arki, äitiys, Media, Positiivisuus, vanhemmuus

Ongelmana positiivisuus

Kun Selviytyjät Suomesta pudotettiin tällä kaudella kilpailija siksi, että hän oli liian positiivinen, en ollut uskoa korviani. Kerttu Rissasen peli päättyi, koska hänen iloisuutensa, tsemppaavuutensa ja positiivisuutensa olivat alkaneet ärsyttää kanssakilpailijoita.

Helsingin Sanomat puolestaan teki jutun bloggaaja Iina Hyttisestä otsikolla Liian hyvä asenne (Raisa Mattila, HS 24.5.2021). Jutussa Hyttinen kertoo olevansa positiivinen ja ratkaisukeskeinen ihminen ja saaneensa blogiinsa tästä vuosien aikana satoja, ellei tuhansia asennettaan kyseenalaistavia kommentteja. Lopulta Hyttinen poistikin blogistaan mahdollisuuden kommentoida tekstejä, kun ikävät kommentit alkoivat ahdistaa.

Ilmiö on tullut tutuksi tätäkin blogia tehdessä. Yleensä tuohtuneissa palauteviesteissä kommentoidaan positiivisen pohjavireen ärsyttävyyttä tai epäuskottavuutta.

Olen kuitenkin linjani valinnut. Perustin tämän blogin, koska itse kaipasin positiivisempia tarinoita perhearjesta – enkä tarkoita positiivisella siloteltua tai kaunisteltua vaan sitä, että kömmähdyksiä ja kompurointeja nostettaisiin esiin osana elämää, pelottelematta ja niihin jämähtämättä. Jokainen lapsia saanut nimittäin kehottaa nauttimaan pikkulapsiajasta, mutta silti keskusteluissa ja perhe-elämästä kirjoitetuissa jutuissa tuntuvat korostuvan elämänvaiheen varjopuolet.

”Se, että elämäni perusvire on positiivinen, ei tarkoita, että piilottaisin negatiivisia tunteita. – Mutta yksi huono hetki ei tarkoita, että koko päiväni olisi surkea. Ja vaikka päivä olisikin, se ei minulle tarkoita, että koko elämä olisi”, Hyttinen toteaa Hesarin jutussa ja jatkaa: ”Ei minullakaan ole aina ollut elämässä voimavaroja olla positiivinen tai ratkaisukeskeinen, eikä kenelläkään ole.”

Hyttisen tavoin koen olevani rehellinen juttuja kirjoittaessani. Olen tehnyt juttusarjaa perheemme uniongelmista, huokaillut uhmaiän äärellä ja kertonut, miten pitkiä päivät joskus ovat, kun puoliso tekee epätavallisesti rytmittyviä töitä, joiden ehdoilla perheen täytyy elää. Haasteista kirjoittaminen on paitsi hyvä tapa päästellä höyryjä, parhaimmillaan myös väylä vertaistukeen. Korona kun on karsinut vanhempien vertaistukikahvit ja kohtaamiset minimiin.

Olen kuitenkin huomannut, että vielä paljon enemmän energiaa saan kirjoittaessani hauskoista hetkistä tai heittäytyessäni hassuttelemaan arjen katastrofeilla. Huumori on väkevä voimavara. Se kutistaa katastrofeilta tuntuvat asiat oikeisiin mittasuhteisiin ja taittaa väsymyksen nauruksi kiukuttelun sijaan.

Mutta miksi positiivisuus on alkanut ärsyttää? Vielä jokunen vuosi sittenhän hehkutettiin kilpaa BB-Saulin ja Elastisen voimaa antavaa iloisuutta ja optimismia.

Kenties kyse on trendistä. Iloisuutta on nähty hetkeksi riittämiin, nyt tilalle halutaan jotain muuta – anteeksipyytelemätöntä suoruutta esimerkiksi. Voittihan Selviytyjätkin lopulta kilpailija, jonka kerrottiin kiukuttelevan aina joukon joutuessa odottamaan ja puhuvan suoraan, vaikka se sitten olisikin ollut rosoista ja jopa hivenen röyhkeää.

Luonteeni ja persoonani ovat siis kenties hivenen epätrendikkäitä juuri nyt. Toistuva palaaminen arjen kuormittaviin tekijöihin ei kuitenkaan auta minua jaksamaan. Voin paremmin, elämä on lystikkäämpää ja pysyn virkeämpänä, kun muistelen hauskoja hetkiämme, hassuttelen ja kirjoitan niistä asioista, jotka tekevät tästä vähien unien ja venymisen aikakaudesta samaan aikaan niin ihanaa.

