kun vanhemmat ovat välillä läsnä vain häntä varten. Ja koska hän on melkoinen höpöttelijä, juttutuokiot ovat hänelle myös mieleisiä. Tähän keinoon turvautuessani jätän kännykän kotiin.

Eikö näistäkään löytynyt apua?

Olemme kehitelleet vaunumatkoille myös leikkejä ja yhteisiä laulurallatuksia, jotka otamme tarpeen tullen käyttöön. Toimivia lauluja ovat olleet muun muassa Kaksi vanhaa autonrämää, Metrolla mummolaan, Autolla ajetaan varo-varovasti ja Sutsisatsi-satsaa. Niihin on helppo kehitellä pieniä leikinjatkeita samalla, kun työntelee rattaita. Myös pikkuinen rusina-aski tai muu eväs toimii hätäapuna silloin, kun mikään muu ei auta.

Psssssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

arki, korona, Retkellä, Uusia taitoja opettelemassa

Lipsumatta loiskimaan – perheuintia korona-ajan tapaan

(Kaupallinen yhteistyö: Slipstop)

”Tänään mennään uimaan! Siellä on liukumäki. Ja sauna. Ja minä laitan uudet avaruusrakettitossut!”

Esikoinen on rakastanut vettä ensikylvystään lähtien. Veimme hänet jo kolmekuisena vauvauintiin, ja lystiä jatkettiin siihen saakka, kun korona rantautui Suomeen. Kesällä pääsimme onneksi taas pulikoimaan luonnonvesissä, ja syksyllä viikottaisista uimahalliretkistä ehti muodostua meille rutiini ennen kuin Suomi taas sulkeutui.

Korona-aika on tehnyt jopa uimisesta ylellisyyttä. Kiitos perheille vuokrattavien vauvauintialtaiden, olemme kuitenkin onnistuneet pitämään uintirutiineja edes jollain lailla yllä. Kerran tai kahdesti kuukaudessa varaamme altaan ja lähdemme koko perheen voimin polskimaan. Päivissä on ehtaa juhlan tuntua – niin poikkeuksellista nykyään on päästä harrastamaan yhdessä. Ja kiitos uintimahdollisuuden, vauvakin ehti aloittaa sukeltelun ennen kuin luontainen sukellusrefleksi katosi.

Pääsiäisloman kunniaksi meillä on taas allas varattuna!

Kuluneiden vuosien aikana olemme oppineet lapsista ja vesileikeistä kolme asiaa: Ensinnäkin, varhaiset positiiviset kokemukset vedestä helpottavat arkea, esimerkiksi hiusten pesua ja suihkussa käyntiä. Toiseksi, vesi on oiva elementti väsyttää villikot, joilla on loppumattomasti energiaa.

Kolmas juttu liittyy liukasteluun: missä vettä, siellä myös liukastelevia lapsia!

Jo esikoisen vauvauintiaikoina eräs kolmen lapsen äiti vinkkasi meille Slipstop-tossut, joista on tullut luottovälineistöämme. Ne kun pelastavat pahimmilta lipsahteluilta ja liukasteluilta niin uimaaltaalla, rantakallioilla kuin kylpyhuoneen kaakeleillakin. Tossut ovat löytäneet tiensä myös päiväkotiin – ne kun pysyvät jaloissa, ovat kevyet, helposti pestävät ja nopeasti kuivuvat. Ja mikä parasta, niissä on kuoseja, mistä valita!

Pääsiäisen uintireissulle on pakattu mukaan toiset uusista, esikoisen itse valitsemista Slipstopeista, edellisten jäätyä pieniksi. Kun kevään uutuuskuosien joukossa oli sekä autoja että avaruusraketteja, valitseminen oli tehty helpoksi: kilpa-autotossut päiväkotiin ja avuusraketteja uinti- ja saunareissuille. Mante-vauva puolestaan peri isoveljensä ensimmäiset, dino-teemaiset Slipstopit. Ne on kun ovat kestäneet ehjinä kovasta käytöstä huolimatta.

Korona-ajan perheuinti on luksusta: pukuhuoneet, pesutilat, sauna ja allas välineineen ovat vain meidän perheemme käytössä. Ja kiitos esikoisen vauvauintiaikojen, takataskuun on tarttunut liuta loiskimisleikkejä. Jammailemme vedessä pari kierrosta Pikkuisia kultakaloja koreografioiden kera, kunnes esikoisen vauhtivarpaita alkaa syyhyttää

Uusien tossujen jarrupohja joutuu nopeasti koetukselle, sillä pian velmua vesipetoamme ei pitele enää mikään. Päivän tärkein harjoitus taitaakin olla, ettei altaaseen voi loikata omin päin ennen lupaa. Ja että aikuisen täytyy olla valmiudessa vesiliukumäen alla ennen kuin sieltä voi syöksyä alas. Vaikka esikoinen jo vähän ymmärtääkin räpiköinnin päälle, uimataitoon on vielä matkaa. Tossut kuitenkin pitävät, opit menevät perille nopeasti ja pian vesiliukumäen päältä jo kuuluu: ”Äitiiii! Isuuuuu! Saako tullaaaa?”

