”Äiti, minua jännittää mennä päiväkotiin”, esikoinen paljasti juuri ennen nukkumaanmenoa, köllötellessämme sängyllä vierekkäin. ”Minulla on ikävä [pienten ryhmään]. En halua olla iso.”
Uhmantäyteinen kesäloma oli vaihtunut syksynnäköiseen arkeen ja päiväkodin isompien ryhmään. Olimme huomanneet esikoisen jännittävän päiväkotiin menoa aamuisin. Kotiin haettaessa reaktio oli kuitenkin aina sama: ”Ei vielä, leikit on kesken!”
Kesällä olimme keskittyneet tunteiden nimeämiseen ja niistä puhumiseen uhman kuohuissa räpiköivän esikoisen kanssa. Silti yllätyin, miten hienosti hän sanoitti tuntemaansa:
”Aina aamuisin minua jännittää ja itkettää. Mutta kun saan päiväkodissa aamupalaa, ei jännitä enää. Sitten olen taas iloinen. ” [Ä: Osaatko kertoa, mikä sinua jännittää?] ”Isona pitää osata itse. Ja on ikävä vanhoja päiväkotihuoneita.” [Ä: Onneksi sinulla on kaikki vanhat kamut kanssasi opettelemassa uusia juttuja. Varmasti muitakin jännittää.]
Tunteista puhuminen sai alkusysäyksen, kun esikoinen sai lahjaksi Julia Pöyhösen ja Heidi Livingstonin kirjan Fanni ja suuri tunnemöykky (Kumma-kustannus). Siinä seurataan tunnemöykyn kanssa kamppailevaa Fanni-norsua, joka saa äidiltään tehtävän möykyn sulattamiseksi. Tarinan dialogit tarjoavat malleja tunteista puhumiseen ja kuvat houkuttelevat juttelemaan niistä. Teoksesta löytyy myös tunteisiin liittyviä harjoituksia, joita voi tehdä yhdessä lapsen kanssa. Kirja oli kesän aikana ahkerassa käytössä.
[Ä: Tiesitkö, että uudet asiat jännittävät meitä aikuisiakin?] ”Ai äitiäkin? Ja isua?” [Ä: Kyllä. Kaikkia jännittää joskus. Minua kutittaa vatsanpohjasta ja tärisyttää aina, kun jännittää. Ja tuntuu, että on vaikea pysyä paikoillaan.] ”Minua itkettää. Eikä uni tule.” [Ä: Saa jännittääkin, se kuuluu elämään. Jännittämisestä saattaa jopa oppia tykkäämään. On hauskaa, kun elämässä tapahtuu välillä kivoja jänniä asioita.]
Tunteiden yhdessä tutkiskelun sivutuotteena iltoihimme on syntynyt myös toinen mukava tapa: iltajutustelu. Iltasatujen jälkeen, Mante-vauvan jo nukahdettua, pötköttelemme sängyllä ja juttelemme esikoisen mielessä kieppuvista asioista. Yleensä ne liittyvät päiväkotiin. Tunteista puhumisen myötä esikoinen on oppinut sanoittamaan myös päivän tapahtumia, ja onkin hurjan mukavaa aina iltaisin kuulla, mitä kaikkea tarhassa on tapahtunut.
[Ä: Luulen, että joku aamu kun menet päiväkotiin, huomaat että se ei enää jännitäkään vaan tuntuu ihan tavalliselta.] ”Saa jännittää ja itkettää.” [Ä: Niin saa.]
Kun mies vei esikoisen päiväkotiin juttutuokiotamme seuraavana aamuna, hän kertoi tämän ampaisseen eteisestä leikkimään reippaana ja silminnähden rentoutuneena aiempiin aamuihin verrattuna. Sama toistui seuraavanakin aamuna. Ja sitä seuraavana.
Vanha viisaus taitaa pitää paikkansa: Puhuminen hopeaa, tunteista puhuminen kultaa!
Kun tämä blogi sai alkunsa marraskuussa 2020, keksin että olisi hauska päästää kaksivuotias esikoisemme ääneen ja antaa hänen esitellä perheemme. (Jutun voit lukea TÄÄLTÄ.) Esikoinen riemastuikin kommentaattorin roolistaan niin, että on halunnut saada äänensä kuuluviin myöhemminkin. Blogista on tullut yhteinen juttumme.
Nyt esikoinen on jo kolmevuotias. On siis korkea aika tehdä perhe-esittelyn päivitys! Ole hyvä esikoinen, estraadi on sinun.
”Meidän perhe on äiti, isu, minä, Mante ja Pasi.
Mä tykkään leikkiä. Ja äiti ja isu ja Mante. Mutta ei Pasi. Se tykkää vaan nukkua ja kävellä. Minä en tykkää kävellä vaan juosta ja pyöräillä. Äitikin tykkää juosta, mutta isu yleensä kävelee. Mante ei vielä osaa. Paitsi vähän seisoa.
Meidän perhe on hassu, vaikka pitäisi olla tavallinen. Äiti tekee lauluja ja laulaa. Isu opettaa, miten tehdään maaleja. Isu on töissä jäähallissa ja usein yötöissä. Mä olen jo iso päiväkotilainen, mutta kuitenkin lapsi. Mante on vauva, ja äiti ja isu on isoja.
Minun lempiruoka on maksalaatikko. Ja äidin ja isun ja Pasin. Mante tykkää vauvaruoasta. Joskus mennään pikkukaupalle jätskille. Minä otan kurkistavaa jätskiä, äiti ja isu pallojätskiä. Haluaisin kodin lähelle vielä hissin ja kahvilan.
