sisarukset, Uni, Uusia taitoja opettelemassa, Vaaperoaika, Vauva-aika

Päivä, jolloin vauva lähti kävelemään

Oli perjantai. Juttelin kylään tulleen ystäväni kanssa keittiössä. Mante kaiveli hedelmäsoseita esiin kehnoksi osoittautuneesta kätköpaikasta, valitsi mangostruutin ja ojensi sitä minulle.

”Se on välipala”, huomautin. ”Kohta syödään lounasta.”

Itsepintaisesti Mante kuitenkin yhä heilutteli löytämäänsä mangostruuttia, nousi valintansa vakuudeksi jaloilleen ja käveli struutti kädessä luokseni. Se oli hänen ensikävelynsä. Vauvamme (11,5 kk) oli muuttunut silmänräpäyksessä taaperoksi.

En muista esikoisen ensiaskelia. Hän piti meitä pitkään jännityksessä: tallusteli puoli vuotta tuen varassa ja oli jo puolitoistavuotias lähtiessään kävelemään. Mutta vain viikko ensiaskelistaan hän oppi jo juoksemaan. Sen muistan – ja hämmennykseni!

Esikoisen kävelemään lähtemisen ajankohta tuntuu kuitenkin näin jälkikäteen ajateltuna täydelliseltä. Ensinnäkin, hänen ymmärryksensä maailmasta ja sen lainalaisuuksista oli ehtinyt kypsyä verraten enemmän kuin alle vuoden ikäisellä Mantella. Esikoinen esimerkiksi ymmärsi, etteivät rappuset, pöydänpäälliset ja sohvan selkänoja ole parhaita paikkoja tuoreen taidon treenaamiseen. Mante siirtyi näihin sirkushuveihin pari päivää kävelemistä harjoiteltuaan.

Toiseksi, esikoisen yöunet ehtivät hetkeksi rauhoittua ennen kuin liikkellelähteminen teki niistä taas karusellia. Me vanhemmat lyhensimme univelkojamme, mikä pelasti paljon, sillä esikoisen myöhempi unissakävelyvaihe oli rajumpaa sorttia. Manten kehitysvaiheet puolestaan ovat seuranneet toisiaan niin kiivaalla tahdilla, että edellisestä kunnon yöstäni on tänään 1 vuosi ja 8 päivää. Kolme tuntia yhtämittaista unta olen nukkunut viimeisten kuuden viikon aikana kahdesti. Mutta ehkäpä yöt pian helpottavat nyt, kun Mante on saanut maailman ja askeleet haltuunsa.

”Äitiii, Mante kävelee taas pöydällä!” esikoinen huutaa olohuoneesta. Onneksi isoveli on ottanut asiakseen toimia veljensä henkivartijana. Nytkin ehdin hätiin juuri, kun taidoistaan hurmioitunut vauva on putoamassa pöydän reunalta.

Mantea naurattaa! Tämä uusi leikki on sangen verraton. Sen nimi on ”catch me if you can”.

Pssssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

Ideoita, isoveljeys, sisarukset, Uusia taitoja opettelemassa

”Nyt tämä on MINUN” – jakamisharjoituksia lapsille

Kun vauva syyskuussa syntyi, minulla oli epäilykseni esikoisen tulevasta kipupisteestä: pitäisi opetella jakamaan.

Olemme kuitenkin välttyneet suurilta draamoilta. Huomion jakautuminen aiheutti toki hetkellisen hurrikaanin, mutta tuo mielenpyörre vaadittiin isoveljeksi kasvamiseen. Banaanit, marjat ja viinirypäleet saadaan jo jaettua ilman mielipahaa (toki progressiivisesti, koon mukaan). Eikä edes joululahjojen jakaminen aiheuttanut itkua, kiitos vauvan auliuden lainata omia lelujaan. Yhteisomistajuutta olemme harjoitelleet myös konkreettisella kikalla: Kun puolet lelusta on toisen ja puolet toisen paketissa, on veljesten pakko yhdistää voimansa saadakseen koko lelu käyttöön.

Äidin syliajastakaan ei enää tarvitse käydä neuvotteluja. Esikoinen on ilmeisesti huomannut, että tarjonta ylittää kysynnän (sylissä kun pitäisi istua paikoillaan) ja tarvittaessa syliin mahtuu useampikin kaveri yhtä aikaa. Myös vauvan liikkeellelähtö on vauhdittanut esikoisen motivaatiota luopua omista syliminuuteistaan. ”Äiti, Mante haluaa nyt syliin”, hän usein huomauttaa, kun vauva pyrkii osallistumaan leikkeihin hieman liian hanakasti.