Ei ole kyse valheesta, vaan valinnasta.

Pssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

Ekologisuutta opettelemassa, Haaste, Media

Laastaria, lankaa ja luovia ratkaisuja – paikkaushaaste mämmikourille ja kädentaitajille

Kaupallinen yhteistyö: Vaatelaastari

Suhteeni neulaan ja lankaan on lyhyesti kerrottuna seuraavanlainen: Valitsin ala-asteella teknisen työn, koska rakastin työkaluja ja puukäsitöitä. Valintaani ei kuitenkaan hyväksytty, sillä olisin ollut ryhmän ainut tyttö (elettiinhän tuolloin vielä esihistoriallista aikaa). Sen sijaan minut sijoitettiin muiden tyttöjen tavoin tekstiilityötunneille.

Viidennellä olin jäädä luokalleni, koska kömpelöt sormeni eivät taipuneet lankojen ja neulojen maailmassa mihinkään. Lopulta kuitenkin sain aineesta armovitosen sinnikkään yrittämisen tähden ja pääsin jatkamaan koulutaivaltani kuutosluokalle. Yläasteella valitsin vastoin odotuksia tekstiilityön valinnaiseksi, sillä olin päättänyt selättää viholliseni. Sekään ei onnistunut kovin hyvin. Nykyään osaan sentään ommella napin ja lyhentää verhot. Sillä pärjää joten kuten.

Vauhdikas poikakatraamme pitää kuitenkin huolen siitä, että parsittavaa riittää. Polvia kuluu puhki parhaimmillaan kolmien housujen viikkotahdilla, eivätkä ulkovaatteetkaan kestä rymyäjien menossa ehjinä. Onneksi ovat luottotuotteeni Vaatelaastarit! Niillä käsityökammoinenkin korjaa vaatteet silmänräpäyksessä, eikä epäonnistumisen vaaraa juuri ole, vaikka olisi kaltaiseni mämmikoura.

Vaatelaastari® on suomalaisten äitien korjausinnovaatio: tekstiilitarrapaikka, joka kiinnittyy hankaamalla ilman silitystä. Se soveltuu niin sisä- kuin ulkovaatteiden, kenkien, huonekalujen ja vaikka reppujen paikkaamiseen, ja tarttuu myös nahkaan ja muoviin. Vaatelaastarilla voi myös esimerkiksi koristella pintoja tai peittää pinttyneen tahran.

Vaikka Vaatelaastareita ei suositella alle 3-vuotiaille, meillä ne ovat käytössä lasten vaatteissa vauvasta asti. Pakkauksissa kun on monenmuotoisia paikkalappuja, joista saa näppärästi saksittua myös pieniin vaatteisiin sopivia ”laastareita”. Ja hyvin ovat paikat ainakin meillä pysyneet, kun olemme noudattaneet käyttöohjeita.

Salaisuuteni paljastettuani uskallankin haastaa kaikki mämmikourista käsityötaitoisiin mukaan #paikkaushaaste -kampanjaan. Se on Vaatelaastarin lanseeraama vastuullisuuskampanja, jossa tarkoituksena on jatkaa vaatteiden ja varusteiden käyttöikää haluamallaan tavalla: parsien, laastaroiden tai vaikkapa kantamalla reikiä suurella ylpeydellä. Kuva omasta ratkaisusta jaetaan sosiaalisessa mediassa hastagilla #paikkaushaaste. Myös muita voi haastaa mukaan.  

Siispä haastan juuri sinut mukaan paikkaushaasteeseen – Vaatelaastareilla tai muilla näppärillä ratkaisuilla!

Koodilla aija-aiti saat Vaatelaastarilta kolme tuotetta kahden hinnalla 21.-23.6.2021! Tuotevalikoiman löydät osoitteesta: vaatelaastari.fi

Psssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

Kotimaiset Vaatelaastarit valmistetaan kierrätyspolyesterista. Valikoimasta löytyy myös heijastinkankaasta valmistettuja heijastavia (ei sertifioituja) Vaatelaastareita.

Vaatelaastarin käyttöhje-video: KATSO.

Lisätietoja tuotteista ja yrityksestä: vaatelaastari.fi

Lasten suusta, Media, Vaikeita asioita, vanhemmuus

Mistä on pienet pojat tehty? – äiti tulenarkojen sukupuolikysymysten äärellä

Parkkitalon luota kuuluu pörinää. Esikoinen liu’uttaa autoja ramppia alas vauvan huojuessa vieressä säheltämässä. Pikkuautot ja parkkitalo ovat kotimme sydän, jonka äärelle kokoonnutaan ensimmäisenä aamuisin ja viimeisenä asiana illalla ennen nukkumaanmenoa.