Tykkään myös junista. Isun kanssa pyöräillään katsomaan junia. Isona minusta tulee veturinkuljettaja. Höyryjuna Ukko-Pekka on meidän juna, mutta joskus mennään myös tavallisilla junilla.
Haluan uimakouluun. Osaan melkein jo uida. Kesällä opin uimaan kellukkeilla. Mutta ei saa mennä yksin rantaan. Eikä autotien yli.
Iltaisin leikitään Manten kanssa vaippa-Petteriä ja luetaan iltasatuja. Molemmille on oma kainalo. Joskus luetaan koko perhe yhdessä. Se on kivaa.”
* Selostus on koostettu pidemmästä juttutuokiosta, jota äiti on välillä ohjannut kysymyksin. Sisältö ja sanavalinnat on kuitenkin toistettu tänne mitään muuttelematta.
”Äiti, nyt sinä hassuttelet!” esikoinen huomauttaa. ”Älä ole hassu. Ole mieluummin tavallinen. Mutta älä kuitenkaan tylsä!”
Nyt se on alkanut: omien vanhempien häpeäminen! Kuvittelin armonaikaa olevan vielä lähemmäs kymmenisen vuotta – että vasta teini-ikäinen esikoiseni alkaisi esittää toivomuksia vanhemmilleen nolojen tilanteiden välttämiseksi. Mutta ei, käyttäytymissääntöjä saneleekin jo kolmevuotiaamme.
”Aikuiset ja vauvat eivät saa olla hassuja. Vain lapset saavat. Ja Mante.”
Esikoisella on käynyt toiveidensa suhteen huono tuuri, sillä perheessämme ei huumoria säästellä. Minä olen erikoistunut puujalkavitseihin ja arkiseen hassutteluun, mies vastaa höpöhöpöjutuista ja yleisestä häröilystä. Kovin pahoillaan ei esikoinen tästä onneksi tunnu olevan mukana käkättäessään, vaikka moittiikin meitä usein jälkikäteen.
Mielenkiintoista olisi saada tietää, mistä lapset häpeän ensiajatuksensa imevät. Olisi helppo osoitella kavereita ja päiväkotia, mutta koska takana on pitkä loma oman perheen parissa, emme kai voi syyttää kuin itseämme. Kuusi viikkoa vitsejämme lienee kolmevuotiaallekin liikaa.
Nykymaailman tapaan esikoinen osaa asettaa vaatimusten riman korkealle: Hassuttelun on loputtava, mutta tylsäksikään ei saa muuttua. Hieman epäselväksi tosin on jäänyt, mitä hän mahtaa vaatimuksellaan tarkoittaa.
”Sinä saat leikkiä ja lukea. Ja viedä retkelle ja katsomaan junia pyörällä.” [Ä: Ja laulaa?] ”Ei. Et saa laulaa.” [Ä: Mutta sehän on mun työ.] ”Vain minä saan laulaa. Ja Mante. Mutta hän ei vielä osaa.”
Tässä kohdin taitaa olla taas peiliin katsomisen paikka. Kuuleman mukaan olin nimittäin lapsena samanlainen tyranni, mitä tulee laulamiseen. (Täytyykin tarkistaa, että olen muistanut lakkauttaa säännön ja palauttaa vanhempieni oikeuden laulaa!) Onneksi päiväkoti jatkuu, niin voin taas tehdä lauluntekijän töitäni salaa esikoisen ollessa poissa.
”Äitiiii, taas sinä hassuttelet!”
Valvonta on armotonta. Onneksi esikoisen äänessä kuitenkin kuultaa lempeä nauru, joka paljastaa, ettei hänkään taida aina olla aivan tosissaan.
Mökkiloma ulkosaaristossa kahden pienen ja vauhdikkaan lapsen (9kk ja 3v) kanssa ei ehkä ole se rennoin lomailuvaihtoehto – mutta sitäkin seikkailullisempi.
Teimme miehen kanssa tietoisen päätöksen, että pari kesää vähän venyisimme ja lähtisimme ulkosaariston mökille silläkin uhalla, ettei rentoutumiselle juuri jäisi aikaa. Ajattelimme, että tällä tavoin tenavistamme varttuisi saariston lapsia kaiken muun sivutuotteena, eikä totuttelutyötä tarvitsisi tehdä enää myöhemmin.
Esikoiselle (3v) tämä on ollut jo neljäs kesä saaristossa – ja kenties ensimmäinen, josta hän tulee jotain muistamaan. Isoveljenä hän sai tänä vuonna opetella omatoimisen soutuveneessä istumisen ja hienosti meni! Viimeisenä mökkipäivänä esikoinen jo ilmoitti työntävänsä muut vesille ja hyppäävänsä viimeisenä veneen kyytiin. Päätimme kuitenkin yhteistuumin, että jotain jännitystä olisi hyvä jättää tulevillekin kesille.
Mante-vauvakin (9kk) tottui nopeasti kalliomaastoon ja soutuveneilyn saloihin kantorepusta käsin ja oppi varomaan pahimpia vaaranpaikkoja, kuten mökkituvan nokista ja nopeasti kuumenevaa kamiinaa (noin 50 nokipesun jälkeen). Kertaalleen Mante ehti tosin huomaamattamme sulkea kamiinan ilmanvaihtoluukut, ja kun roskien poltto alkoi, yllätys oli melkoinen. Kunnon tuuletuksella siitäkin selvittiin.