Vain yhden asian jakaminen on osoittautunut äärimmäisen hankalaksi: Parkkitalo pikkuautoineen on esikoisen suurin aarre. Vaikka taloudessamme on muuten melko vähän leluja, pikkuautoja löytyy senkin edestä. Eikä yksikään niistä ole ylimääräinen. Kaikkia 50 autoa tarvitaan leikeissä koko ajan, silloinkin kun niitä ei sivustaseuraavan aikuisen mielestä käytetä.

Tässäkin prosessissa olemme kuitenkin edenneet. Alkuun kriisin paikka oli nimittäin jo se, jos vauva makasi metrin säteellä parkkitalosta. Moinen reviirille tunkeutuminen nyt sekoittaisi kenen tahansa pasmat! Keksimme kuitenkin kaivaa esiin muutamat duplo-autot ja otimme tavaksi, että aina autoleikkien aluksi isoveli antoi ne vauvalle. Siedätyshoidon myötä esikoinen tottui siihen, että vauva imeskeli duplo-autojaan sylissäni leikkiemme ajan.

Mutta sitten Mante-vauva lähti liikkeelle, eikä ollutkaan enää kiinnostunut vauvojen jutuista, vaan isoveljensä pikkuautokokoelmasta! Taas oltiin kriisin äärellä. Ei auttanut, vaikka kuinka yritimme maanitella esikoista lainaamaan pikkuveljelle edes yhtä autoistaan.

Eräällä kauppareissulla Mante sitten bongasi ostoskärryjen kyydistä pikkuautot ja hamusi niitä suuren laatikollisen itselleen. Vauvan tiukasta laatikonhalausotteesta käsitin, että autojupakka täytyisi saada ratkaistua – ei vain isoveljen kouluttamisen vuoksi vaan myös pikkuveljen oikeuksien. Selkeää suunnitelmaa ei ollut, (se syntyi vasta myöhemmin yhdessä miehen kanssa juonien), mutta toimin intuitiivisesti. Mante sai kaupasta mukaansa hienon bussin ja upean ambulanssin.

Kotimatkalla päiväkodista isoveljelle kerrottiin, mitä oli tapahtunut: Mante-vauva oli kasvanut niin isoksi, että hän oli saavuttanut pikkuautoiän. Siispä hänelle oli ostettu pari omaa autoa. ”Hienoa Mante!” isoveli nyökkäili tyytyväisenä, mutta tuli nopeasti toisiin aatoksiin, kun asia kotona konkretisoitui. ”Antaisitko nämä minulle?” hän ehdotti bussin nähdessään.

Sovimme pelisäännöt: Jos Mante suostuisi, esikoinen saisi lainata tämän autoja. Lainan ajaksi esikoisen täytyisi kuitenkin luovuttaa vastaava määrä autoja pikkuveljelle omasta autokokoelmastaan. Säännöissä riitti sulateltavaa:

”Mante antoi tämän minulle! Nyt tämä on MINUN!”

”Saanko minä bussin, jos sinä saat tämän [ojentaa lattialta löytämäänsä roskaa]?”

”Minä lainaan näitä nyt [repii autot väkisin veljensä kädestä]. Kiitos Mante!”

Vähitellen homma alkoi kuitenkin toimia. Mante pääsi jopa liu’uttamaan autojaan isoveljen parkkitalossa – taisipa jopa saada useamman auton lainaan samanaikaisesti.

Pssssssst! Äijä-äidin löydät myös täältä:

arki, Lasten suusta, sisarukset, uhmaikä, Vauva-aika

Lapsiperheen muodonmuutoksia

Vauva kiemurtelee vaipanvaihdossa kuin kastemato ja onnistuu lopulta kierähtämään käsieni välistä karkuun. Siinäpähän kierii, ei hän ryömimällä pitkälle pyrähdä. Paitsi että vauva nouseekin konttausasentoon ja ampaisee muutaman huteran kokeiluaskeleen jälkeen vauhdilla matkaan, paljas peppu ovenraosta kadoten. On kulunut vain 1,5 viikkoa siitä, kun vauva on oppinut ryömimään, ja konttaamista ihmetellessäni olen vielä autuaan tietämätön, että kolme päivää myöhemmin meillä jo seistään ja otetaan askeleita tukea vasten.

Perheessämme on eletty muodonmuutosten aikaa. 13 päivän aikahaitarilla vauvamme oppi ryömimään, istumaan, konttaamaan ja nousemaan tukea vasten seisomaan. Viimeisen tempuista hän ajoitti 7-kuukautispäivälleen.