Pojat ovat selvästi tulleet äitiinsä!

Viime sunnuntaina vietettiin kansainvälistä poikien päivää. Se viritti miettimään sukupuoliasioita ja omaa asemaa poikien äitinä. Minusta on ihanaa olla poikien äiti, vaikka nykypäivän sukupuolineutraalissa maailmassa koko termi tuntuu vähän kielletyltä. Ja älkää käsittäkö väärin, yhtä lailla ihanaa olisi varmasti olla vaikkapa tyttöjen äiti, mutta siitä minulla ei ole kokemusta.

Vartuin itse poikakatraan ainoana tyttönä ja jostain syystä autoleikit, supersankarit ja yleinen riehuminen vetosivat minuun enemmän kuin kotileikit ja nurkkaan nakkaamani nuket. Myös lapsemme ovat osoittautuneet armottomiksi nukennakkelijoiksi. Nukkeleikit eivät ole kerta kaikkiaan kiinnostaneet. Mekkokausi meillä sentään koettiin päiväkodin mekkobileiden innoittamana, mutta parin kuukauden jälkeen mekkojenkin lumovoima haihtui.

Tässä esikoinen ei ole tullut äitiinsä.

Haluan uskoa, että riippumatta lastemme sukupuolesta olisimme pyrkineet kasvattamaan heidät samalla tavoin. Silti sukupuolesta puhumista varotaan mielestäni jo liiaksikin. Ajatus siitä, ettei olisi tyttöjä ja poikia, vaan ainoastaan yksilöitä, tuntuu tosiasioiden kieltämiseltä. Kai biologinen sukupuoli sentään jonkin verran vaikuttaa siihen, millaisia meistä tulee?

”Ilman muuta tytöt ja pojat ovat erilaisia ja sukupuoli on merkityksellinen ihmisen elämässä”, vahvistaa neurobiologi Lise Eliot Tiede-lehden artikkelissa Mistä on tytöt ja pojat tehty? (Mutanen & Heikkinen, 8.8.2014) Jo kymmenen vuotta sitten aivotutkijat osasivat nimetä biologisista tekijöistä kumpuavia sukupuolieroja, joiden aiheuttajiksi aavisteltiin kromosomeja sekä mieshormoni testosteronia. Artikkeli listaakin näitä tieteen todentamia sukupuolieroja. Ja HUOM! Alla listatut asiat ovat tilastollisia todennäköisyyksiä – eivät faktoja siitä, millaisia yksilöitä sukupuoli meistä tekee.

  • Poikavauvat ovat keskimäärin itkuisempia kuin tyttövauvat.
  • Jo vauvoina poikien avaruudellinen hahmotuskyky on yleensä tyttöjä parempi, kun taas tytöt tapaavat kehittyä edellä puheen kehityksessä ja toisten tunteiden tiedostamisessa.
  • Pojat ovat tilastollisesti tyttöjä alttiimpia kehityshäiriöille ja infektioille. eskimäärin tyttöjä vilkkaampia ja fyysisesti aggressiivisempia.
  • Pojat ovat keskimäärin tyttöjä vilkkaampia ja fyysisesti aggressiivisempia.
  • Tyttöjen todennäköisempi taipumus leikkiä nukeilla ja poikien vastaava viehtymys liikkuviin leluihin on todennettu ilmiö, joka ei koske vain ihmisiä. Ero on havaittu myös apinoilla. Selityksen uskotaan piilevän testosteronissa, sillä sikiönä testosteronia erittäneet tytöt ovat tutkimuksissa tehneet valintansa poikien tavoin.

Tieteen näkökanta on nyt kuultu. Mitä tuumii aiheesta perheemme lapsiasiantuntija, esikoinen?