Kaikenlaista muutakin saaristoloman aikana toki sattui ja tapahtui, kuten perheessämme aina. Kesken juhannusaterian esikoinen onnistui potkaisemaan ruokapöydästä jalan irti, ja syöksyttyäni hätiin eläväksi pöydänjalaksi, Mante-vauva levitti puolikkaan jauhelihapihvin hiuksiini syöttötuolista käsin. Sitä saikin irrotella juhannussaunassa hyvän tovin.
Myös Pasi-koiramme piti huolen, ettei hänen shownsa jäänyt muiden jalkoihin. Tänä kesänä hauvelistamme on ensimmäistä kertaa alkanut huomata ikääntymisen merkkejä. Mielessään se on kuitenkin yhä nuori gaselli, joka loikkii rantakiveltä toiselle. Useamman kerran saimme käydä noukkimassa sitä kivien koloista tai rantavedestä, kun loikan mitta ei enää oikein riittänytkään.
Ruokasäätökin koettiin, kun pariksi päiväksi saareen seuraksemme tulleiden anopin ja isoäidin perunakuorma unohtui kotiin. Tovin jo muokkasimme perunoiden varaan laskettua ateriavalikoimaamme kuivamuonavarastoihin tukeutuen: riisiä ja silliä, pyttipannua spaghetilla… Mutta lopulta hätiin riennettiin mantereelta käsin ja perunat kiikutettiin yhteysalukseen, jolla ne seilasivat seuraavana aamuna luoksemme ulkosaaristoon.
Edes lähtöpäivältä ei jännitystä puuttunut, kun tajusimme mökin kellon jätättävän. Ikinä emme ole niin nopeasti saaresta soutaneet, purkaneet ja taas lastanneet kuormaa veneestä toiseen – ja soutuveneenkin muistimme kiinnittää ennen kuin yhteysalus irtosi laiturista – 8 minuuttia etuajassa!!
Vaikka syke oli ajoittain kova ja touhua riitti, jäimme kuitenkin kirkkaasti positiivisen puolelle. Neljäntenä päivänä huomasimme lapsissa selkeän muutoksen: Saariston tavat toimia alkoivat olla heille tuttuja ja meille aikuisillekin jäi useampi tovi aikaa hengähtää. Esikoinen piirteli liiduilla kalliomaalauksia, teki kaisloista junia ja ajelutti niitä ympäri saarta. (Merta pitkin kulkevasta höyryjunasta myös uneksittiin!) Mante-vauva puolestaan maisteli käpyjä ja kiipeili väsymättä mökkiterassin portaita ylös, alas.
Vaan mitkä olivat esikoisen lempparijutut ulkosaaristossa?
”Kaislajunaleikit. Autoleikit. Käveleminen siltareittejä [eli pitkospuita] pitkin. Se kun käytiin purjeveneessä. Kauppalaivan jätskit. Uiminen. Munkit. Letut.”
(Myös jälkipolvemme osaa selkeästi arvostaa hyvää ruokaa.)
Parkkitalon luota kuuluu pörinää. Esikoinen liu’uttaa autoja ramppia alas vauvan huojuessa vieressä säheltämässä. Pikkuautot ja parkkitalo ovat kotimme sydän, jonka äärelle kokoonnutaan ensimmäisenä aamuisin ja viimeisenä asiana illalla ennen nukkumaanmenoa.
Pojat ovat selvästi tulleet äitiinsä!
Viime sunnuntaina vietettiin kansainvälistä poikien päivää. Se viritti miettimään sukupuoliasioita ja omaa asemaa poikien äitinä. Minusta on ihanaa olla poikien äiti, vaikka nykypäivän sukupuolineutraalissa maailmassa koko termi tuntuu vähän kielletyltä. Ja älkää käsittäkö väärin, yhtä lailla ihanaa olisi varmasti olla vaikkapa tyttöjen äiti, mutta siitä minulla ei ole kokemusta.
Vartuin itse poikakatraan ainoana tyttönä ja jostain syystä autoleikit, supersankarit ja yleinen riehuminen vetosivat minuun enemmän kuin kotileikit ja nurkkaan nakkaamani nuket. Myös lapsemme ovat osoittautuneet armottomiksi nukennakkelijoiksi. Nukkeleikit eivät ole kerta kaikkiaan kiinnostaneet. Mekkokausi meillä sentään koettiin päiväkodin mekkobileiden innoittamana, mutta parin kuukauden jälkeen mekkojenkin lumovoima haihtui.
Tässä esikoinen ei ole tullut äitiinsä.
Haluan uskoa, että riippumatta lastemme sukupuolesta olisimme pyrkineet kasvattamaan heidät samalla tavoin. Silti sukupuolesta puhumista varotaan mielestäni jo liiaksikin. Ajatus siitä, ettei olisi tyttöjä ja poikia, vaan ainoastaan yksilöitä, tuntuu tosiasioiden kieltämiseltä. Kai biologinen sukupuoli sentään jonkin verran vaikuttaa siihen, millaisia meistä tulee?
