Äijä-äiti testaa, Ideoita, Retkellä

Kolme sadepäivien retkivinkkiä lapsiperheille Helsingissä

Syksy on tuonut mukanaan paitsi kuulaankirpeät aamut ja ruskanvärjäämät lehtileikit, myös sadesäät ja sisätiloihin pakattujen lasten ylitsevuotavan energian. On siis hyvä aika lähteä retkelle! Mutta minne? Tässä kolme perheemme vast’ikään testaamaa paikkaa, jossa omat lapsemme viihtyivät mainiosti:

Helsingin pelastuslaitoksen palomuseo

Palomuseo on jokaisen piipaa-autodiggarin unelmapaikka. Monipuolisessa näyttelyssä pääsee ihmettelemään eri aikakausien autoja ja välineistöä, tutustumaan pelastuslaitoksen tehtäviin ja näkemään hyvällä lykyllä vilaukselta myös ajoon lähteviä tai pestäviä paloautoja miehistöineen. Pikkuväen säntäillessä paikasta toiseen aikuiset ehtivät kenties hetken silmäillä tarinoita historiaan jääneistä palo- ja pelastustehtävistä. Vaikka osa näyttelystä oli koronan vuoksi vierailumme aikana suljettu, puuhaa riitti silti paljon. Kotiinviemisiksikin saimme mukaan vielä paloautoaiheista tekemistä.

Museo on avoinna keskiviikkoisin ja sunnuntaisin kello 12-16.
Pääsymaksu on 5 euroa, alle 15-vuotiaat ilmaiseksi.

Päivälehden museon Aku Ankka -näyttely

Yhdistimme Palomuseoretkeen lähes naapurissa sijaitsevan Päivälehden museon Aku Ankka -näyttelyn. Yksi- ja kolmevuotiaamme rakastuivat Akun autolla ajelemiseen, salatunneleissa ryömimiseen ja tarjolla olevaan fyysiseen touhuamiseen. Vähän vanhemmillekin näyttelystä olisi löytynyt kaikenlaista neppisautoilusta pulmapähkinöihin, sanahassutteluun ja muihin verbaalisiin haasteisiin. Tällä kertaa pikkuväkemme ei malttanut irtaantua lastenosastolta enää muun museon puolelle, mutta alakerrasta löytyvistä painokoneista on riittänyt riemua aiemmilla visiiteillä.

Päivälehden museo on avoinna ma–su klo 11–17.
Vapaa pääsy. Aku Ankka -näyttely päättyy 24.10.2021.

Ratikkamuseo

Ratikkamuseo oli minulle täysin uusi tuttavuus, johon törmäsin etsiessäni matalan kynnyksen retkikohdetta tylsää päivää piristämään. Kolmevuotias ratikkafanimme oli kohdevalinnasta innoissaan. Vaikka museo on pieni, jaksoivat lapset touhuta sen läpi moneen kertaan. Näyttelyssä on paljon toiminnallista tekemistä: Lapset pääsevät leimaamaan lippuja, seikkailemaan eri aikakausien ratikoissa, leikkimään kuljettajaa ja rahastajaa ja ihmettelemään vipuja ja vipstaakkeleita. Koska sää suosi meitä, kävelimme museolta vielä ihmettelemään Olympiastadionin tornia ja söimme eväät sen edustalla, meneilläänolevaa jalkapallopeliä kukkulalta katsellen.

Ratikkamuseo on avoinna ma–su klo 11–17.
Vapaa pääsy.

Pssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

Katso myös aiemmat retkivinkit:
Viisi vähemmän tunnettua retkikohdetta lapsiperheille

Ideoita, Retkellä

Viisi vähemmän tunnettua retkikohdetta lapsiperheille

Kaikki tietävät Linnanmäen, Korkeasaaren, Särkänniemen, Hoplopit ja Ikean lihapullat. Tässä vaihtelua kaipaaville 5 vähemmän tunnettua retkivinkkiä Helsingin ja Tampereen lähettyviltä. Kohteet ovat myös perheemme suosikkeja.

1. Koiramäen pajutalli (Tuusula)

Koiramäen pajutallin sijainti on sen verran syrjäinen, ettei sinne eksy sattumalta. Koukkaus Tuusulaan kuitenkin kannattaa, sillä Pajutallilla touhutessa vierähtää helposti tunti jos toinenkin – eikä piipahdus maksa mitään, ellei sitten innostu ostelemaan pajutuotteita tai kahvilan herkkuja.

Kahvilarakennuksen ympärille levittäytyvältä alueelta löytyy muun muassa eläimiä, pajusta tehtyjä majoja, vanhoja rakennuksia sekä peikkometsä. Säännöllisin väliajoin Pajutallilla järjestetään myös erilaisia tapahtumia, kuten sadonkorjuujuhlia.

Alueelle uskaltaa päästää lapset turvallisesti kirmaamaan samalla, kun itse ihailee pajutaitureiden tekeleitä ja nauttii kahvista ja entisjan tunnelmasta. Esikoisemme suosikkeja ovat ainakin pajunoksien avulla tehtävät jättisaippuakuplat, lasten leikkiaitta vanhanajan kassakoneineen sekä vanhalla saunalla asustelevat hurmaavat possut.

2. Herra Hakkaraisen talo (Sastamala)

Jos kirjahyllystä löytyy Mauri Kunnasta, tämä paikka on nähtävä. Herra Hakkaraisen talosta löytyy Kunnaksen kirjoihin perustuva, kolmeen kerrokseen levittäytyvä leikkimaailma sekä pihalle loihdittu liikennepuisto.

Maailmat on luotu yksityiskohtia myöten kirjoja kunnioittaen ja niissä riittää tehtävää ja nähtävää. Perheemme ehdoton suosikki on Hurjan hauskaan autokirjaan pohjautuva liikennepuisto, jossa aikuisetkin pääsevät halutessaan ratin taakse. Jopa 9-kuinen Mante-vauvamme viilettää kyydissä ja tykkää kuin hullu puurosta!

Jos Sastamalaan ajaa pidemmältä, kannattaa samaan reissuun yhdistää elämyksellinen suomalaisen kirjan museo Pukstaavi sekä retki Pirunvuorelle. Näköalojen lisäksi sieltä löytyy muun muassa hieno kivilinna, Peikkovuori perheen pienimmille sekä Ellivuoren kupeeseen rakennettu kiipeilypuisto vauhtia kaipaaville.

Tutustu Sastamalan aktiviteetteihin täällä.

3. Mustasaari (Helsinki)

Miltä kuulostaisi retki, jossa yhdistyvät merimatka, eläimet, luonto, uimaranta, kiva puisto ja edullinen lounas? Tätä kaikkea tarjoaa Helsinkiin kätkeytyvä Mustasaari.

Mustasaareen pääsee joko omalla veneellä tai Taivallahdesta kulkevalla yhteysaluksella (rattaat mahtuvat kyytiin). Jo merimatka on elämys. Perillä odottaa vehreä saari, jossa voi rapsutella kaneja, löntystellä lammashaassa lampaiden seassa (äidin suosikki) tai leikkiä veturinkuljettajaa jo vähän nuhjaantuneessa leikkipuistossa (esikoisen suosikki). Nälän yllättäessä saaren kahvilassa voi nauttia edullisen lounaan.

4. Päivälehden museo (Helsinki)

Olemme esikoisen syntymästä lähtien käyneet testaamassa kaikki Päivälehden museon lapsille suunnatut vaihtuvat näyttelyt. Ne ovat aina olleet toiminnallisia, tyylillä toteutettuja ja tarjonneet oivaa touhua sadepäiville. Tällä hetkellä museon vaihtuva näyttely juhlistaa 70-vuotiasta Suomen Aku Ankka -lehteä.

Leikkihetken lomassa on jännä käydä kurkkaamassa myös alakerran painokellaria.

Päivälehden museo
Lasten kaupunki

5. Lasten kaupunki (Helsinki)

Helsingin kaupunginmuseon ylläpitämä Lasten kaupunki on pitkän odotuksen jälkeen taas avautunut. Mielikuvitusta ruokkivat huoneet houkuttelevat leikkimään kaupungin historiaa esitellen. Ensin voi hypätä entisajan kauppiaan, suutarin tai sikojenhoitajan nahkoihin, sitten nousta purjelaivan kannelle tai teatterin lavalle, tutustua 70-luvun mummolaan ja vanhanajan kouluun.

Ja niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, tämäkin kohde on ilmainen!

Pssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

Ideoita, isoveljeys, sisarukset, Uusia taitoja opettelemassa

”Nyt tämä on MINUN” – jakamisharjoituksia lapsille

Kun vauva syyskuussa syntyi, minulla oli epäilykseni esikoisen tulevasta kipupisteestä: pitäisi opetella jakamaan.