”Meidän perheessä on tyttöjä ja poikia. Mä oon poika, Mante on poika, Pasi [koira] on poika…”
[Ä: Mitä eroa tytöissä ja pojissa sitten on?]
”Nimi.”
[Ä: Nimi?]
”On tyttöjen nimiä ja poikien nimiä.”
[Ä: Onko sellaisia nimiä, jotka voi antaa molemmille?]
”Ei. Kyllä niistä aina kuulee.”
[Ä: Olenko minä tyttö vai poika?]
”Tyttö.”
[Ä: Entä jos muuttaisin nimeni vaikkapa Mikoksi?]
”Sitten olisit poika.”
[Ä: Onko tytöissä ja pojissa muuta eroa kuin nimet?]
”Ei.”
[Ä: Leikkivätkö tytöt ja pojat samoja leikkejä?]
”Joo.”
[Ä: Voivatko pojat pukeutua mekkoon?]
”Joo.”
[Ä: ”Voiko tyttö olla työmies?]
”Joo.”
[Ä: Onko olemassa tyttöjen ja poikien värejä?]
”Ei. Minä tykkään punaisesta. Ja vihreästä.”
[Ä: Entä….]
”Äiti, nyt lopetetaan tämä. Mennään katsomaan rännejä.”

Psssssst! Äijä-äidin löydät myös täältä:

äitiys, Media, synnytys, vanhemmuus

Sairaalasulku ja muita synnytysjärkytyksiä – ovatko synnytystarinat totta?

”Miksei kukaan kertonut, millaista se oikeasti on?” kysyy kirjailija Anna-Liisa Ahokumpu Helsingin Sanomien artikkelissa Synnytysjärkytys (Noora Arola, HS, su 18.4.2021). Kysymyksellä hän viittaa synnyttämiseen, joka osoittautui aivan toisenlaiseksi kokemukseksi kuin hän oli etukäteen kuvitellut. ”Kaikki, mitä hän oli synnyttämisestä kuullut, lukenut ja nähnyt, tuntui järkyttävän valheelliselta.”

Olen synnyttänyt kaksi lasta. Jos jotain luulin oppineeni ensimmäisestä kerrasta, toinen kerta osoitti kaikki luuloni vääriksi – raskaudet ja synnytykset olivat niin erilaisia keskenään. Esikoista odottaessani raskausaika oli pumpulista, suorastaan hekumallista, kunnes viimeisellä kolmanneksella aloin kärsiä pahasta huimauksesta. Puolen vuorokauden supistelujen ja ponnistusvaiheen yllätyskäänteiden jälkeen vauva saatiin maailmaan 20 senttisestä napanuorastaan huolimatta. Lopulta päädyin leikkaussalin kautta täpötäydelle vuodeosastolle, josta ensimmäiset tunnit vauvaa hoitanut isä lähetettiin kotiin. (Kyllä, välillä näin kävi ensisynnyttäjille myös aikana ennen koronaa.)

Toisen raskauden aikana hoidin menevää taaperoa samalla, kun kärsin raskauspahoinvoinnista, matalasta hemoglobiinista ja kipeistä supistuksista. Supistukset alkoivat kolme viikkoa ennen syntymää ja jatkuivat h-hetkeen saakka, aina välillä muutamaksi tunniksi tauoten. Muutaman viikon kärvistelyn jälkeen oli vaikea tietää, milloin pitäisi lähteä sairaalaan, mutta ehdimme kuitenkin – 8 minuuttia ennen vauvan syntymää. Koronasta huolimatta saimme perhehuoneen.

Ymmärrän Ahokummun ajatuksen siitä, että muun muassa elokuvat rakentavat erheellistä mielikuvaa synnyttämisestä: ”lapsivedet menevät, loiskis, sitten ponnistetaan, ja plops, lapsi on maailmassa.” Hänen väitettään siitä, että synnytyksistä vain hymistellään ja vihjaillaan epämääräisesti, en kuitenkaan allekirjoita. Väitän, että kyse on pikemminkin siitä, ettei ole olemassa kahta identtistä synnytystä – tai vaikka olisikin, ihmiset kokisivat ne silti eri tavoin.

Synnytysjärkytyksensä myötävaikutuksesta Ahokumpu päätti kirjoittaa synnytyksestä totuudenmukaisesti. Syntyi romaani Kolme rukousta äidille, jota Helsingin Sanomien jutussakin esitellään. Ja mitä tämä totuudenmukainen synnytyskertomus sitten pitää sisällään?

”Synnytystä ei mainita sivumennen, kuten fiktiossa usein”, artikkelissa paljastetaan. ”Siihen uppoudutaan ja upotaan – – Loputtomiin supistuksiin, vuorokausien valvomiseen ja lamauttavaan kipuun, joka vain jatkuu ja jatkuu.” Myös verestä, ulostamisesta ja imetyksen tuskallisesta alusta luvataan puhua, samoin kuin synnytyksen rankkuudesta ja vauvaan liittyvistä vierauden ja pelon tunteista.