”Ilman muuta tytöt ja pojat ovat erilaisia ja sukupuoli on merkityksellinen ihmisen elämässä”, vahvistaa neurobiologi Lise Eliot Tiede-lehden artikkelissa Mistä on tytöt ja pojat tehty?(Mutanen & Heikkinen, 8.8.2014) Jo kymmenen vuotta sitten aivotutkijat osasivat nimetä biologisista tekijöistä kumpuavia sukupuolieroja, joiden aiheuttajiksi aavisteltiin kromosomeja sekä mieshormoni testosteronia. Artikkeli listaakin näitä tieteen todentamia sukupuolieroja. Ja HUOM! Alla listatut asiat ovat tilastollisia todennäköisyyksiä – eivät faktoja siitä, millaisia yksilöitä sukupuoli meistä tekee.
Poikavauvat ovat keskimäärin itkuisempia kuin tyttövauvat.
Jo vauvoina poikien avaruudellinen hahmotuskyky on yleensä tyttöjä parempi, kun taas tytöt tapaavat kehittyä edellä puheen kehityksessä ja toisten tunteiden tiedostamisessa.
Pojat ovat tilastollisesti tyttöjä alttiimpia kehityshäiriöille ja infektioille. eskimäärin tyttöjä vilkkaampia ja fyysisesti aggressiivisempia.
Pojat ovat keskimäärin tyttöjä vilkkaampia ja fyysisesti aggressiivisempia.
Tyttöjen todennäköisempi taipumus leikkiä nukeilla ja poikien vastaava viehtymys liikkuviin leluihin on todennettu ilmiö, joka ei koske vain ihmisiä. Ero on havaittu myös apinoilla. Selityksen uskotaan piilevän testosteronissa, sillä sikiönä testosteronia erittäneet tytöt ovat tutkimuksissa tehneet valintansa poikien tavoin.
Tieteen näkökanta on nyt kuultu. Mitä tuumii aiheesta perheemme lapsiasiantuntija, esikoinen?
”Meidän perheessä on tyttöjä ja poikia. Mä oon poika, Mante on poika, Pasi [koira] on poika…” [Ä: Mitä eroa tytöissä ja pojissa sitten on?] ”Nimi.” [Ä: Nimi?] ”On tyttöjen nimiä ja poikien nimiä.” [Ä: Onko sellaisia nimiä, jotka voi antaa molemmille?] ”Ei. Kyllä niistä aina kuulee.” [Ä: Olenko minä tyttö vai poika?] ”Tyttö.” [Ä: Entä jos muuttaisin nimeni vaikkapa Mikoksi?] ”Sitten olisit poika.” [Ä: Onko tytöissä ja pojissa muuta eroa kuin nimet?] ”Ei.” [Ä: Leikkivätkö tytöt ja pojat samoja leikkejä?] ”Joo.” [Ä: Voivatko pojat pukeutua mekkoon?] ”Joo.” [Ä: ”Voiko tyttö olla työmies?] ”Joo.” [Ä: Onko olemassa tyttöjen ja poikien värejä?] ”Ei. Minä tykkään punaisesta. Ja vihreästä.” [Ä: Entä….] ”Äiti, nyt lopetetaan tämä. Mennään katsomaan rännejä.”
Vauva kiemurtelee vaipanvaihdossa kuin kastemato ja onnistuu lopulta kierähtämään käsieni välistä karkuun. Siinäpähän kierii, ei hän ryömimällä pitkälle pyrähdä. Paitsi että vauva nouseekin konttausasentoon ja ampaisee muutaman huteran kokeiluaskeleen jälkeen vauhdilla matkaan, paljas peppu ovenraosta kadoten. On kulunut vain 1,5 viikkoa siitä, kun vauva on oppinut ryömimään, ja konttaamista ihmetellessäni olen vielä autuaan tietämätön, että kolme päivää myöhemmin meillä jo seistään ja otetaan askeleita tukea vasten.
Perheessämme on eletty muodonmuutosten aikaa. 13 päivän aikahaitarilla vauvamme oppi ryömimään, istumaan, konttaamaan ja nousemaan tukea vasten seisomaan. Viimeisen tempuista hän ajoitti 7-kuukautispäivälleen.
Äitinä olin varautunut leppoisampaan tahtiin – luullut että ehtisin jokaisen vaiheen jälkeen opetella uudet rutiinit arjen sujumiseksi. En ehtinyt. Myös vauvalle aivomyrsky on ollut melkoinen koettelemus. Hänen maailmansa on heittänyt niin monta kierrevolttia lyhyen ajan sisällä, että siitä toetessa menee varmasti tovi.
Jos muutama viikko sitten elinkin vielä elämää, jossa välillä piti käydä katsomassa, onko vauva kierähtänyt ulos leikkimatoltaan, nyt juoksentelen sulkemassa rappusten turvaportteja, nostelen tavaroita yhä korkeammalle ja ihmettelen sekunnissa toisaalle kadonnutta vauvaa, joka taitaa jo pian kiivetä pinnasänkynsä laidan yli. Tällainen vaiheiden läpieläminen pikakelauksella on aidosti haastavaa. Ajatus ja ymmärrys eivät pysy mukana, vaikka kuinka yrittää.
Onneksi myös esikoinen on läpikäynyt prosessin. Pääsiäisloman aikana hän karisti pahimman uhman kuorman harteiltaan ja heräsi yllättäen uuteen aamuun hyväntuulisena, omatoimisena, touhukkaana ja yhteistyökykyisenä itsenään. Älkää ymmärtäkö väärin, uhma tuskin on ohi – mutta pahin on (ehkä) takanapäin.