Olemme kuitenkin välttyneet suurilta draamoilta. Huomion jakautuminen aiheutti toki hetkellisen hurrikaanin, mutta tuo mielenpyörre vaadittiin isoveljeksi kasvamiseen. Banaanit, marjat ja viinirypäleet saadaan jo jaettua ilman mielipahaa (toki progressiivisesti, koon mukaan). Eikä edes joululahjojen jakaminen aiheuttanut itkua, kiitos vauvan auliuden lainata omia lelujaan. Yhteisomistajuutta olemme harjoitelleet myös konkreettisella kikalla: Kun puolet lelusta on toisen ja puolet toisen paketissa, on veljesten pakko yhdistää voimansa saadakseen koko lelu käyttöön.

Äidin syliajastakaan ei enää tarvitse käydä neuvotteluja. Esikoinen on ilmeisesti huomannut, että tarjonta ylittää kysynnän (sylissä kun pitäisi istua paikoillaan) ja tarvittaessa syliin mahtuu useampikin kaveri yhtä aikaa. Myös vauvan liikkeellelähtö on vauhdittanut esikoisen motivaatiota luopua omista syliminuuteistaan. ”Äiti, Mante haluaa nyt syliin”, hän usein huomauttaa, kun vauva pyrkii osallistumaan leikkeihin hieman liian hanakasti.

Vain yhden asian jakaminen on osoittautunut äärimmäisen hankalaksi: Parkkitalo pikkuautoineen on esikoisen suurin aarre. Vaikka taloudessamme on muuten melko vähän leluja, pikkuautoja löytyy senkin edestä. Eikä yksikään niistä ole ylimääräinen. Kaikkia 50 autoa tarvitaan leikeissä koko ajan, silloinkin kun niitä ei sivustaseuraavan aikuisen mielestä käytetä.

Tässäkin prosessissa olemme kuitenkin edenneet. Alkuun kriisin paikka oli nimittäin jo se, jos vauva makasi metrin säteellä parkkitalosta. Moinen reviirille tunkeutuminen nyt sekoittaisi kenen tahansa pasmat! Keksimme kuitenkin kaivaa esiin muutamat duplo-autot ja otimme tavaksi, että aina autoleikkien aluksi isoveli antoi ne vauvalle. Siedätyshoidon myötä esikoinen tottui siihen, että vauva imeskeli duplo-autojaan sylissäni leikkiemme ajan.

Mutta sitten Mante-vauva lähti liikkeelle, eikä ollutkaan enää kiinnostunut vauvojen jutuista, vaan isoveljensä pikkuautokokoelmasta! Taas oltiin kriisin äärellä. Ei auttanut, vaikka kuinka yritimme maanitella esikoista lainaamaan pikkuveljelle edes yhtä autoistaan.

Eräällä kauppareissulla Mante sitten bongasi ostoskärryjen kyydistä pikkuautot ja hamusi niitä suuren laatikollisen itselleen. Vauvan tiukasta laatikonhalausotteesta käsitin, että autojupakka täytyisi saada ratkaistua – ei vain isoveljen kouluttamisen vuoksi vaan myös pikkuveljen oikeuksien. Selkeää suunnitelmaa ei ollut, (se syntyi vasta myöhemmin yhdessä miehen kanssa juonien), mutta toimin intuitiivisesti. Mante sai kaupasta mukaansa hienon bussin ja upean ambulanssin.

Kotimatkalla päiväkodista isoveljelle kerrottiin, mitä oli tapahtunut: Mante-vauva oli kasvanut niin isoksi, että hän oli saavuttanut pikkuautoiän. Siispä hänelle oli ostettu pari omaa autoa. ”Hienoa Mante!” isoveli nyökkäili tyytyväisenä, mutta tuli nopeasti toisiin aatoksiin, kun asia kotona konkretisoitui. ”Antaisitko nämä minulle?” hän ehdotti bussin nähdessään.

Sovimme pelisäännöt: Jos Mante suostuisi, esikoinen saisi lainata tämän autoja. Lainan ajaksi esikoisen täytyisi kuitenkin luovuttaa vastaava määrä autoja pikkuveljelle omasta autokokoelmastaan. Säännöissä riitti sulateltavaa:

”Mante antoi tämän minulle! Nyt tämä on MINUN!”

”Saanko minä bussin, jos sinä saat tämän [ojentaa lattialta löytämäänsä roskaa]?”

”Minä lainaan näitä nyt [repii autot väkisin veljensä kädestä]. Kiitos Mante!”

Vähitellen homma alkoi kuitenkin toimia. Mante pääsi jopa liu’uttamaan autojaan isoveljen parkkitalossa – taisipa jopa saada useamman auton lainaan samanaikaisesti.

Pssssssst! Äijä-äidin löydät myös täältä:

arki, Ideoita

Viisi vinkkiä saada taapero viihtymään rattaissa

Kun esikoinen aikanaan oppi kävelemään, kokeneemmat äidit varoittelivat, ettei hän enää kauaa viihtyisi rattaissa. Rattaidenkäytöstä luopuminen ei kuitenkaan ollut arjessamme mahdollinen vaihtoehto. Olimmehan koiraperhe, jossa isä työskenteli usein illat ja viikonloput. Koira piti saada lenkitettyä jopa kolmesti päivässä niin, että esikoinen oli matkassa mukana.

Kävelytaitojen karttuessa esikoinen alkoikin kieltäytyä rattaista. Kerran tai pari päivässä teimme lenkin niin, että hän sai kävellä itse – ja varmaan siksi esikoisesta on kehittynyt ahkera ja sinnikäs kävelijä. Rattailla tehtäviä lenkkejä varten aloin puolestaan kehitellä niksejä, joilla sain taaperon viihtymään rattaissa vaunuvastarinnasta huolimatta.

Mante-vauvan synnyttyä rattaisiimme hommattiin sekä ”isovelilauta” että adapteri, jolla vaunut muuntuvat kahden istuttavaksi tankkeriksi. Adapteri oli aluksi, kaksilapsista arkea opetellessa kätevä, mutta vähitellen isovelilaudasta tuli esikoisen pääasiallinen matkustusmuoto. Luulimmekin jo ohittaneemme tankkerivaiheen kokonaan ja selviävämme pelkällä isovelilaudalla, kun esikoisella alkoi karkailuvaihe. Arjen sujumiseksi tankkerivauvut otettiin uudelleen käyttöön.

Samalla myös vaunuissaviihtymiskikat piti kaivaa uudelleen käyttöön. Ja nyt kun ne ovat taas tuoreessa muistissa, jaan ne avuksi teillekin.

Bongausleikit
Bongausleikit ovat olleet eniten käyttämämme kikka rattaissa viihtymiseen. Bongauskohteita voi vaihdella vuodenaikojen ja lapsen mieltymysten mukaan. Meillä ovat toimineet muun muassa ojat, jouluvalot, bussit ja viemärikaivojen kannet.

Metsän herkut
Asumme aivan suurten metsien vieressä, joten marjastusaikaan on helppo suunnitella kävelylenkki niin, että aina välillä voi poimia tienlaidoilta mustikoita, puolukoita, metsämansikoita tai vadelmia esikoisen riemuksi. Ja aina kun rattaissa oleminen alkaa kiukuttaa, voi vinkata, että seuraavan mutkan takaa saattaa taas löytyä melkoinen marja-apaja. Tänä kesänä taidan laajentaa eväsrepertuaaria myös ketunleipiin.

Palkintokohteet
Välillä olen käyttänyt houkuttimena myös sitä, että kävelyretkellämme on jokin esikoiselle mieluinen kohde. Meillä toimineita juttuja ovat olleet muun muassa lenkit suuremmille ojille (perillä esikoinen on saanut viskoa veteen hetken aikaa kiviä ja käpyjä), isojen teiden varrelle (bongattavia busseja ja kuorma-autoja liikkuu enemmän) ja lähikaupalle (kesäisin sieltä on saatettu ostaa myös jäätelöt).

Reittiopas rattaissa
Kuten uhmaikäiset usein, myös esikoisemme rakastaa sitä, kun hän saa päättää. Joskus sovimmekin, että hän saa rattaista käsin sanoa, minne kävelemme. Isänsä hyvän suuntavaiston perinyt taaperomme innostuu myös sen arvuuttelemisesta, missä päin koti on. Se tuo oman lisämausteensa reittien suunnitteluun. Leikkiin voi ottaa bonuksena mukaan myös kaahauskäskyn, eli kun taapero käskee spurtata, niin silloin mennään! Tankkerivaunuja työnnellessä tällä tavoin saa oivan treenin myös itselleen.

Jutusteluhetki
Olemme yrittäneet opettaa esikoiselle myös sitä, että kun hän istuu rattaissa ja vauva nukkuu vaunuissa, on oiva hetki jutella rauhassa asioista ja menneestä päivästä. Ainakin meillä esikoinen nauttii, kun vanhemmat ovat välillä läsnä vain häntä varten. Ja koska hän on melkoinen höpöttelijä, juttutuokiot ovat hänelle myös mieleisiä. Tähän keinoon turvautuessani jätän kännykän kotiin.