Mitä tulee vereen ja eritteisiin, niitä osasin kyllä jo ensisynnyttäjänäkin odottaa, puhtaalla päättelyllä. Muistan tuolloin lähinnä miettineeni, miten ehkäistä sängynpatjojen ja auton etupenkin mahdollisia tuhoja, kun synnytys lopulta alkaisi. Vastaukset sain helposti – kysymällä jo lapsia saaneilta kavereiltani. Heidän neuvostaan sujautin lakanan alle äitiyspakkauksen pissasuojan pyyhkeiden kera ja jemmasin autoon jätesäkkirullan, eikä asiaa tarvinnut enää murehtia sen enempää.

Loputtomalta tuntuvat supistukset ja vuorokausien valvominen tulivat tutuiksi toisessa raskaudessa, mutta Ahokummun kuvaamia, vauvaan liittyviä vierauden ja pelon tunteita en tunnista vielä kahdenkaan synnytyksen jälkeen. Ne eivät ole olleet osa minun synnytystotuuttani. Hurmioiduin molemmista vauvoista heti, kun sain heidät iholleni. Ja jos olinkin ennen toisen lapsen syntymää miettinyt, riittääkö rakkautta tarpeeksi molemmille, tuossa hetkessä ymmärsin, ettei rakkaus lopu kesken – sen määrä vain kasvaa perheen kasvaessa.

Ahokummun rehellisyyteen pyrkivä synnytyskuvaus kaatuu siis samaan mahdottomuuteen, joka on tehnyt muiden kertomuksista hänelle epätosia: Ei ole kahta samanlaista totuutta.

Yhteen Ahokummun esiin nostamaan huolenaiheeseen yhdyn kuitenkin täysin, ja se on synnytyssaliin pääsy. Jo esikoista odottaessani minulla oli absurdi pelko, etten tajua lähteä ajoissa synnyttämään, ja molempien lasten kohdalla jouduimmekin kiiruhtamaan autosta suoraan synnytyssaliin. Absurdi pelko on muuttunut siis jo kahdesti todellisuudeksi – monen tekijän summana, joista merkittävimpiä ovat olleet ruuhkautuneet synnytyssairaalat ja resurssien puute.

Jälkikäteen on toki helppo naureskella kätilön sanoille puhelimessa: ”Kun nämä kaikki neljä sairaalaa ovat nyt täynnä, niin olisi tosi hyvä, jos et synnyttäisi tänään.”

Psssssst! Äijä-äidin löydät myös täältä:

Media, Vaikeita asioita, vanhemmuus

”Teen äidin kanssa töitä” – onko perhebloggaaminen eettistä?

”Tänään en halua mennä päiväkotiin!” esikoinen ilmoittaa ja alkaa listata syitä: ”Päiväunilla on pelottavaa, puuro on kuumaa, ei saa pastilleja, en halua jälkiruokaa…”

En ole huolissani. Tämä on nykyään joka-aamuinen rituaalimme, joka vaihtuu riemuun päivänkodin portilla. Kotiin haettaessa esikoinen vastaavasti ilmoittaa, ettei halua lähteä, koska leikit ovat kesken. Ja mitä tulee pelottaviin päiväuniin, pelottava on tällä hetkellä yleisnimitys kaikelle, mistä esikoinen ei pidä. Huolestumisen sijaan keskitynkin painamaan tuoreimman sutkauksen mieleeni. Haluan säilöä sen muistoksi muiden mahtavien letkautusten jatkeeksi – kenties sitä voisi hyödyntää myös jossain tulevassa blogijutussa…

Sitten avaan Hesarin ja päädyn jälleen kerran pohtimaan, toiminko oikein.

Jaana Lojander haastaa ihmiset keskusteluun mielipidekirjoituksellaanBlogeissa ei suojella lapsia riittävästi” (HS 23.3.2021). Hänen mielestään perheet jakavat blogeissaan ja some-tileillään liian yksityistä tietoa lapsistaan, usein ajattelemattomuuttaan, ja hyödyntävät jälkikasvuaan vielä kaupallisissa yhteistöissä, mikä on hänestä vähintäänkin arveluttavaa.

Karkeasta yleistämisestään huolimatta Lojander nostaa esiin kiinnostavan kysymyksen perhebloggaamisen eettisyydestä. Onko meillä oikeutta tehdä lastemme elämästä niin julkista ja läpinäkyvää kuin nyt teemme?