Äitinä olin varautunut leppoisampaan tahtiin – luullut että ehtisin jokaisen vaiheen jälkeen opetella uudet rutiinit arjen sujumiseksi. En ehtinyt. Myös vauvalle aivomyrsky on ollut melkoinen koettelemus. Hänen maailmansa on heittänyt niin monta kierrevolttia lyhyen ajan sisällä, että siitä toetessa menee varmasti tovi.

Jos muutama viikko sitten elinkin vielä elämää, jossa välillä piti käydä katsomassa, onko vauva kierähtänyt ulos leikkimatoltaan, nyt juoksentelen sulkemassa rappusten turvaportteja, nostelen tavaroita yhä korkeammalle ja ihmettelen sekunnissa toisaalle kadonnutta vauvaa, joka taitaa jo pian kiivetä pinnasänkynsä laidan yli. Tällainen vaiheiden läpieläminen pikakelauksella on aidosti haastavaa. Ajatus ja ymmärrys eivät pysy mukana, vaikka kuinka yrittää.

Onneksi myös esikoinen on läpikäynyt prosessin. Pääsiäisloman aikana hän karisti pahimman uhman kuorman harteiltaan ja heräsi yllättäen uuteen aamuun hyväntuulisena, omatoimisena, touhukkaana ja yhteistyökykyisenä itsenään. Älkää ymmärtäkö väärin, uhma tuskin on ohi – mutta pahin on (ehkä) takanapäin.

Esikoinen on paitsi riemuissaan yhä riehakkaampiin leikkeihin pystyvästä pikkuveljestään, myös hieman harmissaan autoleikit kuolallaan kuorruttavasta konttaajasta. Leikkien liiaksi sotkeentuessa hän onkin oppinut hienovaraisesti vihjaamaan: ”Äiti, Mante haluaa nyt syliin!”

Kohta kolme täyttävä esikoinen on myös ymmärtänyt, että pian edessä on merkkipaalu – hänen syntymäpäivänsä! Lähestyvää juhlapäivää on jo kovasti mietitty ja hahmoteltu:

”Aion täyttää seitsemän. Haluan mennä kouluun.”

”En halua lahjoja. Haluan kakun… Ja autojuttuja. Ja Mauri Kunnaksen kirjoja.”

”Kakussa on marjoja. Ja kinuskia. Ja jäätelöä. Ja autoja.”

Vaikka synttäreitä on kiva suunnitella ja isommaksi kasvaminen on pääosin jännittävää, välillä tuleva vanheneminen aiheuttaa myös kipuilua ja kriisinpoikasia: ”Äiti, minä en haluakaan kouluun! Haluan olla taas vauva.”

Minun puolestani ei ole kiire kasvaa. Muodonmuutoksia on ollut hetkeksi riittämiin.

Psssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

arki, sisarukset, vanhemmuus

Läpsystä vaihto – tanssi nimeltä vanhemmuus

Lopultakin vauva nukahtaa aamun ensimmäisille päiväunille. Lounas on tekemättä, ja esikoisen pitäisi päästä pihalle, jossa odottavat myös lumityöt. Vaan ei hätää, meitä aikuisia on paikalla kaksi!

Otan esikoisen kanssani pihalle lapiohommiin. Isä jää sisälle vauvanvahdiksi ja makkarakeiton tekoon. Hetkeä myöhemmin ulko-ovelta kuuluu komento: ”Nyt heräsi, vaihto!” Esikoinen jää lapioimaan, koira lapsenvahdiksi. Isä vetää oviaukossa takkia päälle samalla, kun minä nakkaan omani eteisen nurkkaan ja koppaan nälkää itkevän vauvan syliin. Vielä nopea tilannekatsaus ennen vaihtoa:

”Perunat ja porkkanat check. Kun kiehuu, lisää parsat. Kun kiehuu uudestaan, niin makkarat.

”Me aloitettiin lumitöistä, ei päästy vielä pulkkamäkeen. [Esikoinen] on innostunut auton lapioinnista. Käytiin kyllä läpi, että harjalla, ei lapiolla, mutta sinne se taas suuntaa.”

Vanhemmuus on parhaimmillaan kuin tanssia ja tämän tanssin olemassaolosta olen nauttinut loman aikana kaikkein eniten. Arjessamme on tavallista, että olen kodin ainut aikuinen silloin, kun lapsia on paikalla kaksi. Valmentaja kun tekee työtään aamujen lisäksi yleensä myös iltaisin ja viikonloppuisin. Siksi yhteinen loma-aika on tuntunut vauvarokkoineen ja valvomisineenkin ihanalta vaihtelulta. Kahta lasta kohden on kahdet kädet, siis tasavahva tilanne!