Mante-vauva suhtautuu veteen harkitummin. Kylpylähenkinen lilluttelu kumiankkojen keskellä hymyilyttää, mutta lähes kuukauden tauon jälkeen sukeltaminen arveluttaa. Taitoja on kyllä yritetty ylläpitää kotisuihkun alla, jottei tärkein, eli lähtökäsky unohtuisi: ”Yksi – kaksi – kolme, nyt sukelletaan!” Muutaman sukelluksen vauva suostuukin tekemään – ampaiseepa jopa itse matkaan altaan reunalle viritelty tuolilta. Sen jälkeen on kuitenkin jo kiva päästä veden pinnalla kelluvalle patjalle remuamaan isoveljen kanssa.

Kotona esikoinen vaikuttaa mietteliäältä. Hän haluaa paljastaa salaisuuden: ”Äiti, autolla ei saa ajaa kovaa, mutta uimassa saa. Minulla oli uudet rakettitossut. Ne meni tosi kovaa!”

Ilmankos päiväkotiinkin valittiin tossut kilpa-autokuosilla…

Koodilla ÄIJÄ-ÄITI saat 20% alennuksen Slipstop-tossuista 6.-9.4.2021! Tuotevalikoiman ja kevään uutuuskuosit löydät osoitteesta: slipstop.fi

Psssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

arki, Ruoka ja syöminen

Muru Baby ja puolivuotisbileet

(Kaupallinen yhteistyö Muru Babyn ja Perhekuplan kanssa)

Hän saapui kuin luotijuna – sellaisella nopeudella, että kaarsimme sairaalan pihaan kuin toimintaelokuvan sankarit konsanaan. Vain 10 minuuttia myöhemmin meillä oli vauva sylissämme, ja alle vuorokauden ikäisenä sama vauva jo makoili mahallaan päätään kannatellen ja meitä tapittaen. Seuraavien kuukausien aikana läpikäytiin veljeyden synty, uuden lapsiluvun tempoon totuttelu, koliikki ja liikkumista haittaava rangankiertymä. Ja kun alun haasteet lopulta oli voitettu, vauva näytti todellisen luonteensa – ja alkoi nauraa.

Sitten hän jo yhtäkkiä olikin puolivuotias!

Viime lauantaina juhlimme Mante-vauvaa. Esikoinen oli jo pari päivää makustellut ajatusta siitä, että pikkuveljellä olisi synttärit. Se tarkoittaisi ainakin kakkua… ja sitä, että pitäisi laulaa Paljon onnea vaan. Ja niinhän me teimme, esikoisen pyynnöstä neljästi. (Onneksi vauva ei enää pelkää tätä laulua. Se sai hänet pienempänä aina itkemään.)

Myös Muru Baby oli muistanut päivänsankaria ja lähettänyt juhlapöytään kokki Henri Alénin suunnittelemia lastenruokia maisteltavaksi. ”Rakastan kokkaamista ja minusta pikkuihmiset ansaitsevat vähintään yhtä hyvää ruokaa kuin me aikuiset”, Alén tuumi saatekirjeessä makumatkalle lennättävistä, lisäaineettomista luomuaterioistaan.

Näitä pakkauksia ei voi hymyilemättä katsella!

Annosten nimet herättivät myös aikuisten nälän: Välimeren lohimuhennos, talonpojan omena-possupata, intialainen kanacurry…

Päivänsankari sai itse valita juhlapäivän aterian, joskin valintaa hieman helpotti se, että lastenruokamauista vain kaksi oli tarkoitettu 6-kuisille. Loput viisi saisivat maustua kaapissa vielä pari kuukautta. Mante puntaroi vaihtoehtoja tarkkaan päätyen lopulta punaiseen (lempiväriinsä!), eli Intian inspiroimaan kanaan.

Tässä välissä kohta kolme vuotta täyttävä esikoisemme huomautti, että hänkin haluaa maistaa Muru Babya. Vauvalle se sopi mainiosti, annoksesta riittäisi kyllä jaettavaksi – pikkumaistelijan mahalaukku kun oli vielä mukavasti äidinmaitoa pullollaan. Vasta jälkikäteen huomasin, että Muru baby -ruoat on suunniteltu toimiviksi myös kastikkeina pastan tai riisin kanssa silloin, kun niitä popsii varttuneempi tenava. Sitä kokeilen esikoiselle ensi kerralla. Nyt mentiin laiskan mamman mallilla.

Kanacurry maistui sekä isommalle että pienemmälle veijarille. ”Hyvää!” totesi esikoinen ruokaa lusikoidessaan, katse vähän väliä kakkuun karkaillen. Mante-vauva pyöritteli ensimmäistä lusikallista suussaan silmät pyöreinä, pitkän aikaa uusia makuja ihmetellen. Sitten suu taipui hymyyn. Vielä viimeisen lusikallisen jälkeenkin suu avautui toiveikkaana – mutta lautanen oli jo lähes puhkikapsutettu.

Avokätistä tarjousta antaa isoveljelle puolet annoksesta olisi sittenkin pitänyt harkita vielä toiseen otteeseen…

Pssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä: