Esikoisemme aloitti päiväkotitaipaleensa vuosi sitten reippaana ja iloisena. Tutustumispäivien jälkeen hän halasi ja jäi leikkimään muiden kanssa. Jossain vaiheessa halauksetkin jäivät – ei semmoisiin ollut aikaa, muilla oli jo meneillään kaikkea mielenkiintoista.
Myös minä olin tosi reipas. Kun päiväkodista ohjeistettiin itkemään vasta portin jälkeen, minua lähinnä hymyilytti. Mitäpä sitä itkemään, kun kaikki on mukavasti: Esikoinen viihtyi ja itsekin pääsin hetkeksi työelämään kääntymään ennen seuraavan lapsen syntymää.
Vastikään starttasi esikoisen toinen päiväkotivuosi. Vaikka tarhaan paluu selvästi jännitti, tunnelma oli edellisvuoden tapaan iloisen odottava ja reipas. Ja mikä parasta, uusi lukuvuosi tarkoitti myös siirtymistä ISOJEN puolelle – eli ISON liukumäen puolelle!
Minäkin olin taas tosi reipas. Pakkasin illalla reput ja rensselit valmiiksi, asettelin lippiksen ja lenkkarit ovensuuhun ja ajattelin, että jippii – nyt ehdin ehkä juoda lounaskahvit arkisin rauhassa Manten nukkuessa päiväunia. Mutta sitten vilkaisin ikkunaan ja näin loittonevan, kepeästi hyppelevän esikoisen reppu selässään, enkä ollutkaan enää yhtään reipas. Alkoi itkettää.
”Äiti, nyt sinä hassuttelet!” esikoinen huomauttaa. ”Älä ole hassu. Ole mieluummin tavallinen. Mutta älä kuitenkaan tylsä!”
Nyt se on alkanut: omien vanhempien häpeäminen! Kuvittelin armonaikaa olevan vielä lähemmäs kymmenisen vuotta – että vasta teini-ikäinen esikoiseni alkaisi esittää toivomuksia vanhemmilleen nolojen tilanteiden välttämiseksi. Mutta ei, käyttäytymissääntöjä saneleekin jo kolmevuotiaamme.
”Aikuiset ja vauvat eivät saa olla hassuja. Vain lapset saavat. Ja Mante.”
Esikoisella on käynyt toiveidensa suhteen huono tuuri, sillä perheessämme ei huumoria säästellä. Minä olen erikoistunut puujalkavitseihin ja arkiseen hassutteluun, mies vastaa höpöhöpöjutuista ja yleisestä häröilystä. Kovin pahoillaan ei esikoinen tästä onneksi tunnu olevan mukana käkättäessään, vaikka moittiikin meitä usein jälkikäteen.
Mielenkiintoista olisi saada tietää, mistä lapset häpeän ensiajatuksensa imevät. Olisi helppo osoitella kavereita ja päiväkotia, mutta koska takana on pitkä loma oman perheen parissa, emme kai voi syyttää kuin itseämme. Kuusi viikkoa vitsejämme lienee kolmevuotiaallekin liikaa.
Nykymaailman tapaan esikoinen osaa asettaa vaatimusten riman korkealle: Hassuttelun on loputtava, mutta tylsäksikään ei saa muuttua. Hieman epäselväksi tosin on jäänyt, mitä hän mahtaa vaatimuksellaan tarkoittaa.
”Sinä saat leikkiä ja lukea. Ja viedä retkelle ja katsomaan junia pyörällä.” [Ä: Ja laulaa?] ”Ei. Et saa laulaa.” [Ä: Mutta sehän on mun työ.] ”Vain minä saan laulaa. Ja Mante. Mutta hän ei vielä osaa.”
Tässä kohdin taitaa olla taas peiliin katsomisen paikka. Kuuleman mukaan olin nimittäin lapsena samanlainen tyranni, mitä tulee laulamiseen. (Täytyykin tarkistaa, että olen muistanut lakkauttaa säännön ja palauttaa vanhempieni oikeuden laulaa!) Onneksi päiväkoti jatkuu, niin voin taas tehdä lauluntekijän töitäni salaa esikoisen ollessa poissa.
”Äitiiii, taas sinä hassuttelet!”
Valvonta on armotonta. Onneksi esikoisen äänessä kuitenkin kuultaa lempeä nauru, joka paljastaa, ettei hänkään taida aina olla aivan tosissaan.
Internal server error eli äitiaivotila tarkoittaa yleensä pienten lasten vanhempiin iskevää kytkentähäiriötä. Nimestään huolimatta sitä voi esiintyä myös isillä. Jos epäilet kärsiväsi äitiaivotilasta, käy läpi alla luetellut esimerkkitilanteet. Mitä useampi niistä kuvaa sinua, sitä todennäköisemmin omaat äitiaivot.
Kävelet postilaatikolle hakemaan aamun lehteä ajatuksiisi vaipuneena. Postilaatikolla haaveilet vielä hetken ennen kuin palaat takaisin – tyhjin käsin.
Käynnistät kahvinkeittimen vain huomataksesi, että olet unohtanut ladata veden tai kahvin – joskus jopa molemmat.
Kun lopulta onnistut keittämään kahvin, et koskaan muista juoda sitä.
Palohälytin alkaa huutaa päälleunohtuneen lieden hohkatessa punaisena. Liedellä saattaa olla kattila tuttipullojen keittämistä varten, mutta vesi siitä on höyrystynyt pois jo aikapäiviä sitten.
Yrität keskustella toisen aikuisen kanssa, mutta unohdat aina virkkeen puolivälissä, mitä olit sanomassa. Mikäli sinulle esitetään kysymys, olet unohtanut sen viimeistään vastausta aloittaessasi. Mikäli keskustelua käy kaksi äitiaivoista, on hyvin tavallista, että juttutuokion keskeinen sisältö on: ”Mitä sä kysyitkään?” – ”En muista enää.”
Et selviä kauppareissusta yhdellä, kahdella tai välttämättä kolmellakaan yrityksellä unohtamatta mitään – vaikka sinulla olisi kauppalista mukana.
Olosi on kuin ikihiprakassa. Juhlissa vaikutat siltä kuin olisit nauttinut pari lasia liikaa, vaikket ole edes koskenut alkoholiin.
Pääsi on kuin tähdenlentoja täynnä. Jollain kierolla tavalla äitiaivoisuus tuntuu jopa mukavalta, vaikka samaan aikaan tajuat olevasi hieman harhainen. Onhan vauvakuplailukin elämän parasta aikaa, vaikkei siitä välttämättä muistakaan kovin paljoa jälkikäteen.
Et muista syöttäneesi, vaipattaneesi, pesseesi tai pukeneesi ketään viime päivinä, mutta silti lapset vaikuttavat puhtailta ja tyytyväisiltä – ja jotain heillä on ylläänkin!
Hyssyttelet ostoskärryjen ruokakuormaa silloinkin, kun olet päässyt kauppareissulle ilman lapsia. Kotimatkalla tyynnyttelet takapenkkiläisiä, vaikkei turvaistuimissa istu ketään. Ja kotipihassa saat paniikkikohtauksen, kun luulet unohtaneesi lapset kauppaan.
Kun lapset sitten tulevat mukaasi, olet jo peruuttamassa autolla kotipihasta, kun tajuat lasten tapittavan sinua ihmeissään pihalta käsin – vauvan sentään olet muistanut vyöttää turvakaukaloon.
Esineet alkavat katoilla ja siirtyvät itsekseen kummallisiin paikkoihin: Jääkaappiin, kylpyhuoneen lattialle, verhojen taakse, vaatekaapin hyllylle…
Ajatus – mikä ajatus?
Onnellisuus tulvahtelee kehoosi ja mieleesi holtittomasti ja hallitsemattomasti. Täytyt lämpimillä läikähdyksillä, liikutuksen tunteilla, hattaroilla, päiväperhosilla ja sinikelloilla ilman ennakkovaroitusta, silmänräpäyksessä – jopa keskellä kaaosta, väsymystä ja epäuskon hetkiä.
Olen unissapuhuja, samoin mieheni, ja opittuaan puhumaan myös esikoisemme on liittynyt seuraamme. Kotonamme jutut eivät siis lopu öisinkään. Ja kiitos yöimetysten, olen saanut kuunnella unipuheita viime kuukausien aikana aitiopaikalta!
Kun isovanhempani vielä elivät, kävimme aina välillä heidän luonaan yökylässä isommallakin joukolla. Tapana oli, että vieraat nukkuivat siskonpedissä suuren vinttikamarin lattialla. Erään yön jälkeen äitini oli tikahtua naurusta. Hän kertoi, että olimme mieheni kanssa käyneet unissamme pitkää dialogia. Mieheni oli tosin puhunut jääkiekosta ja minä vastaillut hänelle aivan muihin aiheisiin liittyen.
Nyt on puolestaan ollut minun vuoroni jumppauttaa nauruhermojani. Vaan mistä unissapuhujien perheessä jutellaan öisin?
Maitoa – isältä pojalle
”Maitooo, maitoooo!” mies alkoi eräänä yönä huutaa unissaan. Aamiaispöydässä kysäisin, oliko hän ollut yöllä kovastikin janoinen, ja kerroin tapahtuneesta. Esikoista juttu huvitti suuresti.
Seuraavana yönä havahduin siihen, että sama toistui uudelleen. ”Maitooo, maitoooo!” joku kailotti pimeässä. Tällä kertaa huutaja ei kuitenkaan ollut mieheni, vaan umpiunessa jutteleva esikoisemme.
Piiloleikkejä ja höyryjunia
Esikoisella on kaksi unissapuhumisunta, joita hän tuntuu näkevän usein. Toisessa hän leikkii piilosta isovanhempiensa kanssa, toisessa matkustaa höyryjunalla. Usein nämä unet ajoittuvat aamutunneille ja heräämisen hetkiin. Monesti viimeiset sanat ennen heräämistä ovatkin: ”Mummi, Pappa, missä olette?” tai ”Pillistä kuuluu tuut tuut!”
Höyryjuna-uni on niin todellinen, että esikoinen uskoo olleensa monena yönä oikeasti höyryjunan kyydissä. Matkoja muistellaan vielä aamuisin hymyssäsuin. Myös isovahempia on moneen otteeseen etsitty vielä heräämisen jälkeen siltä varalta, että Mummi sittenkin vielä piilottelee jossain…
Karanneet mansikat ja muita harmillisia tapauksia
Esikoinen hymyili ja maiskutteli huuliaan – aivan samalla tavalla kuin Mante-vauva hetkeä aiemmin maitoateriasta uneksiessaan. Mutta sitten esikoisen silmät rävähtivät auki, maiskutus loppui puolitiehen ja vaihtui suureen pettymykseen:
”Ne hävis! Mihin ne hävis? Mä löysin mansikoita. Mä HALUUN mansikoita.”
Lohdutin, että mansikat taisivat olla vain unta, kunnes tajusin, ettei esikoinen ollut hereillä vaan kyyristeli yhä metsän mansikka-apajilla marjoja etsien. Kokeilin toista lähestymistapaa.
[Ä: ”Nyt ei ole mansikoita, mutta kelpaisiko mansikkakakku?”] ”Mmmmm, kakkua!” esikoinen huokaisi ja jatkoi herkkujen mussuttamista samalla, kun pää painui takaisin tyynylle.
Katoavan ruoan lisäksi yleisiä harminaiheita esikoisen unissa tuntuvat olevan putoaminen, jumiin jääminen ja se, ettei pääse jonnekin mukaan. Ai mistäkö tiedän? Riittää, että kuuntelen, mitä sängynpohjalta kuuluu:
”Minä tipun!” ”Mä oon jumissa!” ”Haluan mukaan. Minä tulen mukaan!” ”Ei saa mennä kauppaan, minäkin haluan sinne!”
Äidin käpälöimät unet
Jossain vaiheessa huomasin, että pystyn vaikuttamaan esikoisen unien kulkuun silloin, kun hän puhuu unissaan. Taktiikka on osoittautunut korvaamattomaksi erityisesti silloin, kun unet ovat olleet lipsumassa levottomiksi. Olen jo oppinut, että kahden asian soluttaminen unimaailmaan auttaa aina: toinen on kakku ja toinen Ryhmä Hausta tuttu Vainu-koira.
Kas näin se käy:
”Apua!” [Ä: ”Ei hätää, Vainu auttaa.”] ”Missä Vainu?” [Ä: ”Minä olen tässä vieressä nukkumassa. Vuh.”]
”Minulla on nälkä.” [Ä: ”Tuossa on sinulle kakkua.”]
Naurukuoro ja maailman nuorin hevilaulaja
Öisen makuuhuoneemme äänimaailma on kirjava. Jutustelun lisäksi meillä lauletaan ja nauretaan.
Mante-vauva on osoittanut synnynnäistä lahjakkuutta örinäheviin ja hän käyttää öistä leijonanosan taitojensa harjaannuttamiseen. Välissä saattaa kikatuttaa.
Joitakin öitä sitten vauva kikatteli taas tavalliseen tapaansa, kun nauruun yllättäen yhtyi myös esikoinen. Sitten naurahti myös isä. Jos pimeässä huoneessa olisi saanut minkäänlaista videota aikaiseksi, olisin takuulla kaivanut kamerani esiin. Kolme naurajaa vuorotteli: yksi hörähti, toinen naurahteli ja kolmas kikatti. Hetken hiljaisuuden jälkeen joku taas purskahti nauramaan.
Näytös oli lyhyt, mutta kovin vaikuttava. Hieman minulle tuli myös sellainen olo, että jäin jostain kovin hauskasta ulkopuoliseksi.
Kun koskaan ei saa nukkua ja muita sympaattisia unia
”Haluan nukkua!”
Tiuskaisu kuului esikoisen sängyn suunnalta kahden aikaan yöllä. Arvasin hänen olevan sikeässä unessa – ei hän muuten olisi tuollaisia toiveita esittänyt. Hereilläollessä toive kuului pikemminkin: ”EN halua nukkua”, erityisesti viikonloppuaamuisin ja iltaisin nukkumaanmenon kynnyksellä.
”En halua herätä. Haluan nukkua”, esikoinen nurisi toistamiseen ehtiessäni hänen sänkynsä luo. [Ä: ”Kulta, sä olet nukkumassa. Nuku vaan, nyt on yö.”]
Tästä unesta tykkäsin! Sain kerrankin olla se kiva, lapsen tahtoon myöntyväinen äiti. Ja pääsin vielä bonuksena itse jatkamaan unia – koska lapseni niin vaati!
Muita sympaattisia lemppareitani esikoisen univalikoimassa ovat jo aiemmin esittelemäni höyryjunaunet sekä mekonhuhuilu-unet, jotka tosin vaikuttavan jääneen viime aikoina historiaan. Näissä unissa esikoinen huhuili mekkoa kuin ystävää tai piilossaolijaa. Olisi ollut kiinnostava tietää, mitä itse unessa tapahtui.
Mante-vauva on puolestaan urakoinut öisin uusien taitojen oppimisen parissa. Vain vähän ennen kuin hän oppi kääntymään, heräsin yöllä kummalliseen ponnisteluun: ”HNNNNNNNNGH ÖRF BFFFFFG!” Umpiunessa olevalla vauvallamme oli vimmainen kääntymistreeni menossa. Paria päivää myöhemmin homma alkoikin sujua myös valveillaollessa!
Yksi liikuttavimmista unissapuhumismuistoista on joidenkin kuukausien takaa. Vauva oli vastikään syntynyt ja esikoinen alkanut puhua kokonaisin lausein. Eräänä aamuna heräsin esikoisen nauruun. Hän nauroi niin, että vesi valui silmistä ja pomppi pinnasängyssään sen laidasta tiukasti kiinni pitäen. Ja kun uni karisi yltäni, sain vihdoin selvää, mitä hän hihkui niin innoissaan:
1 . Kolme on aina kateissa: tutti, sukka ja lapanen.
2 . On kaksi tapaa saada vauva heräämään sikeästäkin unesta: mukavaan lepoasentoon asettuminen ja ensimmäinen haarukallinen lämmintä ruokaa.
3 . Vauva ylettää aina vähän pidemmälle ja korkeammalle kuin luullaan.
4 . Vieraille vauva näyttää parhaat puolensa, eikä itke heidän läsnäollessaan laisinkaan. Vanhemmat saavat turhaan vakuutella, ettei tämä yleensä näin helppoa ole. Ja kun vieraat sitten lähtevät ja ovi sulkeutuu…
5 . Vauva lakkaa hymyilemästä sillä sekunnilla, kun kamera kaivetaan esiin. Myös opitut taidot katoavat kameran läsnäollessa – ja silloin kun niitä pitäisi esitellä neuvolassa.
6 . Kun toppavaatteet on puettu, vaipassa törähtää. Kun ollaan muutenkin myöhässä, vaipassa törähtää. Ja sen kerran kun ollaan jossain ja varavaatteet unohtuvat, törähtääkin oikein kunnolla!
7 . Kun vauvan huolella valitut juhlavaatteet on puettu, vauva puklaa tai töräyttää vaipan reunojen yli niin, että vaatteet on pakko vaihtaa heti uudelleen. Sitten vauva toistaa saman vanhempiensa juhlavaatteille. Pätee myös juuri vaihdettuihin lakanoihin!
8 . Sinä iltana kun vanhemmat päättävät olla hurjia ja valvoa television äärellä vähän pidempään, vauva puolestaan päättää hulinoida koko yön.
9 . Mystisiä asioita tapahtuu aina, kun vauvalle kääntää selän. Vauva saattaa esimerkiksi siirtyä paikasta toiseen, vaikkei muulloin osoita mitään merkkejä siitä, että osaisi liikkua.
10 . Aina on menossa jokin vaihe: äitivaihe, isävaihe, en syö tuttia -vaihe, syön koko ajan tuttia -vaihe, sylivaihe, ei sylissä -vaihe, kitinävaihe, hekotteluvaihe, maha kovalla -vaihe, maha löysällä -vaihe, uusien vaiheiden vaihe, ei päiväunia -vaihe, ei yöunia -vaihe, ”vieläkö se nukkuu” -vaihe, tiheän imun vaihe, nirsoiluvaihe, ”eikö tämä lopu koskaan” -vaihe, ”toivottavasti tämä ei lopu koskaan” -vaihe…
11 . Kun toivoo vauvan pysyvän mahdollisimman pitkään pienenä, söpönä ja meneillään olevassa vaiheessa, aika alkaa juosta nopeammin. Kun taas toivoo jonkun vaiheen menevän nopeasti ohi, aika hidastuu.
12 . Ensimmäisen lapsen kohdalla odottaa malttamattomana liikkeellelähtöä. Toisen lapsen kohdalla toivoo, että vauva lähtisi liikkeelle mahdollisimman myöhään.
13 . Silloinkin kun on väsynyt, kärttyinen tai ryytynyt, hekottelevan vauvan hymy saa kaiken tuntumaan hetkessä paremmalta. Edelliset 12 kohtaa pyyhkiytyvät muistista, ja sitä tajuaa elävänsä elämän parasta aikaa!
”Tykkään valoista, en paukuista. Mennään nukkumaan”, esikoinen tuumi ihmetellessämme illan ensimmäisiä raketteja. Onneksi olimme viime hetkellä napanneet mukaan kuulosuojaimet, joiden turvin pieni alahuuli lakkasi väpättämästä. Ja onneksi meillä oli myös omia ”raketteja” – iloisesti rätiseviä tähtisädetikkuja, joiden valoshow oli enemmän esikoisen mieleen.
Illan paras raketti oli tähtisädetikku!
”Onkoluvatonta, jos aikuinen onuutena vuotena yöpuvussa puoli yhdeksältä?” mies kysyi peiteltyään esikoisen. Katsoin polvesta puhkikuluneita collareitani ja mietin, että päivitys pyjamaan saattaisi olla jopa askel juhlavampaan pukeutumiseen.
”Saanko viettää illan piilossa kylpyhuoneessa?” koiramme kysyi silmillään ja livahti uuden vuoden bunkkeriinsa lavuaarin alle. Viiden aikaan lenkkipolulla oli ollut ruuhkaa, kun ihmiset olivat ulkoiluttaneet koiriaan ennen rakettien paukkeen alkamista. Puoli kuudelta käänsimme kotona Jouluradion nupit kaakkoon ja päästimme vapisevan koiran tuttuun ja turvalliseen piiloonsa vanhan vuoden rippeitä potemaan.
Vauvaakaan ei vuoden vaihtuminen pahemmin kiinnostanut. Paitsi sanoiko joku MAITO?!
Vauvarokossa valvotun joulun myötä päätimme viettää tämän uuden vuoden juuri niin kuin h-hetkellä hyvältä tuntuisi – pyjamissa, piilossa, päiväunia nukkuen, kuka mitenkin. Se tuntui mukavan luvattomalta! Rähjäinen, epäsosiaalinen ja saamaton juhlailta vailla suorituspaineita ja valvomisen pakkoa.
Niinpä päädyimme sohvalle syömään mätileipiä, maistelemaan Mante-vauvan syntymälahjaksi saatua shampanjaa ja katsomaan liian monta jaksoa Cobra Kaita. Rakettien yltyvästä paukkeesta arvasimme selvinneemme hereillä puoleenyöhön. Hyvä me!
Uuden vuoden ensimmäiseen aamiaiseen olin sentään päättänyt panostaa. Tarkoituksena oli loihtia suolaisia tähtitorttuja ja croissantvuokaa. Pian kuitenkin tajusin, että aamiaistarpeet olisi pitänyt myös hankkia menuun toteuttamiseksi. Onneksi jääkaapista löytyi pekonia ja munia. Ja jemmasta hyvää kahvia!
”Minäkin haluun kaffee! Minäkin haluun lukee omaa Hesalii!” esikoinen huomautti katseltuaan hetken touhujamme. Esikoisemme tykkää kahvista. Annoin kerran maistaa, kun luulin kahvin kinuamisen sillä loppuvan. Ei loppunut. Mutta mikäpä siinä! Kaadoin esikoisellekin kahvitilkan, hän valitsi itselleen lehdestä urheilusivut, ja siinä me sitten istuimme – kolme tyytyväistä, kahvikuppiemme ääressä edellispäivän uutisia lukien. Vauva tuhisi sängyssään, ja kodin täytti uuden vuoden onni.
Onnellista ja normaalimpaa vuotta 2021 jokaiselle!
Tiskaan keittiössä. Tuolloin puolitoistavuotias esikoinen katsoo Pikku Kakkosta. Kunnes alkaa kuulua ääniä…
Esikoinen ja joulukuusi (2019)
Ryntään olohuoneeseen. Oviaukossa kimppuuni hyökkää kaatuva joulukuusi, jonka puoliväliin vesselimme on onnistuneesti kiivennyt.
Opin kolme asiaa:
1. Onpa näppärä tapa riisua kuusi koristeistaan!
2. Kuusenjalkaan mahtuu PALJON vettä!!
3. Puolitoistavuotiaat eivät olekaan nopeita. Ne ovat valonnopeita!!!
Fiksusti luonto on kuitenkin asiat järjestänyt, sillä äitiys tuo mukanaan zen-supervoimia. Niiden ansiosta sisäinen myrsky laantuu kulmienkohotuksella ja voimavarat voi suunnata olennaisempiin asioihin, kuten olohuoneen vallanneen katastrofin tuhojen minimoimiseen.
Tapahtuneen seurauksena meillä on loppujoulun ajan kaunis pihakuusi, ja päätän ettemme pariin vuoteen kuusta sisään otakaan.
Joulu 2020:
Äitini kysyy, haluammeko kuusen heidän metsästään. TOTTA KAI! Ei joulua ilman kuusta. Sitä paitsi, mitä muka voisi tapahtua?
Esikoinen ja joulukuusi (2020)
Koristelemme esikoisen kanssa kuusen. Esikoinen on tohkeissaan. Hän ripottelee olkikoristeita oksille ja nyppii joulupalloista kantoja irti. Minä vetistelen, kun joulukuusen-kaatajastamme on tullut niin iso ja taitava.
Kuusesta tulee upea, ehta kaunotar! Meidän joulupuumme! Tuntia myöhemmin palloa jahtaava koiramme juoksee päin kuusenjalkaa.
Mutta kuusi on yhä pystyssä! Se on vankkaa tekoa. Ja riittävän pieni!
Kun kansa viime keväänä komennettiin etätöihin, kuulimme muutaman(kymmentä) nokkelaa murjaisua siitä, että perheessämme isän ammatinvalinta on osunut kohdilleen. Valmentaja etätöissä – onko pöhkömpää kuultu! Koronatilanteen taas pahennuttua ja aikaansaatua uusia rajoitteita murjaisuista on tullut jälleen ajankohtaisia.
Vaan mikä onkaan totuus jääkiekkovalmentajan etätöistä…
Murjaisu 1: ”Eipä tartte ainakaan paljoa töitä tehdä.”
Ei töitä?!? Keväällä tunnelma oli meillä kuin kiivastahtisessa perheyrityksessä konsanaan. Koko perhe osallistui etätyötalkoisiin reippain mielin! Isä pyöritti yläkerrassa etävalmennusta ja teki treenivideoita samalla, kun äiti kuvasi ja toimi atk-tukihenkilönä. Lapsityövoimaakin käytimme, sillä esikoinen vastasi alku-, väli- ja loppulämmitelyistä sekä videopalavereiden välikevennyksistä. Vielä tuolloin mahassa asusteleva vauvamme osallistui myös lainaamalla hoitopöytäänsä isän seisomatyöpisteeksi.
Murjaisu 2: ”Muista pitää kotona hokkarit jaloissa, niin säilyy tuntuma.”
Tässä vinkissä jäi muutama yksityiskohta askarruttamaan: Ensinnäkin, puhummeko siitä tuntumasta, joka syntyy kun klompsutellaan teräsuojissa sinne tänne? Vai oliko ajatuksena toteuttaa tekojäärata olohuoneeseemme koko perheen riemuksi? Esikoinen olisi varmasti tykännyt, mutta toteutus jäi puolitiehen teknisten epäselvyyksien vuoksi. Rullaluistimiakin harkitsimme, mutta ne osoittautuivat turhan arvaamattomiksi kolmikerroksisessa kodissamme.
Murjaisu 3: ”Nyt saatte ainakin viettää rauhassa perheen yhteistä aikaa.”
Tämä on kyllä niin totta! Lukuun ottamatta videopuhelu-vartteja ja vilkutustuokioita naapureiden kanssa me totta vie saimme olla viime keväänä rauhassa. Jopa metsäteillä vastaantulijat kiersivät meidät kaukaa turvaväliohjeita kuuliaisesti noudattaen. Tai pitämäämme mekkalaa säikähtäen.
Erityisesti perherauhasta pääsi nauttimaan yläkerrassa ahkeroiva isä, jonka kotonaoloa hyödynnettiin häikäilemättömästi. Suosittuja kutsuhuutoja perheen pariin olivat muun muassa ”tuli selkäkakka” ja ”nyt on tilanne päällä”. Esikoiselle etätyöjärjestely tuli kevään mittaan niin tutuksi, että nykyään kun isä hipsii yläkertaan ansaituille päiväunilleen, esikoinen tuumaa: ”Shhh, isu on töissä.”
Murjaisu 4: ”Se on sitten pitkä loma!”
Wikipedian mukaan loma on”pitkähkö yhtenäinen lepokausi uurastuksen vastapainona. Loman pituus on lakisääteinen. Lomalla ei käydä työssä tai koulussa.”
Teknisesti ottaen meidän taloudessamme isä ei KÄYNYT töissä, vaan heräsi, puki päälleen ja siirtyi etätyöpisteelle huoneen toiseen laitaan. Ja koska korona-ajan etätöitä ja suosituksia on säädelty moninaisin päivämäärin, täyttyy loman määritelmästä ainakin kaksi kolmasosaa. Korona-aika on myös tuntunut pitkähköltä ja turruttavan yhtenäiseltä ajanjaksolta, jonka aikana lepokaudesta on ainakin unelmoitu.
Wikipedian määritelmän mukaisesti takana siis todella on pitkä loma! Ihmekös niin moni jo odottaa normaaliarkea alkavaksi.
Murjaisu 5: ”Mitä omatoimitreenejä? Eihän niistä nuorista kukaan kuitenkaan treenaa.”
Tässä on taas yksi esimerkki elämän epäreiluudesta. Riittää kun nuorille tekee omatoimisen treeniohjelman, niin he pysyvät hyvässä kunnossa. Mutta vaikka tämäkin murjaisija maksoi personal trainerille kunnossa pysymisestä ja on säilyttänyt treeniohjelmaa koskemattoman säntillisesti jossakin sohvan ja grillin välimaastossa, maha kasvaa ja coopperitulos on huonompi kuin 10 vuotta sitten!
Täytyykin kysyä koneen äärellä pelaajien sykemittari- ja gps-dataa analysoivalta isältä, onko heillä jotain poppakonsteja käytössään. Etävalmennusta vierestä seuranneenä joukkue tuntuu ainakin kovasti mieltyneen Big Brother -ohjelmaan:
”Isoveli valvoo. Pelaaja X, tule välittömästi päiväkirjahuoneeseen!”
Esikoisemme on aina ollut aurinkoinen, mutta voimakastahtoinen tyyppi. Varsinaiseen uhmaikään pääsimme kuitenkin tutustumaan vasta viime kesänä, kun vauva vielä asusteli mahassa, aurinko paistoi ja metsät olivat täynnä mustikoita. Uuden ilmiön häkellyttämänä raapustin tuolloin ylös erinäisiä havaintoja uhmasta. Tässä niistä yksi.
*********
Montako kertaa uhmaikäisen elämän ehtii pilata puolessa tunnissa? Ainakin 12…
1. Tulemme kaupasta. Ostosten nostaminen jääkaappiin vie 3 minuuttia. Siinä on kolme minuuttia liikaa! Seurauksena autojenheittely-raivarit.
2. Autot joutuvat jäähylle. Viha täytyy kuitenkin purkaa jonnekin, vaikka äidin aina tiellä olevaan vauvamahaan. Seurauksena ”vauva pois” -raivarit.
3. Maha ei läpsimisestä huolimatta häviä minnekään. Seurauksena ”elämäni on pilattu” -heittäytymisraivarit.
4. Heittäytyessä pää osuu porraskaiteeseen. Ja sekös harmittaa!!!
5. Koira tahtoo lenkille. Pikkukeisari ei! Hän tahtoo ennen lenkkiä jäädä ensin yksin eri kerrokseen ja tulla sitten perässä. Vaatimuksiin suostutaan.
6. Muiden kadotessa alakertaan ilmenee lisävaade: Äidin pitää olla sekä eri kerroksessa että samassa kerroksessa samaan aikaan. Näinkään yksinkertaista vaatimusta ei kuitenkaan kyetä täyttämään kelvollisesti.
8. Pakkopukemisen hyvityksenä pikkukeisari tahtoo päättää, mitkä kengät äiti pukee metsälenkille. Äiti ei kuitenkaan suostu lähtemään juhlakengissä metsään vaan valitsee lenkkarit.
9. Pikku painien päätteeksi selvitään ulos, mutta pikkukeisari ei aio tulla metsään. Hän tahtoo keinumaan.
10. Pikkukeisari luvataan viedä keinumaan, kun koira on lenkitetty. Vasta!! Seurauksena ”hypin sitten lätäkössä niin kauan että kastun” -raivarit.
11. Muutama vesipisara onnistuu solahtamaan saappaaseen. Se on tietenkin äidin vika! Ja maailmanloppu!! Seurauksena ”heti kotiin” -raivarit.
12. Neuvottelun tuloksena kotiinpaluu vaihdetaan metsäpolkuun. Siellä on nimittäin mustikoita. Nam! Paitsi että niitä on liikaa! Itku tulee, kun niitä on tuolla ja tuolla ja tuolla ja vielä tuoltakin pitäisi päästä poimimaan. Onneksi voi itkeä ja syödä samaan aikaan. Ja vielä nauraakin samalla naama sinisenä, kun on niin hyvää!
P.s. Viime yönä meillä uneksittiin mansikoista. Aamulla edessä oli shokkiherätys: ”Ne hävis! Mihin ne hävis? Mä löysin mansikoita. Mä HALUUN mansikoita! Ei talvee, talvi pois!… Hei, ulkona on lunta. LUNTA! Huraa, tittidii! Nyt on talvi, talvi tuli!”
Äijä-äidin perheblogi 