Esikoinen on paitsi riemuissaan yhä riehakkaampiin leikkeihin pystyvästä pikkuveljestään, myös hieman harmissaan autoleikit kuolallaan kuorruttavasta konttaajasta. Leikkien liiaksi sotkeentuessa hän onkin oppinut hienovaraisesti vihjaamaan: ”Äiti, Mante haluaa nyt syliin!”
Kohta kolme täyttävä esikoinen on myös ymmärtänyt, että pian edessä on merkkipaalu – hänen syntymäpäivänsä! Lähestyvää juhlapäivää on jo kovasti mietitty ja hahmoteltu:
”Aion täyttää seitsemän. Haluan mennä kouluun.”
”En halua lahjoja. Haluan kakun… Ja autojuttuja. Ja Mauri Kunnaksen kirjoja.”
”Kakussa on marjoja. Ja kinuskia. Ja jäätelöä. Ja autoja.”
Vaikka synttäreitä on kiva suunnitella ja isommaksi kasvaminen on pääosin jännittävää, välillä tuleva vanheneminen aiheuttaa myös kipuilua ja kriisinpoikasia: ”Äiti, minä en haluakaan kouluun! Haluan olla taas vauva.”
Minun puolestani ei ole kiire kasvaa. Muodonmuutoksia on ollut hetkeksi riittämiin.
”Pienet silmät kysyvät kyynelien syytä, / ikävälleni sanoja etsin. / Suru tuntuu iholla kuin myrsky ennen tyyntä, / selitykselleni muodon keksin.”
Miten puhua taaperolle kuolemasta?
Aihe on ollut perheessämme valitettavan ajankohtainen. Joulun alla sekä minun että mieheni isoäidit nukkuivat pois peräkkäisinä päivinä, ja vain paria kuukautta myöhemmin vanhempieni koira jouduttiin yllättäen lopettamaan. Siinä on paljon käsiteltävää pienelle ihmiselle!
Esikoinen oli tottunut näkemään isoäitiäni säännöllisesti. Vielä alkusyksystä 96-vuotias, entinen liikunnanopettaja leikki autoleikkejä taaperomme kanssa kotinsa lattialla. Sitten isoäiti joutui sairaalaan. Yhtäkkiä loppuivat kyläreissut ja koronasta johtuen sairaalaankaan ei voinut mennä isolla joukolla. Asia selitettiin esikoiselle niin, että myös hän oppi sanoittamaan syyn:
”Ei voi mennä sinne kylään, koska [isoäiti] on sairaalassa. Ei voi mennä sairaalaan, koska on korona.”
”Kauas on matkannut maammoni tuonne, / sukunsa vanhin pois luotamme on. / Riisunut painavan elämänkuoren / kevyt kuin laulu hän on huoleton.”
Lopulta koitti päivä, jolloin sain tiedon isoäitini poismenosta. Vaikka olen työni puolesta joutunut käsittelemään kuolemaa lasten kanssa, jouduin hetken miettimään, miten sanoittaa asia alle kolmevuotiaalle niin, että hän kykenee sitä jotenkin ymmärtämään.
Mannerheimin lastensuojeluliiton sivuilta löytyy artikkeli Lapsi ja läheisen kuolema, josta löytyy hyviä perusohjeita kuoleman käsittelyyn lapsen kanssa. Lähtökohta on, että kuolemasta tulisi kertoa lapselle totuudenmukaisesti, lapsen iän ja kehitystason mukaisesti ja mielellään oman vanhemman tai muun hyvin läheisen aikuisen toimesta, asian ollessa tuore. Lapsen kykyä ymmärtää ja kestää totuutta ei pidä aliarvioida, eikä aikuisen tarvitse peitellä omaa suruaan. Se vain täytyy puhua auki.
Artikkeli muistuttaa, että lapsen suru voi ilmetä monella tavalla ja herättää kysymyksiä, jotka voivat aikuisesta tuntua kummallisilta: Onko haudassa kylmä? Miksi meidän tarvitsee kuolla? Kuolenko minä ensi yönä, kun menen nukkumaan? Aikuista ohjeistetaan heittäytymään keskusteluun ja hyväksymään kaikenlaiset kuoleman herättämät tunteen. Silloin kun ei osaa vastata lapsen kysymyksiin , on lupa sanoa ”en tiedä”.
Olimme puhuneet isoäitien lähestyvästä kuolemasta esikoiselle jo etukäteen, saattohoitojen alkaessa, ja kertoneet, että jossain vaiheessa ihmisestä tulee niin vanha, että kuolema on ihan luonnollinen juttu. Esikoinen myös tiesi, että molemmat isoäidit olivat kipeitä, ja kuoleman jälkeen heihin ei sattuisi enää. Kun poskelleni vierähti kyynel isoäidin kuolemasta kertoessani, esikoinen kysyikin: ”Miksi äiti itkee? [Isoäitiin] ei satu enää.”
Selitin, että joskus ikävä itkettää. Vaikka tietääkin, että kaikki on mennyt hyvin, tulee ikävä toisen ihmisen näkemistä.
”Missä [isoäiti] on nyt?” [Ä: Sitä ei kukaan oikein tiedä. Minä ajattelen, että jossain toisenlaisessa paikassa kuin tämä meidän maailmamme.] ”Voiko sinne mennä kylään?” [Ä: Ei. Sinne ei voi mennä kylään. Emme pysty enää näkemään kuolleita, mutta he pystyvät vierailemaan muistoissamme silloin, kun haluamme muistella heitä.] ”Ovatko he tuolla tähdissä?” [Ä: Ehkä he ovat jossain tähtien toisella puolella. Voit tähtiin katsoessa muistella heitä. Tai sitten voimme jutella heistä ja katsoa vanhoja valokuvia tai videoita.]