Eikö näistäkään löytynyt apua?

Olemme kehitelleet vaunumatkoille myös leikkejä ja yhteisiä laulurallatuksia, jotka otamme tarpeen tullen käyttöön. Toimivia lauluja ovat olleet muun muassa Kaksi vanhaa autonrämää, Metrolla mummolaan, Autolla ajetaan varo-varovasti ja Sutsisatsi-satsaa. Niihin on helppo kehitellä pieniä leikinjatkeita samalla, kun työntelee rattaita. Myös pikkuinen rusina-aski tai muu eväs toimii hätäapuna silloin, kun mikään muu ei auta.

Psssssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

Ideoita, Kirjavinkkejä, Lukeminen

Lukurauhan julistus – kirjavinkkejä koko perheelle

Tiesitkö, että nyt on menossa Lukuviikko?
Sen tavoitteena on nostaa esiin ajankohtaisia kysymyksiä lukemiseen ja lukutaitoon liittyen.

Oma rakkauteni lukemiseen syttyi, kun viisivuotiaana tajusin ymmärtäväni, mitä kirjaimet halusivat minulle kertoa. Ja kun esikoiseni lähes 30 vuotta myöhemmin näki päivänvalon, päätin antaa tuleville lapsilleni kaksi lahjaa, joista heille saattaisi olla elämässään myöhemmin hyötyä: Ruokin huomaamattomasti sävelkorvan ja rytmitajun kehittymistä ja luen niin paljon kuin suinkin jaksan. Lasten päätettäväksi jää, mitä he taidonaluillaan elämässään tekevät – vai tekevätkö mitään.

Lukeminen ruokkii mielikuvitusta, kartuttaa sanavarastoa ja auttaa ymmärtämään tekstien taakse kätkeytyviä merkityksiä. Taitavalla sanankäyttäjällä on halussaan kyky viihdyttää, vaikuttaa ja tarvittaessa myös puolustaa itseään. Työni puolesta uskon asiasta jotain tietäväni. Vallitsevissa olosuhteissa kirjat ovat myös mainio pakotie, pikalippu lomalle toiseen todellisuuten, kauas arjesta, kauas koronasta.

Kirjoista pitävä esikoisemme on tällä hetkellä oikea sanaimuri. Hän painaa mieleen kaiken kuulemansa, jalostaakseen ja uudelleenkäyttääkseen sitä. Sanavalmiina kaverina hän onkin jo melkoinen sutkauttelija. (Esikoisen sutkautuksia löydät Äijä-äidin Instagram-tililtä.) Kirjoista olemme löytäneet hänen kanssaan helpotusta myös muun muassa päiväkodin aloittamiseen, isoveljeksi tulemiseen, tunteiden tunnistamiseen, potalla käymiseen ja nukkumaanmenon haasteisiin. Mante-vauvakin alkaa tunnistaa tekstejä. Tuttu teksti alkaa naurattaa.

Lukuviikon kunniaksi ajattelin jakaa teille perheemme viimeaikaisia lempikirjoja. Ikäjaottelu on vain näennäinen – kirjoilla kun ei ole yläikärajoja.

VAUVOILLE:

Molemmat lapsemme ovat rakastaneet vauva-aikana loruja. Lempikirjat onkin luettu läpi niin moneen kertaan, että osaamme ne mieheni kanssa jo ulkomuistista. Vauva-ajan lempikirjojamme yhdistää myös se, että niiden kuvitus vetoaa pikkuväkeen. Kuvia jaksetaan katsella läpi yhä uudestaan ja parhaimmillaan ne rakentavat omaa satuseikkailuaan tekstin rinnalle.

Oppi&ilo: Lystileikit vauvan kanssa
Tämän kirjan saimme esikoisen äitiyspakkauksesta. Sen sisältämien runoleikkien avulla pääsi hyvin jyvälle siitä, minkälaisia juttuja pienen vauvan kanssa voi ja kannattaa leikkiä. Kirja menee jo täysin ulkomuistista ja runot alkavat olla tuttuja Mante-vauvallekin.

Lukukeskus: Lorulahja
Suomen kulttuurirahasto lahjoittaa kaikille 2019-2021 syntyneille Lukulahja lapselle -kirjakassin, ja tuosta Mante-vauvankin saamasta kassista löytyi tämä ihanuus! Lorulahjaan on koottu runoja Hannele Huovilta, Johanna Venholta ja Jukka Itkoselta. Kirjan upean värikäs kuvitus ruokkii tutkimaan niin vuodenaikoja kuin tunteiden kirjoa.

Sirpa Sironen-Hänninen & Leea Mattila: Hellästi hellien
Tätä tuoretta tuttavuutta vielä opettelemme, mutta se viehättää sekä kielensä leikillisyydellä että oivalluksellaan tarjota runoja avuksi arkisiin tilanteisiin. Kunhan lorut oppii muistamaan, on niistä varmasti vielä paljon iloa kylpyjen, vaipanvaihtojen ja riehumishetkien melskeessä.

Kirsi Kunnas: Tiitiäisen runolelu

Kirsi Kunnas on lastenrunouden mestari, mutta tämä maistelunkestävä ja Christel Rönnsin hilpeänhauskalla kuvituksella varustettu opus on häneltä erityisen herkullinen kokonaisuus. Myös pahvikirjasarjan toinen osa, Tiitiäisen runokirja, löytyy hyllystämme, lähes puhkiluettuna.

Leslie Patricelli: Paukku
Patricellin sympaattinen vauvahahmo on hurmannut perheemme ilmeikkyydellään, ja sarjasta onkin tullut hankittua useampi osa. Paukku on niistä kuitenkin kaikkein hauskin ja sen innoittamana esikoinenkin on keksinyt, että he ovat Mante-vauvan kanssa paukuttelijaveljekset. Patricellillä on taito valita kirjojensa sivuille osuvia ja tunnistettavia tuokiokuvia taaperoarjesta. Kirjasarjan avulla esikoisemme esimerkiksi oppi, ettei toisia ihmisiä saa purra. Eikä kissanpentuja.

Pieni maailma: Silitä eläimiä
Tämä kirja on aidosti Mante-vauvan valinta. Esikoinen ei ollut koskaan kinnostunut erilaisten pintojen tunnustelusta, mutta Mantesta se on kova juttu. Itse pidän siitä, että monista muista tunnustelukirjoista poiketen, tässä on useampia sivuja ja mukavasti myös luettavaa.

TAAPEROILLE:

Taaperoajan suosikkikirjojamme yhdistävät luukut, ääninapit, rakastettavat hahmot ja esikoisen mielenkiinnon kohteet. Kiitos tämän lukemiston, esikoisemme osaa edelleenkin selittää, miten viemäriverkosto toimii ja mistä vauvat tulevat. Monet kirjoista myös ovat esikoisen lukemistossa edelleen, etenkin silloin kun hän innostuu lueskelemaan itsekseen.

Julia Donaldson & Axel Scheffler: Kuka asuu täällä?
Isojen, kestävien luukkujensa ansiosta tämän kirjan voi ojentaa vauvallekin. Tutustuimme Mörkyliin esikoisen ollessa puolivuotiaana ensimmäisillä Kirjamessuillaan. Annoin hänen valita kantorepusta käsin itselleen yhden kirjan, joka veti puoleensa. Valinta osui Mörkyliin, ja kirjasta tulikin pitkäkestoinen suosikki. Myöhemmin Mörkyli-kirjojen avulla on harjoiteltu myös muun muassa numeroita ja värejä.

Oppi&ilo: Tutki kakkaa

Tämä kirja on ollut esikoisen lempikirja kaikkein pisimpään. Tarinassa tutkitaan kakan matkaa luukkujen ja kysymysten avulla, potan pohjalta aina lietettä levittävän traktorin kyytiin asti. Täytyy myöntää, että jotain olen oppinut tästä kirjasta itsekin!

Eric Hill: Missä Puppe piileksii

Taaperoklassikko-Puppe toimi meidän lapsuudessamme ja toimii yhä. EIkä yhtään haittaa, vaikka esikoinen muistaa jo ulkoa, kuka minkäkin luukun takana piileksii.

Kids.fi: Lasten unikirja. Unimusiikkia

Esikoinen sai tämän musiikkia soittavan unikirjan lahjaksi ensimmäisenä joulunaan ja pitkään se oli meillä olennainen osa nukahtamisrituaaleja. Myöhemmin kirjasarjasta hankittiin myös muita teoksia, ja tämän kokoelman ansiosta lapsemme tunnistavat klassisen musiikin perusteokset paremmin kuin me aikuiset. Pöllökirja on näistä kuitenkin kuvitukseltaan ylivoimainen. Sivuille kätkeytyviä leppäkerttuja laskemalla esikoinen oppi numerotkin yhdestä kymmeneen.

Lasten keskus: Mistä vauvat tulevat?

Tätä kirjaa aloimme lukea, kun saimme tietää Mante-vauvan saaneen alkunsa. Luukkujen ja kysymysten kautta jo kaksivuotias sai ymmärrettäviä ja suoria vastauksia kukista ja mehiläisistä. Äidin mahan kasvaessa esikoisemme osasi jo itse kaivaa tämän kirjan esiin ja kertoa meille, mitä on tapahtumassa. Kirja on lähtenyt meiltä lahjaksi myös monelle lähipiirin tulevalle isosiskolle ja -veljelle.

Mauri Kunnas: Muisk! Äänekkäät tunteet

Mauri Kunnaksen äänellisten katselukirjojen sarja meille on hankittu lähes kokonaan. Vaikkei kirjoissa ole tekstiä, Kunnaksen kuvat ruokkivat pikkulukijan mielikuvitusta ja houkuttelevat yhteiseen tarinankerrontaan. Tämän osan avulla olemme harjoitelleet tunteita. Nämäkin kirjat kestävät myös vauvan käsittelyä!

Kids.fi: Lasten traktorikirja
Tämä kirja yhdistää luukut, äänet, ajoneuvot ja eläimet. Siinä on jo aika kova kauttaus taaperolle kuin taaperolle. Tarinassa harjoitellaan muun muassa arvailua, laskemista ja toisten huomioon ottamista. Traktorin ratissa kun pitää varoa, ettei aja vahingossa pienten ankanpoikasten päälle.

LAPSILLE:

Täytettyään kaksi esikoinen alkoi kiinnostua pidemmistä tarinoista. Kuluneen vuoden lempikirjoista moni on auttanut sopeutumaan muutoksiin. Tarinoiden avulla on opeteltu myös ymmärtämään tunteita ja ihmisten erilaisuutta. Viimeisin villitys on ollut Mauri Kunnas autokuvineen.

Josefine Sundström ja Mervi Lindman: Tam-Tam menee päiväkotiin
Tämä kirja oli korvaamaton, kun esikoisen päiväkodinaloitus lähestyi! Luimme tarinaa vaihtaen päähenkilön nimen esikoisen nimeksi ja tutkimme yhdessä, mitä tarhassa tultaisiin tekemään. Hurmaavan kuvituksen huipennuksena tarinan päiväkotikin sattui olemaan lähes identtinen oman päiväkotimme kanssa.

Tove Jansson: Kuinkas sitten kävikään?

Runomuotoiset tarinat eivät ole menettäneet viehätystään vauva-ajan jälkeenkään. Ja tämä teos on klassikko. Kuvituksiin leikatut aukot rakentavat jo nähdyille kuville uusia merkityksiä ja kurkistelevat tulevaan. Janssonin riimitelty teksti tempaa mukaansa ja naurattaa nasevuudellaan. Tätä kirjaa ei vain voi olla rakastamatta!

Sanna Mander: Avain hukassa

Myös vuoden 2017 lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandian voittanut Avain hukassa luottaa runomuodon voimaan. Kirjassa etsitään avainta ja kurkistellaan erilaisiin koteihin. Samalla sivutaan lämminhenkisesti niin sateenkaariperheitä kuin masennusta ja murroikääkin. Kuviakin katselisi tuntikausia. Niin paljon niihin on piilotettu kaikenlaista hauskaa.

Paras kirjani: X on kohta isoveli

Paras kirjani on konsepti, joka tarjoaa räätälöityjä kirjoja lasten omilla nimillä. Kun Mante-vauvan syntymä läheni, päätimme kokeilla teemaan sopivaa sarjan kirjaa – ja se osoittautuikin hyväksi kokeiluksi. Kiitos tarinan, esikoinen ei säikähtänyt herätessään isovanhempien vierestä meidän lähdettyämme yöllä sairaalaan. Tai hämmentynyt koliikkia potevan vauvan jatkuvaa itkua. Sen sijaan hän osaa jo odottaa tarinan lopun lupauksen täyttymistä: ”Kohta on kesä ja me Mante syödään jäätelöä yhdessä!”

Lukukeskus: Satulahja

Satulahja on toinen Suomen kulttuurirahaston lahjoittaman kirjakassin teoksista. Sen esikoinen omi hyvin nopeasti itselleen. Vaikka kaikki kokoelman tarinat eivät häntä kiinnostakaan, pari niistä on sitäkin rakkaampia: suihkuunmenoa uhmaava Emmu ja Ti-ti-tyy nimeä kantava erilainen karhunpentu.

Mauri Kunnas: Tassulan tarinoita. Seitsemän tätiä ja aarre

Kunnaksen asuinseutu on meillekin kovin tuttu paikka, ja Tassulan tarinoiden erikoisuus on se, että ne sijoittuvat tuolle seudulle – tai ainakin kovin samankaltaisiin maisemiin. Se on esikoisestakin jännittävää, sillä myös hän tunnistaa osan kuvituksessa esiintyvistä paikoista. Tarinakin on juuri sopivan jännittävä alle kolmevuotiaalle ja ruokkii pikkulukijan kielitajua monipuolisella sanastolla ja aikasiirtymillä.

Mauri Kunnas: Hurjan hauska autokirja
Tämä kirja on autodiggarin unelma! Kansien väliin on koottu viisi tuttua satua automaailmaan siirrettyinä ja Kunnaksen villiintyneen kädenjäljen kuvittamina. Nykypäivän menoon sopien satuihin kätkeytyy kuitenkin myös ilmastoystävällinen ajatus, jonka esikoisemme on rivien välistä jo omaksunut itselleen. Hän muun muassa ihmettelee, miksei meillä ole vielä aurinkovoimalla kulkevaa autoa tai edes sähköbussia. Osa saduista on kolmevuotiaalle vielä liian jännittäviä, mutta niistäkin on kiva katsella kuvat ja kehitellä kuvien pohjalta yhdessä omia tarinoita.

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu päiväkodissa

Tatu ja Patu eivät esittelyjä kaipaa. Kaksikon kohellus ja kirjojen kuvitus naurattavat aikuista siinä missä lapsiakin, molemmille kun on sisäänrakennettu omat vitsit tarinaan. Esikoinen on vasta vähitellen lämpenemässä tämäntyyppisille kirjoille, mutta aiheensa puolesta tähän Tatu ja Patu -kirjaan on ollut helpoin tarttua ensimmäisenä. Kovasti odotan, että näitä saadaan repertuaariin enemmänkin!

NUORILLE JA AIKUISILLE:

Työurani alussa tein seitsemän vuotta töitä lukion äidinkielen opettajana. Tuosta ajasta jäi tavaksi koettaa pysyä kartalla nuortenkirjallisuudesta ja luenkin sitä mielelläni. Lapsille ja nuorille kirjoitetaan upeita kirjoja siinä missä aikuisillekin.

Anja Portin: Radio Popov
Tämänvuotinen lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-voittaja tuo mieleen Astrid Lingrenin sadut. Se on samaan aikaan viaton ja lempeä, muttei pelkää käsitellä elämän varjopuolia ja nyrjähdyksiä. Tarinan keskiössä ovat lapset, jotka huokailevat kodeissaan unohdettuina, vanhempien kamppaillessa masennuksen, työkiireiden tai alkoholismin kaltaisten ongelmien ristitulessa. Unohdettujen lasten pelastukseksi muodostuu kuitenkin salainen radiolähetys, jonka tavoitteena on valaa uskoa niihin, jotka sitä eniten tarvitsevat. Voisin kuvitella lukevani tätä yhdessä alakouluikäisen lapsen kanssa. Tarina antaa hyviä kimmokkeita vaikeiden asioiden turvalliseen käsittelemiseen.

Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli

Aikatasoilla leikittelevä tarina pyrkii löytämään totuuksia menneisyydestä, tulevaisuudesta ja nykyhetkestä. Teoksen imu on niin hurja, että kirjaa on vaikea laskea käsistään. Ei ihme, että se voitti vuoden 2019 lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandian.

Raisa Cacciatore: Kiukkukirja

Uhmaikäisen vanhempana välillä usko loppuu ja sormi menee suuhun. Cacciatore tarjoaa selityksiä, joiden avulla uhmarin mielenliikkeitä on helpompi ymmärtää.

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Kun sota on ohi ja Saksa muuttuu veljestä viholliseksi, saksalaisille työskennelleet naiset eivät ole enää tervetulleita minnekään. Helpostiluettava ja mukaansatempaava matkatarina tuo kotiin joukon naisia, joista yksikään ei ole enää sama kuin ennen.

Anni Kytömäki: Margarita

Kytömäen esikoisteos Kultarinta on lempikirjani ja hyvä on Margaritakin. Se on aikaamme istuva tarina polionajan Suomesta, jossa pelättiin tautia ja tartuntaa, mutta kamppailtiin samalla myös henkilökohtaisten ongelmien parissa. En usko, että kukaan etukäteen keksii, miten tämän tarinan juonenlangat lopulta nivoutuvat toisiinsa – sen verran mestarillisesti Margarita käänteitä tarjoilee.