En ole kysymyksen äärellä ensimmäistä kertaa. Pohdin sitä jo puntaroidessani, voinko ylipäätään perustaa blogin. Pohdin sitä tätä sivustoa suunnitellessani ja yhä edelleen, jokaisen jutun ja julkaisun yhteydessä. Apuna minulla on onneksi mieheni, jonka kanssa olemme tehneet tietoista rajanvetoa alusta asti yhdessä. Ollessani epävarma luetutan tekstit ja katsotutan kuvat hänellä saadakseni toisen mielipiteen. Silti aina välillä mietin, voiko esikoinen joutua myöhemmin hankaluuksiin julkisiksi tehdyistä sutkautuksistaan tai Mante-vauva harmitella netistä löytyviä syntymyyttejään. En halua julkaista lapsistani sellaista, mitä katuisin myöhemmin, ja uskon useimpien perhebloggaajien pyrkivän samaan.

Miksi perhe-elämästä on sitten tehtävä niin näkyvää? Kullakin bloggaajalla on tiestysti omat syynsä, mutta uskon, että monia ohjaa palo kirjoittamiseen, valokuvaamiseen tai vaikuttamiseen. Ja koska perheblogit ovat tämän päivän muoti-ilmiö, ne tavoittavat sopivaan rakoon osuessaan suuren yleisön. Omista agendoistani olen kertonut tarkemmin täällä.

Perheblogit ovat aikamme lapsi. Itse kuulin internetistä ensimmäistä kertaa vasta alakoulussa, vaikka olin keskivertolasta tietoisempi tietokoneenkäyttäjä, kiitos insinööri-isäni. Ensimmäiset nettiin päätyneet kuvanikin taitavat olla vasta yläasteajoilta. Omista lapsistani harkiten valittua materiaalia ja tarinoita on sen sijaan kaikkien nähtäviksi kertynyt jo sellainen määrä, että kohta niistä saisi koostettua romaanin.

Voi olla, että lastemme kaveripiirissä on jo niin normaalia elää rinnakkaistodellisuuden hahmona vanhempien blogiprojekteissa, että se on nuorisosta lähinnä tylsää. Mutta periaatteessa heillä pitäisi olla oikeus myös yksityisyyteen. Minulla on tapana kysellä esikoiselta, saanko julkaista hänestä kuvan tai käyttää hänen sutkaustaan blogissani. Vastaus on aina joo – eihän alle kolmevuotias edes ymmärrä vastauksensa vaikutusta. Toimimalla näin, toivon esikoisen kuitenkin ajan myötä oppivan, että päätös on todella hänen.

Tällä hetkellä esikoinen vielä itse haluaa osallistua blogini tekoon eli ”tehdä äidin kanssa töitä”. Joskus hän saattaa jopa ehdotella minulle hyviä jutunaiheita:

”Ryhmä Hau, jäätelöauto, sankari…
ÄITI, KUORMA-AUTO VIE LUNTA LUMENKAATOPAIKALLE!”

Silloinkin kun sovin kaupallisia yhteistöitä, joissa esikoinen saattaa vilahtaa, kysyn häneltä haluaako hän tehdä äidin kanssa työn, josta palkintona on uusi kirja tai vaikkapa uudet uimatossut. Jos mahdollista, pyrin vielä sopimaan yhteistyön niin, että esikoinen saisi itse valita saamansa tuotteen.

Joku voi kutsua sitä lapsityövoimaksi. Minä kutsun sitä ahkeruuden palkitsemiseksi ja elämässä hyödyllisten taitojen harjoitteluksi.

Pssssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

arki, Haaste, Media, vanhemmuus

Onnellisten perheiden esiinmarssi

Suomalaisuimarit ovat päättäneet hassutella ja sen seurauksena on syntynyt hauska, 80-luvun henkeä jäljittelevä aerobic-video. (Voit katsoa sen TÄÄLTÄ.) Siitä on tullut some-hitti. Myös esikoisemme on haltioitunut. Makuuhuoneen kelloradion volyymit on käännetty kaakkoon ja esikoinen tanssii peilin edessä nostellen jalkojaan videon mallin mukaan: ”Yy ja kaa ja koo!”

Vaikka kello on vasta aamukahdeksan, olemme jo ehtineet riehua pedissä koko perheen voimin, rakentaa tunneleita, hihkua aerobic-asuissa pomppiville uimareille ja harjoitella videon askelkuvioita. Kuulostaa yli-ällöttävän onnelliselta. Totuus kuitenkin on, että perhe-elämämme kätkee sisälleen paljon tällaisia hetkiä. Toki aamuun on mahtunut myös yksi pissavahinko, aivan liian varhainen lauantaiherätys ja esikoisen jekku, jonka seurauksena olen onkinut vaippoja vessanpöntöstämme – mutta mitä sitten! Ei kaikki mene aina putkeen millään muullakaan elämän osa-alueella.

Perustin tämän blogin, koska lapsiperheonnelle annetaan mielestäni aivan liian vähän tilaa mediassa. Esikoisen saadessani olin jo etukäteen tietoinen tulevasta univajeesta, vauvojen hermoja raastavista ”vaiheista” sekä uhmaikäisten kanssa painimisesta. Kukaan ei sen sijaan ollut kertonut, miltä vanhemmasta tuntuu kun lapsi innostuu, onnistuu, kömpii aamulla viereen tai moiskauttaa poskelle aivan liian märän pusun – puhumattakaan niistä tilannekomiikan kukkasista, joista pääsee nauttimaan lapsen opittua puhumaan.

Mistä kaikesta ihanasta olisinkaan jäänyt osattomaksi ilman tätä aikaa! Ne viisi pitkää vuotta, jotka esikoistamme odotimme, tosin opettivat ymmärtämään, että kaikki olisi voinut mennä toisinkin – ja silloin olisi saattanut olla jopa armollista olla tietämättä, mistä jää paitsi.

Perheonni on kuin kummallinen valtiosalaisuus. Samaan aikaan kun lapsia toivotaan lisää, elämä heidän kanssaan saadaan näyttämään aika ankealta. ”Kell’ onni on, se onnen kätkeköön”, on ajatuksena jalo, muttei täysin ongelmaton. Vaikka kaikki eivät lapsia koskaan saa tai halua, ja on perheitä, joissa asiat ovat oikeasti huonosti, tekisimme yhteiskunnalle palveluksen puhumalla myös onnellisista perheistä.

Innostuinkin huomatessani kirjailija Juha Itkosen esiintulon lauantai-Hesarin artikkelissa ”Onnellinen perhe” (Helsingin Sanomat 13.2.2021, kirjoittanut Hanna Syrjälä). Jutussa Itkonen sanoo ymmärtävänsä mediassa korostuvaa perhepuhetta – onhan median tehtävänä nostaa esiin ongelmia ja etsiä niihin ratkaisuja. Asian kääntöpuoli on kuitenkin se, ettei lapsiperheiden onni nouse esiin vaan vanhemmuus näyttäytyy todenmukaista tylsempänä ja vaivalloisempana, ”mukavan elämän vastakohtana”.

Jutussa Itkonen kuvaa tätä kahtiajakoa harhaksi, jossa elämälle näyttäytyy vain kaksi vaihtoehtoa: lapsiperhehelvetti tai hyvä ja tuttu elämä. ”Harha on se, että siinä ei kuitenkaan käy niin”, Itkonen tarkentaa. ”Sitä vanhenee joko lasten kanssa tai ilman. Yllätyksiä on luvassa joka tapauksessa.”

Ajatustensa vakuudeksi Itkonen vastaa artikkelin lopussa kymmeneen väitteeseen perhe-elämästä, kumoten niistä suurimman osan (Itkosen vastaukset löydät tämän jutun lopusta).

Päätän tehdä samoin.