Esikoinen oli jo aiemmin nimennyt yhden autoistaan isoäitini autoksi. Siitä tuli hänen unilelunsa. Se nukkuu hänen kainalossaan joka yö ja tottelee yhä samaa nimeä.
Duplo ja Pasi onnellisina meidän maailmamme kesälaitumilla
”Tähtien tuolle puolen lento vie viimeinen. / Hetkellä lähdön nousee viisaus siivilleen. / Elämänjäljet jäävät lähdössä pintaan maan, / sydän kuin muuttolintu perille suunnistaa.”
Myös vanhempieni Duplo-koira oli iso osa arkeamme. Hädin tuskin olimme saaneet isoäitien kuolemat käsiteltyä, kun oli taas aika palata samaan aiheeseen. Päätin kertoa uutisen esikoiselle, kun hain häntä päiväkodista: ”Muistatko kun kerroin, että Duplo on tosi kipeä? Se oli niin kipeä, ettei sitä pystytty enää parantamaan. Duplo kuoli, mutta nyt sen ei ole enää huono olla.”
Esikoinen kuunteli asiani ja kiljaisi sitten: ”Pysähdy!” Hän suuntasi katseensa taivaalle ja alkoi vilkuttaa. ”Moi Duplo siellä pilvien takana. Sen häntä heiluu. Pääseeköhän sinne laskuvarjolla? Ei taida päästä.”
MLL:n artikkelissa todetaan, että jos lapselle sanotaan, että läheinen ihminen vain nukkui tai lähti pois, lapselle saattaa jäädä vääränlainen mielikuva kuolemasta. Me olemme kuitenkin konkretian lisäksi puhuneet esikoisen kanssa paikasta tähtien tuolla puolen. Hän ymmärtää, että sinne ei voi matkustaa ”edes avaruusraketilla”, eikä se ole samanlainen paikka kuin meidän maailmamme.
Kun kerroin, että isoäidit ja lapsuuteni Lego-koira ovat nyt kaikki siellä yhdessä, samassa paikassa Duplon kanssa, esikoinen tuumi: ”Pasi ei tule vielä. Vasta joskus myöhemmin.”
”Tähtien tuolta puolen jokainen kodin saa, / muistoissa kyläilevät luonamme ahkeraan. / Tähystä illan alla tähtyä tuikkivaa, / sieltäpä suvun vanhin sinulle vilkuttaa.”
* Artikkelissa lainatut lyriikanpätkät ovat vielä julkaisemattomasta laulustani ”Tähtien tuolle puolen” (säv./san. M-M. Kivekäs). Laulu on syntynyt esikoisen kanssa käytyjen keskustelujen pohjalta.
Olen unissapuhuja, samoin mieheni, ja opittuaan puhumaan myös esikoisemme on liittynyt seuraamme. Kotonamme jutut eivät siis lopu öisinkään. Ja kiitos yöimetysten, olen saanut kuunnella unipuheita viime kuukausien aikana aitiopaikalta!
Kun isovanhempani vielä elivät, kävimme aina välillä heidän luonaan yökylässä isommallakin joukolla. Tapana oli, että vieraat nukkuivat siskonpedissä suuren vinttikamarin lattialla. Erään yön jälkeen äitini oli tikahtua naurusta. Hän kertoi, että olimme mieheni kanssa käyneet unissamme pitkää dialogia. Mieheni oli tosin puhunut jääkiekosta ja minä vastaillut hänelle aivan muihin aiheisiin liittyen.
Nyt on puolestaan ollut minun vuoroni jumppauttaa nauruhermojani. Vaan mistä unissapuhujien perheessä jutellaan öisin?
Maitoa – isältä pojalle
”Maitooo, maitoooo!” mies alkoi eräänä yönä huutaa unissaan. Aamiaispöydässä kysäisin, oliko hän ollut yöllä kovastikin janoinen, ja kerroin tapahtuneesta. Esikoista juttu huvitti suuresti.
Seuraavana yönä havahduin siihen, että sama toistui uudelleen. ”Maitooo, maitoooo!” joku kailotti pimeässä. Tällä kertaa huutaja ei kuitenkaan ollut mieheni, vaan umpiunessa jutteleva esikoisemme.
Piiloleikkejä ja höyryjunia
Esikoisella on kaksi unissapuhumisunta, joita hän tuntuu näkevän usein. Toisessa hän leikkii piilosta isovanhempiensa kanssa, toisessa matkustaa höyryjunalla. Usein nämä unet ajoittuvat aamutunneille ja heräämisen hetkiin. Monesti viimeiset sanat ennen heräämistä ovatkin: ”Mummi, Pappa, missä olette?” tai ”Pillistä kuuluu tuut tuut!”
Höyryjuna-uni on niin todellinen, että esikoinen uskoo olleensa monena yönä oikeasti höyryjunan kyydissä. Matkoja muistellaan vielä aamuisin hymyssäsuin. Myös isovahempia on moneen otteeseen etsitty vielä heräämisen jälkeen siltä varalta, että Mummi sittenkin vielä piilottelee jossain…
Karanneet mansikat ja muita harmillisia tapauksia
Esikoinen hymyili ja maiskutteli huuliaan – aivan samalla tavalla kuin Mante-vauva hetkeä aiemmin maitoateriasta uneksiessaan. Mutta sitten esikoisen silmät rävähtivät auki, maiskutus loppui puolitiehen ja vaihtui suureen pettymykseen:
”Ne hävis! Mihin ne hävis? Mä löysin mansikoita. Mä HALUUN mansikoita.”
Lohdutin, että mansikat taisivat olla vain unta, kunnes tajusin, ettei esikoinen ollut hereillä vaan kyyristeli yhä metsän mansikka-apajilla marjoja etsien. Kokeilin toista lähestymistapaa.
[Ä: ”Nyt ei ole mansikoita, mutta kelpaisiko mansikkakakku?”] ”Mmmmm, kakkua!” esikoinen huokaisi ja jatkoi herkkujen mussuttamista samalla, kun pää painui takaisin tyynylle.
Katoavan ruoan lisäksi yleisiä harminaiheita esikoisen unissa tuntuvat olevan putoaminen, jumiin jääminen ja se, ettei pääse jonnekin mukaan. Ai mistäkö tiedän? Riittää, että kuuntelen, mitä sängynpohjalta kuuluu:
”Minä tipun!” ”Mä oon jumissa!” ”Haluan mukaan. Minä tulen mukaan!” ”Ei saa mennä kauppaan, minäkin haluan sinne!”
Äidin käpälöimät unet
Jossain vaiheessa huomasin, että pystyn vaikuttamaan esikoisen unien kulkuun silloin, kun hän puhuu unissaan. Taktiikka on osoittautunut korvaamattomaksi erityisesti silloin, kun unet ovat olleet lipsumassa levottomiksi. Olen jo oppinut, että kahden asian soluttaminen unimaailmaan auttaa aina: toinen on kakku ja toinen Ryhmä Hausta tuttu Vainu-koira.
Kas näin se käy:
”Apua!” [Ä: ”Ei hätää, Vainu auttaa.”] ”Missä Vainu?” [Ä: ”Minä olen tässä vieressä nukkumassa. Vuh.”]
”Minulla on nälkä.” [Ä: ”Tuossa on sinulle kakkua.”]
Naurukuoro ja maailman nuorin hevilaulaja
Öisen makuuhuoneemme äänimaailma on kirjava. Jutustelun lisäksi meillä lauletaan ja nauretaan.
Mante-vauva on osoittanut synnynnäistä lahjakkuutta örinäheviin ja hän käyttää öistä leijonanosan taitojensa harjaannuttamiseen. Välissä saattaa kikatuttaa.
Joitakin öitä sitten vauva kikatteli taas tavalliseen tapaansa, kun nauruun yllättäen yhtyi myös esikoinen. Sitten naurahti myös isä. Jos pimeässä huoneessa olisi saanut minkäänlaista videota aikaiseksi, olisin takuulla kaivanut kamerani esiin. Kolme naurajaa vuorotteli: yksi hörähti, toinen naurahteli ja kolmas kikatti. Hetken hiljaisuuden jälkeen joku taas purskahti nauramaan.
Näytös oli lyhyt, mutta kovin vaikuttava. Hieman minulle tuli myös sellainen olo, että jäin jostain kovin hauskasta ulkopuoliseksi.
Kun koskaan ei saa nukkua ja muita sympaattisia unia
”Haluan nukkua!”
Tiuskaisu kuului esikoisen sängyn suunnalta kahden aikaan yöllä. Arvasin hänen olevan sikeässä unessa – ei hän muuten olisi tuollaisia toiveita esittänyt. Hereilläollessä toive kuului pikemminkin: ”EN halua nukkua”, erityisesti viikonloppuaamuisin ja iltaisin nukkumaanmenon kynnyksellä.
”En halua herätä. Haluan nukkua”, esikoinen nurisi toistamiseen ehtiessäni hänen sänkynsä luo. [Ä: ”Kulta, sä olet nukkumassa. Nuku vaan, nyt on yö.”]
Tästä unesta tykkäsin! Sain kerrankin olla se kiva, lapsen tahtoon myöntyväinen äiti. Ja pääsin vielä bonuksena itse jatkamaan unia – koska lapseni niin vaati!
Muita sympaattisia lemppareitani esikoisen univalikoimassa ovat jo aiemmin esittelemäni höyryjunaunet sekä mekonhuhuilu-unet, jotka tosin vaikuttavan jääneen viime aikoina historiaan. Näissä unissa esikoinen huhuili mekkoa kuin ystävää tai piilossaolijaa. Olisi ollut kiinnostava tietää, mitä itse unessa tapahtui.
Mante-vauva on puolestaan urakoinut öisin uusien taitojen oppimisen parissa. Vain vähän ennen kuin hän oppi kääntymään, heräsin yöllä kummalliseen ponnisteluun: ”HNNNNNNNNGH ÖRF BFFFFFG!” Umpiunessa olevalla vauvallamme oli vimmainen kääntymistreeni menossa. Paria päivää myöhemmin homma alkoikin sujua myös valveillaollessa!
Yksi liikuttavimmista unissapuhumismuistoista on joidenkin kuukausien takaa. Vauva oli vastikään syntynyt ja esikoinen alkanut puhua kokonaisin lausein. Eräänä aamuna heräsin esikoisen nauruun. Hän nauroi niin, että vesi valui silmistä ja pomppi pinnasängyssään sen laidasta tiukasti kiinni pitäen. Ja kun uni karisi yltäni, sain vihdoin selvää, mitä hän hihkui niin innoissaan:
Kun tuttavamme tiedusteli esikoiselta, onko tämä nähnyt tonttuja ikkunoissa kurkistelemassa, seurauksena oli massiivinen itkukohtaus: ”Eiiiii! Ei kurki tontut ikkunoista!”