Suzanne Collins: Nälkäpeli. Balladi laululinnuista ja käärmeistä

Sanottiin Nälkäpeli-kirjoista mitä tahansa, ne ovat onnistuneet viime vuosina innoittamaan nuoria lukemaan enemmän kuin mikään muu. Alkuperäisen trilogian kielellinen ulosanti sai välillä puremaan huulta, mutta tarina on sitäkin mukaansatempaavampi. Teossarjan tuorein tulokas on kielellisesti hiotumpi ja tarjoilee kertakaikkisen herkullisen asetelman kysyessään, miksi hyvä ihminen muuttuu pahaksi.

Mante-vauva, Pasi-koira ja Pienten suuri leikkikirja

Psssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

Ideoita, korona, Pääsiäinen

KoroNoita kylässä – saako enää edes virpoa?

Vuosi sitten virvonta oli vaarassa! Kukaan ei halunnut KoroNoitaa ovelleen.

”Vitsa(us) sulle, palkka mulle!”

Onneksi kekseliäät kyläaktiivimme päättivät pelastaa lasten pääsiäisriemun ja kehittelivät koronaturvallisen virpomisen. Ennalta ilmoittautuneiden pihoilla ja portinpielissä oli etävirvontapaikkoja, joille vitsan saattoi jättää ja napata palkkion mukaansa. Esikoisemme ei tuolloin virvonnoista vielä paljoa ymmärtänyt. Kävimme kyllä kokeilemassa touhua isovanhempien pihalla, jossa esikoinen heitti heitä vitsalla, nappasi palkintorusinat ja vetäytyi taaemmas herkuttelemaan.

Tänä vuonna koronavirvonta toteutettiin kylällämme onnistuneesti jo toistamiseen. Ja kuten jokaista hyvää ideaa, tätäkin jalostettiin. Uutuutena oli virtuaalinen virvontakartta, jonka avulla oli helppo suunnistaa ja suunnitella omaa reittiä. Ajattelin, että lähes kolmevuotias esikoinenkin saattaisi saada touhusta jo jotain irti, joten haimme palmusunnuntaiksi pajunoksia ja koristelimme ne yhteistuumin.

Päivää ennen h-hetkeä esikoista alkoi kuitenkin arveluttaa: ”En halua pukeutua pääsiäiseen. En halua virpoa”, hän ilmoitti ja viskasi etukäteen valitun noitahuivin portaikkoon. Lohduttelimme, ettei ole pakko, jos ei halua, ja keskitimme tarmomme virpomisrastin rakenteluun muiden pikkunoitien iloksi. Mante-vauva pyöriskeli tyytyväisenä noitahuivinsa ja harjoitusvitsansa kanssa lattialla ja maisteli kielellään pajunkissaa. Siinä oli hänelle virpomisiloa riittämiin.

Sunnuntaiaamuna pihallamme alkoi vilistää noitia, pupuja ja kissoja. Vilkuilimme esikoisen kanssa ikkunasta virvontarastille kipittäviä ja sieltä poistuvia pääsiäisolentoja. Erääseen seurueeseen oli lyöttäytynyt mukaan myös Batman, ja meille takaisin vilkutellut pääsiäishiiri teki esikoiseen suuren vaikutuksen. Ämpäri täyttyi kirjavista vitsoista samaan tahtiin kuin herkkukori hupeni. Hetken touhua ihmeteltyään esikoinen ilmoitti: ”Nyt haluan virpoa!”

Noitahuivi puettiin kuin kunniapäähine konsanaan, jännittyneen hiljaisuuden vallitesda Sitten valittiin vitsa, loitsun alkukin oli vielä muistissa: ”Virvon varvon.. AAAAAAA!” Pikkunoitaan iski hepuli. Hän juoksi viisi kierrosta virpomisrallia sinne tänne sinkoilleen. Mante-vauvaa nauratti. Sitten esikoinen yllättäen pysähtyi ja seurasi loppuhuipennus.

”Virvon varvon, en halua rusinoita vaan patukaaaan!”

Äidinkin oli myönnettävä, että esitys oli näyttävä – vähintäänkin patukan arvoinen!

Pikkunoita sai ensivirvonnastaan (tai palkintopatukastaan) sen verran lisää itsevarmuutta, että tahtoi sittenkin virpomaan. Mutta ei kylän kierrokselle (se oli vielä vähän ”pelottavaa”) vaan isovanhemmille. Ja kuinka ollakaan, virvontavisiitistä oli sattumoisin jo sovittu isovanhempien kanssa! Niinpä noitalauma pakattiin autoon (luuta oli epäkunnossa) ja kiidätettiin kohti seuraavaa virvontahaastetta.

Tällä kertaa pikkuvirpoja pysyi ovensuussa jo hetken aloillaan, vitsa näyttävästi vispaten. Pääsiäishuivia ei ollut enää puettu, mutta sille oli järkeenkäypä syy: Noidat pukeutuvat kylmällä säällä mieluummin pipoon. Mante-vauvakin heilutti oksaansa minkä jaksoi ja kokeili sen kestävyyttä vähän myös tuoreilla etuhampaillaan. Isän ja äidin tehtäväksi jäi sanoa virvon varvon ja ne muut liirumlaarumit. Pikkunoidilla kun oli jo tarpeeksi muuta hommaa.

Kun noitakoplamme myöhemmin palasi kotiin, virvontapisteellä odotti komea näky. Vitsoja oli kymmenittäin – ja palkkiokorissakin vielä muutama suklaamuna jäljellä! Taidan jatkossakin tehdä virvontarastin, mikäli emme ole noitien virka-aikaan kotosalla. Uskon nimittäin, että rastin tuottama mielihyvä oli molemminpuolinen.

Korona-ajan vitsoissa oli vielä yksi mieltälämmittävä erityispiirre. Useampaan oli kiinnitelty pieniä kirjeitä ja tsemppiviestejä.

”Haluan ilahduttaa sinua ja muita. Muista, tämä tilanne muuttuu kyllä!”

Psssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

Ideoita, Uusia taitoja opettelemassa

Latuleikkejä taaperolle – pikkuhiihtäjän jatkokurssi

Pieni hahmo suksii peltosuoraa. Vauva nukkuu vaunuissa pellon keskellä, ja koira on painellut ojanpenkereelle hajuja haistelemaan. Sulasäiden jälkeen talvi on palannut etelään ja sen myötä sukset on kaivettu uudelleen esiin. Hämärä on jo laskeutumassa latujen ylle, kun alamme ehdotella esikoiselle kotiinlähtöä. Puolivälissä peltoa hän suostuu kääntymään kotimatkalle. Näin pitkää pätkää hän ei olekaan vielä koskaan ennen hiihtänyt!

Alkutalvesta julkaisin jutun: ”Ekaa kertaa suksilla – miten aloittaa hiihtäminen taaperon kanssa?” Tuolloin olimme juuri olleet ensimmäistä kertaa ladulla 2,5-vuotiaan esikoisemme kanssa. Kelien puolesta tämä talvi on ollut mitä mainioin lajiin tutustumiseen. Ja kun latumetrejä on kertynyt, pystyssä pysymisen lisäksi olemme päässeet treenailemaan myös muita hiihtämisessä tarpeellisia taitoja.

Kuten lasten kanssa yleensäkin, parhaiten taidot karttuvat leikin varjolla! Mutta mitä ladulla voi leikkiä?

Sauvakävelijä (sauvojen käytön opettelu)
Esikoisemme liikkuu suksilla jo sutjakasti eteenpäin ilman sauvoja tai niitä perässään laahaten. Nyt olemme kuitenkin alkaneet treenata hiihtämistä myös sauvojen kera. Tähän leikkiin aikuinenkin tarvitsee sauvat. Tarkoitus on lähteä sauvakävelemään ladulla hiihtävän lapsen vierelle. Olennaista on, että vastakkainen käsi ja jalka ovat aina samaan aikaan edessä. Sauvojen käyttöä voi vähän korostaa, jotta lapsen on helppo matkia liikettä – lapset kun ovat taitavia oppimaan matkimalla. Ja kun sauvakävelijä lähtee yllättäen spurttaamaan, saa lapsi lähteä leikkimieliseen takaa-ajoon. Tämä on ainakin esikoisemme mielestä hurjan hauskaa!

Latulaulut (hiihtämisen rytmittäminen)
Jos laulaminen on lapselle tuttua ja mielekästä puuhaa, voi lauluja käyttää apuna hiihdon rytmittämisessä. Esimerkiksi Elefanttimarssi toimii hyvin sauvakävelijä-leikkiin yhdistettynä ja antaa sekä aikuiselle että lapselle poljennon tekemiseen.

Tunnelit (polvien koukistaminen, matala asento)
Esikoisen lempparileikissä aikuinen asettuu ladun ylle haara-asentoon tunneliksi ja lapsi pujahtaa sukset jalassa jalkojen välistä. Tämän leikin ajaksi sauvat kannattaa jättää sivuun.