10 VÄITETTÄ VANHEMMUUDESTA:

  1. Vanhemmat menettävät yöunensa pysyvästi.
    Vaikka meillä on kärsitty monenlaisista unihaasteista, ehdin kahden lapsemme välissä tottua uudelleen myös hyviin uniin – eikä heillä ole ikäeroa kuin vähän yli kaksi vuotta!
  2. Lapsista saa olla aina huolissaan.
    Kun olin lapsi, pelkäsin, että perheelleni tapahtuu jotakin. Kun olin lapseton aikuinen, olin huolissani puolisostani. Nyt olen vuorostaan huolissaan lapsistani, ja joidenkin kymmenien vuosien päästä saattaa olla heidän vuoronsa huolestua minusta.
  3. Vanhemmalla on aina riittämätön ja syyllinen olo.
    Kun olen kahden lapsemme kanssa yksin, minulla on usein riittämätön olo. Syylliseksi olo muuttuu kuitenkin vasta siinä vaiheessa, kun istun lasteni seurassa kännykkää näpytellen. Olenkin huomannut, että usein pääsen eroon näiden tunteiden yhteisvaikutuksesta, kun panen kännykän kokonaan pois ja keskityn täysillä siihen, mitä olemme tekemässä. Jälkikäteen harmittaa yleensä vain se, ettei kamera ollut käden ulottuvilla, kun lapseni aikaansaivat jotakin sensaatiomaista.
  4. Vauvat ovat uuvuttavia, uhmaikäiset ovat uuvuttavia, murrosikäiset ovat uuvuttavia.
    Aikuiset ovat uuvuttavia. Vanhemmat ihmiset ovat uuvuttavia. Siis kaikki kanssaihmiset. Välillä oma peilikuvakin uuvuttaa. Mutta sen vastapainoksi kaikenikäiset ihmiset osaavat tuottaa myös suunnatonta iloa!
  5. Parisuhde happanee, kun on lapsia.
    En tunnista, enkä tunnusta. Ei meillä naurun määrä ole ainakaan vähentynyt lasten myötä. Kahdenkeskinen aika sen sijaan on, mutta olemme oppineet käyttämään sen hyvin ja varastamaan sitä tarpeen tullen pienissä erissä lisää.
  6. Lapsiperheen kotona on aina sotkuista.
    Olemme aina olleet melko siistejä ihmisiä ja yritämme opettaa lapsia samanlaisiksi. Kärsivällisyyttä se toki vaatii, niin kuin kaikki muukin kasvatus. Väitän, että lasten lelujen ja tavaroiden myötä kodistamme on tullut aiempaa mielenkiintoisempi paikka, vaikkei se sistuskatalogi-kodiksi varmasti kelpaisikaan – muttei olisi kyllä kelvannut aiemminkaan.
  7. Lapsiperheessä syödään vain nakkeja ja kalapuikkoja.
    Olin itse asiassa aika innoissani, kun tajusin, että saan ottaa nämä ihanan helpot ruokalajit takaisin repertuaariin ja käyttää lapsia tekosyynä. Pelkästään näillä eväillä emme kuitenkaan pärjää. Esikoisen lempiruokia nimittäin ovat sushi, suppilovahveropasta, makaronilaatikko ja pizza.
  8. Vanhempi ei ehdi harrastaa liikuntaa, eikä mitään muutakaan.
    Kun vauva oli nelikuinen ja lopputarkastukseni tehty, palasin pelaamaan tennistä kerran viikossa. Viikon toisen treenini teen hiihtäen, kiitos kotiovelta lähtevien latujen. Pasi-koiramme on jo tätä ennen pitänyt huolen siitä, että kävelylenkillä käydään kolmesti päivässä. Ja onhan minulle nytkin järjestynyt hetki omaa aikaa tämän tekstin kirjoittamiseen!
  9. Vanhemmuus vanhentaa 10 vuotta.
    Uurteet silmien alla ovat ehkä piirun verran syventyneet. Eivätköhän silmäni kuitenkin suurene lähes entiselleen, kunhan pahimmasta valvomisesta päästään. Pulkkamäessä sen sijaan olen kiljunut ja nauranut pelkästään tänä talvena yhtä paljon kuin 20 edellisvuoden aikana yhteensä. Saatan olla siis jopa nuorentunut…
  10. Leikkiminen ei ole aikuisten hommaa.
    Teatteriopettajaksi opiskellessani ensimmäinen oppimme oli, että työmme on vakavaa leikkimistä. Olen siis jo ihan ammattini puolesta leikkimisen mestari, ja lasten myötä olen harjaantunut taidoissani entisestään.

Nukkumaanmenon kynnyksellä on jälleen aika palata aamun aerobic-teemaan. Isän kelloradio saa toimittaa soittopelin virkaa samalla, kun yritän sovittaa aerobicia tanssivaa esikoistamme yöpukuun. Esikoisen meno näyttää niin metkalta, että päätän kokeilla perässä. Jalka ei kuitenkaan nouse yhtä koreasti kuin kaksivuotiaalla. Tällaisissa pienissä hetkissä huomaa ajan hampaiden puremat.

Mutta niillä ei ole mitään tekemistä vanhemmuuden kanssa.

Psssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

POSITIIVISEMMAN LAPSIPERHE-ELÄMÄN KUVAAMISEN PUOLESTA:
Haastan kaikki onnelliset perheet esiinmarssiin! Vastaa sosiaalisessa mediassa alta löytyviin kymmeneen väitteeseen vanhemmuudesta haluamassasi muodossa ja jaa ne muille näkyväksi merkinnöin #onnellinenperhe ja #lapsiperhehaaste

”Onnellinen perhe” (Hanna Syrjälä, HS 13.2.2021)