Vasta silloin tulin ajatelleeksi, että joulu voi olla hämmentävä asia lapselle, jolla ei ole muistikuvia aiemmista jouluista. Aikuiset puhuvat hymyillen pienistä, punaisista ukkeleista ikkunoiden takana ja kantavat puita sisään koteihin kuin se olisi maailman normaalein asia.
Miltä tuntuu odottaa jotain oman käsityskyvyn ulkopuolella olevaa?
Ensimmäinen laskuvarjohyppyni oli kenties jotain sen kaltaista. Kuivaharjoittelu maan pinnalla paljasti vain murto-osan siitä, mitä lentokoneesta hypättyäni koin. Tai äidiksi tulo – siihenkin minua kyllä valmisteltiin yhdeksän kuukautta, mutta uuden edessä olen yhä lähes päivittäin. Laskuvarjohyppy ja äidiksi tulo mullistivat kuitenkin vain minun maailmani, kun taas joulusta hössöttävät kaikki.
Ehkä kurkistus pienen ihmisen mieleen auttaa ymmärtämään, miltä käsittämätön tuntuu. Kysytään esikoiselta!
Esikoinen tutustuu tonttuihin ensimmäisenä joulunaan 2018
[Ä: Mitä jouluna tapahtuu?] ”Jouluna juodaan glögiä, leikitään autoilla, laitetaan punaiset verhot ja lauletaan Tuiki, tuiki tähtönen. Joulupukki tulee.”
[Ä: Mitä joulupukki tekee?] ”Joulupukilla on tonttulakki.”
[Ä: Mitä sinä teet jouluna?] ”Pipareita. Mä meen seisomaan pöytään ja teen pipareita. Sitten ne menee uuniin.”
”Valot tuikkii.” [Ä: Ai laittaako ihmiset jouluna valoja?] ”Ei jouluna. Pimeällä.”
[Ä: Mitä tontut tekee?] ”Ne laulaa LAA LAA VIUH VAUH.”
[Ä: Mitä sanoisit joulupukille, jos näkisit hänet?] ”Moi vaan joulupukki! Joulu tulee.”
”Tehdään joulupukille pitsaa.” [Ä: Ai onko pukilla nälkä?] ”On!”
Siinä se! Joulun suuri salaisuus on melko pienistä asioista tehty. Ja pikkuihmisillä on päätähuimaava havainnointikyky, mitä tulee meidän aikuisten vouhotukseen. Jopa vaihtamani jouluverhot on noteerattu! Niihin on ihastunut myös vauvamme, jonka mielestä joulunpunainen väri on maagisin asia maailmassa.
Huomionarvoista on myös se, että lapset muistavat ajatella joulupukinkin hyvinvointia. Eihän meille kiireisille aikuisille tule edes mieleen, että kun monta sataa vuotta vanha ihminen kiertää vuorokaudessa koko maapallon tonttulakki hiestä märkänä ILMAN ruokataukoa, niin täytyyhän siinä tulla nälkä!
Lokakuun lopussa esikoinen ilmoittaa, että on aika kirjoittaa joulupukille. JOULUPUKILLE?!? Kaksivuotiaamme on liikkeellä hyvissä ajoin. Ällistyttävintä on kuitenkin se, että hän ylipäänsä tietää joulupukista. Emmehän ole ehtineet vielä edes esitellä heitä toisilleen! Saati sitten kertoa, että joulupukille on tapana laatia toivelistoja joulun alla. Ilmeisesti tämä lapsiin sisäsyntyisesti rakennettu tieto on ohjelmoitu aktivoitumaan kahden vuoden iässä kaamosajan alkaessa.
Esikoinen tarttuu tottunein ottein ojentamaani kynään ja paperiin ja alkaa tuhertaa. Kun kirje on valmis, kysyn tunnustelevasti haluaisiko hän, että kirjoittaisin kirjeen vielä puhtaaksi siltä varalta, ettei pukki saa käsialasta täysin selvää. Kaksivuotias ryhtyy sanelemaan. Ensin seuraa pitkä lista ihmisiä, jotka kirjeen kuvaan on piirretty. Sitten päästään varsinaiseen asiaan.
”Mä oon kiltti. Isu on kiltti. Mante-vauva on kiltti. Äiti on tuhma.
Haluun farkut ja Ryhmä Haun ja pulkkamäkeen. Tykkään autoista. Äiti tykkää kirjoista. Vauva tykkää tuteista ja kirjoista. Isu tykkää jääkiekosta. Ja mä tykkään vielä tanssia.
Joulupukki soittaa ovikelloa. Pimpom. Pasi-koira haukkuu. Mä tulen avaamaan. Pimpom siihen vielä uudestaan. Mä meen piiloon.”
Sitten enää nimmari alle ja kirje on valmis postitettavaksi Korvatunturille.
Esikoinen siirtyy sohvalle katsomaan Ryhmä Hauta ja tiedustelee, voitaisiinko seuraavaksi maalata sormiväreillä. Minä jään tuijottamaan kirjettä typertyneenä.
Kaikkesi teet äitinä, ja silti toiminnastasi kannellaan joulupukille!
Äijä-äidin perheblogi 