Kiinni, auki (pysähtyminen, liikkeellelähtö, kiri)
Tämän variaatin avulla edellistä leikkiä voi hieman vaikeuttaa. Aikuisella on sauvat, joilla hän voi sulkea tunnelin asettamalla ne ristiin suuaukon eteen. Tunnelin ollessa kiinni lapsen täytyy pysähtyä sen eteen odottamaan, että tunneli taas aukeaa. Kun aikuinen siirtää sauvat tunnelin edestä, tunneli on auki, ja lapsi yrittää ehtiä siitä läpi ennen kuin tunneli taas sulkeutuu. Pienimmille hiihtäjille leikkiin voi ottaa mukaan myös huudot ”KIINNI” ja ”AUKI”. Meillä tykätään myös siitä, kun tunneli leikin loppua kohden riehaantuu ja menee välillä kiinni-auki kamalaa vauhtia.

Maaliin hiihtäminen kannustuksilla (hyvä loppufiilis)
Yleensä lapset tekevät mielellään uudestaan sellaiusta, josta jäi edelliskerralla hyvä mieli. Se puolestaan on usein kiinni siitä, mitä tapahtuu viimeisenä asiana ennen lopettamista. Kiva tapa lopettaa, on esimerkiksi maaliin hiihtäminen. Maalin merkiksi voi vaikkapa tökätä omat sauvat lumeen tai tehdä käsillä portin, jonka alta lapsi pääsee hiihtämään. Esikoisemme tykkää myös loppusuoran kannustushuudoista taputusten kera. Maalissa saa tuulettaa!

Pssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

Ideoita, Jääkiekkovalmennus, Uusia taitoja opettelemassa

Ekaa kertaa luistimilla – miten aloittaa luistelu lapsen kanssa?

Kun isä on jääkiekkovalmentaja, oletusarvo on, että esikoinen on syntynyt luistimet jaloissaan. Olemme kuitenkin yrittäneet antaa lasten löytää omat juttunsa sen sijaan, että tuputtaisimme omia intohimojamme. Kyllä ne heihin muutenkin tarttuvat, jos ovat tarttuakseen – sen verran vahvasti jääkiekko ja musiikki arkeamme värittävät.

Hankien kasvaessa havahduimme kuitenkin siihen, ettei hyvää talvea kannata jättää käyttämättä. Pian esikoiselle saatiinkin käytetyt luistimet, ja aloimme miehen kanssa innoissamme odottamaan pakkasten laantumista, että niitä päästäisiin testaamaan.

Mutta esikoinenpa ilmoitti, ettei aio laittaa luistimia jalkoihinsa.
”En halua luistella. Haluan hiihtää.”

Ei auttanut kuin lähteä ladulle ja jäädä odottamaan suopeampaa vastaanottoa.

Pienin askelin

Esikoisella on tapana tuntea suuresti.
Ja muistaa ensivaikutelma.

Sen takia emme halunneet lähteä hätiköimään luistelemisen suhteen. Hiihtämisen aloitus oli mennyt nappiin, koska heti ensimmäisestä hiihtokerrasta oli jäänyt hyvä maku. (Lue juttu TÄÄLTÄ.) Samanlaista kokemusta tavoittelimme myös tällä kertaa.

Niinpä päädyimme tutustumaan lajiin pala kerrallaan: Ensin menisimme tutkimaan jääkenttää, sitten kokeilisimme luistimia matolla, ja vasta kolmannella kerralla yhdistäisimme terän ja jään.

Jää tutuksi

[I:”Tuu ite vaan, mutta tää jää on sitten ihan tosi liukas. Tänne tullaan niillä luistimilla. Ne on terävät, niin niiden alla jää ei tunnu niin liukkaalta. Koetapa liikkua näin.”]

Kun ehdotimme tutkimusmatkaa jääkentälle, esikoisella ei ollut mitään pientä seikkailua vastaan. Niinpä laitoimme vauvan vaunuihin, koiran talutushihnaan ja lähdimme tarpomaan läheisen koulun kentälle jäätä tutkimaan.

”Onpas täällä liukasta. Täytyy hiihdellä.”
[Ä: ”Mitä tykkäät tästä jäästä?”]
”Täällä on niin liukasta. Apua.”

Muutamia minuutteja kentällä liukasteltuamme esikoinen jo hiihteli kengillään jäätä pitkin kuin vanha tekijä. Lopulta hän tuumasi: ”Huraa, jääkentässä! Haluan luistimet!”

Luistimet jalkaan

Ihan heti retkemme jälkeen ei esikoinen kuitenkaan luistimilleen lämmennyt. Välillä niitä vilkaistiin, mutta sovittaminen ei tullut kuulonkaan. ”Ei vielä”, esikoinen tokaisi aina asiaa ehdotettaessa – kunnes koitti päivä, jolloin hän oli kokeiluun valmis ja ehdotti sitä itse.

Isä kiristi luistinten nauhat ja nosti esikoisen matolle tuntumaa hakemaan. Hymy ulottui korvasta korvaan – siis isällä. ”Äiti, nää on terävät!” selitti esikoinen tohkeissaan.

Ensin kokeiltiin seisoa luistimilla isän pitäessä kiinni.
Sitten ilman tukea.
Seuraavaksi otettiin askeleita, tuella ja ilman.
Mentiin kyykkyyn ja ylös, yhdessä ja yksin.

Sitten saapui ystävämme Iltavilli. (Hänestä olen kertonut TÄÄLLÄ.) Esikoinen riehaantui täysin: ”Minä karkaan! Äitin luo. Äitin luo. Kaatuilu on kivaa!

Iltavillin ollessa kylässä, asiat kannattaa lopettaa ajoissa – eli silloin kun on vielä hauskaa. Tai tässä tapauksessa silloin, kun esikoinen ei ollut vielä onnistunut hajottamaan itseään, lattiaa tai luistinten teriä pyrähdyksillään. Kokeilu kuitenkin onnistui, sillä luistimet alkoivat ilmestyä esikoisen puheisiin päivittäin.

Terä kohtaa jään

”Haluan maalille. Minä menen nyt.”

Esikoinen uhkui itsevarmuutta tekojääradalle saapuessamme. Arastelusta ei ollut tietoakaan. Sitä paitsi, mukaan oli pakattu EVÄÄT!

Isä oli kuitenkin sitä mieltä, että esikoisen luistelu- ja maalivahtitaitoja piti vielä hieman hioa ennen tulikastetta tolppien välissä. Taas sidottiin luistinten nauhat ja tunnusteltiin jäällä seisomista terien varassa. Minun vastuullinen tehtäväni oli auttaa esikoista pysymään pystyssä sillä aikaa, kun isä puki omat hokkarinsa.

Lämmittelyksi tehtiin samat harjoitukset kuin matolla aiemmin.
[I: ”Päästän nyt irti. Kokeile pysyä pystyssä.”]
Sitten isä koppasi esikoisen kainaloon ja luisteli kelkalle.

Ensin kelkan kanssa edettiin yhdessä. Katselin kauempaa, kun esikoinen töpötteli isänsä ja kelkan tukemana eteenpäin pienin, hädin tuskin liukuvin askelin. Ja kun se sujui, hän sai kokeilla edetä kelkan kanssa yksin. ”Äiti, minä opin!” hän ehti huutaa ennen ensimmäistä muksahdustaan. ”Ei haittaa”, isä lohdutti. ”Kaatuminen kuuluu luisteluun.”

[I: ”Otetaas semmoinen leikki, että pääsetkö itse pystyyn.”]
Seurasin esikoisen pontevaa yrittämistä. Hän ponnisteli ylös jään pinnasta ties monennettako kertaa ja nauroi edelleen. Lopulta hän seisoi onnistuneesti terillään: ”Tadaa, nyt meen maaliin!”

Vähän myöhemmin esikoinen keksi oman leikin: Hän halusi työntää kelkkaa polvillaan. Luistelutaitoja se ei ehkä kehittänyt, mutta näytti tekevän luistelemisesta varsin hauskaa! Ja vielä suurempi riemu syntyi, kun hän pääsi kelkan eteen isän työnnettäväksi kokeilemaan, miltä liukuminen tuntuu. Vauhtikaksikon suhahtaessa ohitseni kuului esikoisen komento: ”Tonne vielä!”

[I:”Luistellessa pitää aina olla vähän kyykyssä. Se on parempi kuin pysty. Noin!”] Kelkka oli vaihdettu matalampaan malliin. Esikoinen koukisti polviaan isän esimerkin mukaisesti, mutta ajatus alkoi jo selvästi sinkoilla usempaan suuntaan varsinaisen asian ääreltä: ”Minulla on nälkä. Huraa. Tittidii. Minä voitan. Teen maalin.”

33 minuuttia luistinten pukemisesta isukki ilmoitti, ettei jaksa enää. Kumara asento kävi selän päälle. Esikoinen oli toista mieltä: ”Ei mennä vielä kotiin. Mennään jääkiekkoileen. Meen maaliin. Haluan mailan ja kiekon!” Kun kiekko ja maila oli luvattu pakata seuraavalle reissulle mukaan, esikoisella oli jäljellä vielä loppuläpyt isän kanssa sekä jostain kummunnut tarve pieneen päätösäijäilyyn: ”Tuomariiii! Väistä!”

Autossa kysäisin esikoiselta, millainen maku luistelusta jäi. Vastauksen analyyttisyys yllätti: ”Se oli vaikeeta. Niillä luistimilla kaatui. En päässyt ite ylös, isu auttoi. Mutta ei se haitannut. Minä opin.”

”Ja me lennettiin siellä!”

Lue myös: Ekaa kertaa suksilla – miten aloittaa hiihtäminen taaperon kanssa?

Pssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

Ideoita, Taustaa, Uusia taitoja opettelemassa

Ekaa kertaa suksilla – miten aloittaa hiihtäminen taaperon kanssa?

Etelään on saatu lunta. PALJON lunta.
”Pitäiskö [esikoiselle] ostaa sukset, jos tori.fi:stä sattuisi löytymään?” ehdotan miehelle. Tuntia myöhemmin kannamme autoon viiden euron löytösuksiamme. Kiitos tori.fi!

Parin päivän päästä lähiladut on ajettu ja sukset pääsevät testikäyttöön. Esikoisen kuomat asettuvat uomiinsa kuin valetut ja pientä hiihtäjää jo vähän hihityttää. Latu kaartuu lumen nietostamaan metsään. Tuen esikoista kainaloiden alta. Ohitsemme pyyhkäisee joku luistelusuksillaan. Saamme hymyn, kun hän huomaa, mitä olemme tekemässä.

”Kokeiletko hiihtää ihan itse, jos päästän irti?” kysyn ja esikoinen nyökkää. Hän ei edes huomaa otteeni kirpoamista vaan jatkaa matkaansa kuin olisi ollut suksilla ennenkin. Hetken päästä hän haluaa kokeilla samaa sauvojen kanssa. Sekin näyttää sujuvan.

”Täältä tullaan! Väistäkää!” hän huutaa ”vauhdistaan” hurmioituneena.
(Videoitu vauhtinäyte löytyy TÄÄLTÄ.) Pian hän myös rallattelee itse tekemäänsä laulua sivakoinnin tahtiin: ”Hiihtää, hiihtää osaaaaaaan minä.”

”Minä hiihdin! Olin tosi reipas!” esikoinen toteaa kotiin päästyämme ja kokeilee kepillä jäätä: ”Nyt haluan mansikoita.” Mansikat ovat kuitenkin päässeet loppumaan (myös pihalta, vaikka esikoinen senkin vaihtoehdon keksii). Täytyy tyytyä jäätelöön.

”Kylmä kutittaa suuta. Ja päätä”, tuumaa esikoinen jäätelöä ahmiessaan ja ehdottaa illalle vielä toista hiihtolenkkiä. Nukkumaanmenoaika kuitenkin lähenee uhkaavasti, mutta lupaamme uuden hiihtolenkin heti, kun tulevien päivien paukkupakkaset hieman hellittävät.

Millä eväillä?

Minulla sen enempää kuin miehellänikään ei ole varsinaista hiihtotaustaa. Molemmat meistä on vain lapsena isketty murtsikoille ja patistettu ladulle. Nykyään hiihtokilometrejä kertyy talvessa jokunen sata, kiitos kotipihan vierestä lähtevien latujen.

Olemme kuitenkin molemmat taustaltamme valmentajia ja opettajia. Mies valmentaa nykyäänkin työkseen jääkiekkoa, minä puolestaan ehdin valmentaa kalpamiekkailijoita reilut 10 vuotta ennen esikoisen syntymää. Tällä mututuntumalla ryhdyimme pikkuhiihtäjäämme opettamaan.

Ensimmäistä kertaa suksilla

Ensimmäisissä hiihtomuistoissani jaloissani on kenkiin kiinnitettävät sukset, jotka irtoavat jatkuvasti ja tekevät hiihtämisestä hankalaa. Esikoisen suksia valitessamme yritimmekin kiinnittää huomiota siihen, että sukset saisi pysymään jämäkästi jaloissa, jotta niiden irtoilu ei hankaloittaisi opettelua. Kumma kyllä, välineet ovat 30 vuodessa kehittyneet, ja etenkin tunnetuilla valmistajilla pitävät siteet olivat enemmän sääntö kuin poikkeus – myös käytetyn tavaran markkinoilla.

Halusin myös viedä esikoisen heti ladulle, kun sellainen kerran on vieressä tarjolla. Tällöin sukset pitäisivät suunnan itsestään, eikä ensikertalaisen tarvitsisi keskittyä varsinaisen hiihtämisen lisäksi karkuteille pyrkiviin suksiin.

Ensimmäistä hiihtokertaa helpotti myös se, että muksahtelusta on tehty perheessämme tarkoituksellisesti hauska juttu – poislukien tietenkin kaatumiset, joissa sattuu. Koimme, että monien asioiden harjoittelu on helpompaa, kun mahdollista kaatumista ei turhaan säikähdä, vaan sille osaa jopa nauraa. Ladulla esikoinen intoutui muksahtelemaan välillä ihan tahallaan. Jos äiti tai isä vielä heittäytyi lumihankeen perässä, kuului penkasta lapsenkirkas hekotus.

Jalkojen hiihtämisliike oli tullut esikoiselle tutuksi leikeistä ja temppukerhoista. Jokunen päivä ennen neitsythiihtoa olimme sattumalta käyneet myös tutkimassa jäädytettyä kenttää ja esikoinen oli hauskuuttanut itseään hiihdellen kengillään jään pinnalla. 2,5-vuotiaat ovat jo niin nokkelia, että riitti kun esikoista muistutti liikkumistavasta jäällä ja pyysi häntä kokeilemaan samanlaista liikkumista sukset jalassa, niin homma alkoi toimia.

Aluksi tuin pikkuhiihtäjää kainaloiden alta, jotta hän oppi löytämään oikean painopisteen suksia liu’uttaessaan. Hetken päästä päästi irti. Sitten kokonaisuuteen lisättiin sauvat niin, että hetken myös minä pidin niistä kiinni ja ohjasin niiden liikettä. Sitten päästi taas irti.

Kun homma näytti toimivan tasaisella kokeilimme ihan loivaa ylä- ja alamäkeä, ensin yhdessä mennen, sitten irtipäästäen. Hiihdettävät pätkät eivät olleet pitkiä. Valitsemamme harjoitussuora oli maksimissaan 20 metrinen, mutta riittävä tarkoitukseemme.

Lopetimme, kun oli vielä hauskaa ja esikoinen olisi halunnut vielä jatkaa. Kun tekemiseen jää palo ja positiivinen polte, on kiva jatkaa seuraavalla kerralla siitä, mihin jäätiin. Ainakin meillä raja jaksamisen ja väsymisen välillä on leikkaava. Hauskanpito voi muuttua silmänräpäyksessa poruksi ja pillastuneisuudeksi. Siksi oli parempi lopettaa hieman liian aikaisin kuin liian myöhään.

Esikoisen arvio omasta suorituksesta

Hiihtoretken jälkeen tapahtuneessa riitti sulateltavaa. Miten meni esikoinen – noin niin kuin omasta mielestä?

”Minä hiihdin. Olin tosi reipas. Oli kivaa.”
”Alamäessä menin tosi kovaa.”
”Ylämäki. Pääsenköhän nyt?”
”Ja minä kaaduin. Se oli hauskaa!”
”Hei hei, latu! Huomenna nähdään!”

Hihtolenkkejä lienee luvassa siis jatkossakin.

Psssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

äitiys, Ideoita, Ruoka ja syöminen, Vauva-aika

Äiti kodin vankina – mikä neuvoksi, kun tuttipullo ei enää kelpaakaan?

Joulun alla vauva oli kolmekuinen ja minulla ensimmäinen oma juttuni sitten hänen syntymänsä. Isä lähti lasten kanssa isovanhemmille tuoreeltaan pumpattua maitoa mukanaan, minä jäin hiljaiseen kotiin etäopiskelemaan ääninäyttelemistä.

Mutta tuttipullomaito ei kelvannutkaan – ei vaikka vauva oli saanut sitä syntymästään saakka. Kun sama toistui muutamaa viikkoa myöhemmin, aloin toden teolla etsiä keinoja pulloruokinnan elvyttämiseksi.

Googlen hakutuloksia selaillessani huomasin, etten ole ongelman kanssa yksin. On ilmeisen yleistä, että tuttipulloruokintaankin tottuneet vauvat alkavat nyrpistää nenäänsä pullolle noin kolmen kuukauden iässä luontaisen imuotteen heikentyessä. Yhtä yleistä vaikuttaa olevan, että äitien avunhuudot kuitataan tuhahduksin: Mihin sitä pulloa tarvitsee, kun on tissit omasta takaa?!

Vähättelystä ei kuitenkaan ole apua kenellekään. Joskus pulloruokinta on vain saatava onnistumaan! Meillä esimerkiksi molemmat lapset syntyivät niin höyhensarjalaisina, että kuluttivat ruokaillessaan enemmän energiaa kuin sitä saivat. Ensimmäisinä viikkoina ei kerta kaikkiaan ollut muuta vaihtoehtoa kuin pumpata ja pulloruokkia rintaruokailujen lisäksi.

Siksipä ajattelinkin tehdä kotivankeuteen tuomittujen äitien avuksi tämän jutun, johon olen koonnut kaikki netistä löytämäni niksit onnistuneeseen pulloruokintaan. Tavoitteena on vapauttaa kaikki äidit, ja kokeilemalla ne keinot löytyvät! Lopuksi paljastan myös meidän nirppanokkaamme tepsineen tuttipullohuijauksen.

1. Tarkista imuosan koko.

Tuttipullon tuttiosat on tasaisin väliajoin vaihdettava seuraavaan kokoon.

Esikoisen kanssa asian vielä muistimme, mutta vauvan kohdalla sorruimme tähän aloittelijan virheeseen. Äitiaivoni eivät olleet prosessoineet sitä, että aika kuluu ja lapset kasvavat. Ihmekös vaatteet olivat jääneet pieniksi!

Neuvokas anoppini kuitenkin tajusi epäonnistuneiden syöttöyritysten yhteydessä tarkistaa tuttipullojemme tuttiosat ja totesi meidän yrittävän syöttää kolmekuistamme koon 1 imuosalla. Hätäensiapuna imuaukkoa suurennettiin silmäneulalla. Se ei kuitenkaan meidän tapauksessamme auttanut sen enempää kuin kaupasta haetut suuremmat imuosatkaan.

2. Testaa, onko äidin läsnäololla vaikutusta.

Jotkut vauvat kelpuuttavat pullon vain silloin, kun äiti ei ole paikalla. Toiset taas suostuvat pullottelemaan vain, jos syöttäjä on äiti.

Jos vauva kuuluu ensimmäiseen joukkoon, ongelma on helposti korjattavissa: Äiti pois ja pullo käteen. Jälkimmäisen ryhmän vauvat ovatkin sitten hankalampi juttu, mutta hekin ovat huijattavissa.

Kävi ilmi, että meidän vauvamme lukeutuu jälkimmäiseen ryhmään. Kun saavuin kotiin ja vauva pääsi syliini, hänelle oli ihan sama, mistä vekottimesta maito suuhun lirisee. (Koon 1 imuosakin kelpasi!) Mutta heti kun vauva siirrettiin taas jonkun toisen syliin, pulloraivo alkoi uudelleen. Havainnosta oli kuitenkin apua, sillä se auttoi meitä keksimään lopullisen tuttipullohuijauksemme (ks. kohta 10).

3. Aloita väsytystaistelu – tunnetaan myös nimellä tehotreeni.

Sinnikkyys palkitaan myös lastenkasvatuksessa – ja vauvojen syöttämisessä.

Monet äidit kertoivat tehotreenin toimineen pullosodassa: Tuttipullo isälle ja sinnikästä yrittämistä päivittäin. Tämä taktiikka vaatii tosin itkunsietokykyä, lehmänhermoja ja aikaa. Tehotreenissä onnistuneet kertoivat rauhoiteleensa pullolle raivoavaa vauvaa tasaisin väliajoin vaikkapa tutilla tai hartialle nostamalla. Päivä päivältä maitoa oli alkanut huveta tuttipullosta yhä enemmän, kunnes pulloruokinta oli lopulta sujunut kuin mitään ongelmaa ei olisi koskaan ollutkaan.

Esikoisen kohdalla olisin ehdottomasti lähtenyt kokeilemaan tätä taktiikkaa! Nyt siihen eivät riitä resurssit. Miksiköhän ihmisillä on vain kaksi kättä?

4. Harhauta vauvaa.

Anna vauvalle muuta ajateltavaa ja suorita tuttipulloisku, kun vauva sitä vähiten odottaa. Harhautukseen voi käyttää esimerkiksi tuttia, musiikkia, televisiota, lelua – mitä tahansa, millä vauvan huomion saa suunnattuen toisaalle samalla, kun ujuttaa tuttipullon suuhun.

5. Korvaa tuttipullo luovilla syöttövälineillä.

Jos tuttipullo ei kelpaa, voi syöttämisessä koettaa käyttää muita välineitä. Onnistuneina ratkaisuina mainittiin muun muassa lusikka, shottilasi, korkki, ruisku, hörpytysmuki ja ensimuki. Vaihtoehtoisista syöttötavoista löytyy lisätietoa myös Imetyksen tuki ry:n sivuilta.

6. Vaihda tuttipullomerkkiä.

Myös merkillä voi olla väliä, niin tuttien kuin tuttipullojenkin suhteen. Testaamalla eri merkkisiä tuttipulloja saattaa löytyä se yksi, josta vauva suostuukin imemään. Imuosissa nimittäin on valmistajien välillä eroja.

7. Tarkista pulloruokintatekniikka virheiden varalta.

Vau.fi -sivustolta löytyy artikkeli vauvantahtisesta pulloruokinnasta. Sen mukaan joskus tuttipulloraivon syy löytyy väärästä pulloruokintatekniikasta. Jutusta löytyi uutta tietoa minullekin. En ollut esimerkiksi tullut ajatelleeksi, että vauvan pitäisi antaa itse hamuta pullon tuttiosa suuhun ja imeä ensin tyhjää tuttiosaa noin minuutin ajan, jotta ruokinta jäljittelisi mahdollisimman aidosti rintaruokailun tekniikkaa.

Hio pulloruokintatekniikka kuntoon lukemalla koko juttu TÄÄLTÄ.

8. Harjoittele ensin vähemmän nälkäisen vauvan kanssa.

Jotkut olivat saaneet pulloruokinnan onnistumaan harjoittelemalla sitä ensin tilanteissa, joissa vauvan maha ei ollut vielä täysin tyhjä. Käytännössä tämä tarkoitti ateroinnin aloittamista rinnalta ja siirtymistä tuttipulloon kesken ruokailun. Vähitellen harjoittelu oli alkanut tuottaa tulosta, ja vauvat olivat suostuneet syömään pullosta myös tyhjällä vatsalla.

9. Kävele samalla, kun syötät.

Vauvojen vaatimukset saattavat joskus tuntua kohtuuttomilta, mutta mitäpä sitä ei tekisi lapsensa eteen – varsinkin jos palkintona on äidin vapaus käydä omilla asioillaan!

Jostain syystä moni oli huomannut, että vauva söi pullosta, kunhan käveli samaan aikaan. Ja auta armias, jos liike hetkeksikään pysähtyi: Seurauksena oli sellainen metakka, että rauhoitteluun tarvittiin tovi jos toinenkin.

10. Poista häiriötekijät.

Kun vauvat alkavat kiinnostua enemmän ympäröivästä maailmasta, ruokahetki saa uusia kilpailijoita. Kuka nyt syödä ehtii, kun ympärillä tapahtuu kaikkea jännää – varsinkin jos täytyy kaiken huipuksi tyytyä tuttipulloon!

Joillekin vauvoille tuttipullo oli alkanut kelvata, kun häiriötekijät oli poistettu, esimerkiksi syöttämällä pimeässä huoneessa tai asettelemalla harso väliverhoksi vauvan ja maailman väliin.

11. Pastöroi maito ennen pakastusta.

Vauva voi olla ronkeli pakastetun maidon muuttuneelle maulle. Tähän voi auttaa maidon pastörointi ennen pakastusta.

Itselläni ei ole kokemusta äidinmaidon pastöroinnista, mutta selkeät ohjeet löytyvät muun muassa Imetyksen tuki ry:n sivuilta: Tuore maito kuumennetaan kattilassa nopeasti 80 asteeseen, minkä jälkeen maito jäähdytetään esimerkiksi kylmässä vesihauteessa.

12. Tee syöttäjästä äidinhajuinen.

Kun huomasimme, että vauvamme suostui pulloruokailemaan vain äidin sylissä, kehittelimme suuren tuttipullohuijauksen: Isä naamioitiin äidiksi – tai ainakin äidinhajuiseksi. Tähän tarkoitukseen käytimme paitaani (mahdollisimman hikinen ja käytetty!), jonka asetimme isän ja vauvan väliin syöttämisen ajaksi. Kun taktiikkaan yhdisti vielä oikean pulloruokintatekniikan (ks. kohta X), huijaus oli valmis.

Ja kas, pullomaito alkoikin taas maistua!

Psssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

Lähteinä on käytetty Imetyksen tuki ry ja Vau.fi -sivustoja sekä lukuisia netin keskustelupalstoja ja muita totaalisen epätieteellisiä, kokemuspohjaisia lähteitä.