Ystäväni kertoi taannoin lestadiolaisperheen äidin sutkautuksesta: Kaksi ei mene siinä missä yksi, ja kolme ei todellakaan mene siinä missä kaksi, mutta neljästä eteenpäin ei tunnu enää missään. Sanoihin kätkeytyvän totuuden ymmärsin vasta toisen lapsemme myötä.

Ennen vauvan syntymää olin kokenut alivoima-olotilan vain kerran – kun minulle iski kaamea vatsatauti ollessani esikoisen kanssa kaksin kotona. Nykyään alivoima on arkipäivää, tasavahvuus luksusta. Ja jos lapsia olisi kolme tai enemmän, täytyisi tottua elämään jatkuvassa alivoimatilassa. Toisaalta, toisen lapsen syntymä on jalostanut meistä vanhemmista entistä paremman tiimin. Ajoittain elämä tuntuu jopa helpommalta, kun olemme oppineet sovittamaan askelkuviomme aiempaa sulavammin yhteen.

Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä pian 14 vuotta, jo pitkään ennen lapsiakin. Olemme tehneet töitä yhdessä, läpikäyneet vaikeita asioita, seuranneet toistemme aikuiseksi kasvamista, työuran kehittymistä, unelmien jahtaamista. Kaiken sen myötä tiedän, että rinnalla on juuri se ihminen, jonka kanssa tahdon jakaa elämän ja arjen – ja paras mahdollinen vaihtoehto lastemme isäksi.

Kuormittavan arkirytmin jaksaa, kun yhdessä on aidosti hauska ja hyvä olla silloin, kun yhteistä aikaa siunaantuu. Sen suurempaa salaisuutta meillä ei ole sille, miten saamme kaikin puolin pöljän ja kömpelösti yhteiskunnan rakenteisiin istuvan elämänrytmimme toimimaan. (Lue lisää arkirytmistämme täältä.) Ja meitä on kuitenkin kaksi. On niitäkin, joilla ei ole koskaan rinnalla toista aikuista jakamassa arjen kuormaa.

Uudenvuodenpäivänä isä palaa töihin. Päivät sujuvat mukavasti, kiitos entiselleen tervehtyneen, reippaan esikoisen, joka osallistuu vauvan viihdytykseen, haeskelee pudonnutta tuttia ja leikkii hetkittäin myös itsekseen.

Istumme iltapalapöydässä. Esikoinen nakertaa omenaa, vauva juo nautiskellen iltamaitoa – kunnes tulee selkäkakka. Kehotan esikoista jatkamaan rauhassa syömistä ja lähden vauvan kanssa vaipan- ja vaatteiden vaihtoon. Puolivälissä keittiöstä alkaa kuulua pahaenteisiä ääniä. Heitän vaatteettoman vauvan lämmikkeeksi viltin ja riennän keittiöön, jossa esikoinen on kyllästynyt olemaan iso ja itsenäinen. Banaaniviipaleet on nakeltu pitkin seiniä ja lattioita, mukin sisältö on kaadettu pöydälle. Tempauksestaan hurmioitunut esikoinen hakkaa kämmeniään lätäkköön ja hieroo käsiä sen jälkeen hiuksiinsa. Laadin juuri mielessäni toimintasuunnitelmaa, kun isä saapuu kotiin.

”Kumman haluat?” hän kysyy tilanteen nähdessään ja minä huokaisen helpotuksesta. Tanssimme jatkuu, eikä pieni kaaoskaan tunnu enää kaaokselta vaan ihan tavalliselta arjelta.

Pssssst, Äijä-äidin löydät myös täältä:

isoveljeys, sisarukset, Vauva-aika

Oodi isoveljelle

”Äiti, Mante-vauva itkee. Masu on kipee”, esikoinen huomauttaa, kun en heti ehdi reagoida vauvan itkuun. Esikoinen ehtii itkijän luo ensin, ottaa kädestä kiinni ja lohduttaa: ”Ei hätää Mante-vauva. Kun masu on kipee, tee kuperkeikka!”

En olisi villeimmissä toiveunissanikaan voinut kuvitella, miten hyvät isovelitaidot 2,5-vuotiaalle voi kehittyä kahdessa kuukaudessa. Olin varautunut viikkoja kestäviin kiukunpuuskiin ja mustasukkaisuuskohtauksiin sekä siihen, että suurin osa yksinoloajastani kahden lapsen kanssa kuluisi vauvan varjeluun. Olihan temperamenttinen esikoinen tottunut saamaan jakamattoman huomioni vietettyäni hänen kanssaan kotona yli kaksi vuotta.

Valmistauduimme uuden vauvan tuloon puhumalla, ihmettelemällä ja lukemalla yhdessä esikoisen kanssa. Hyviksi lukukokemuksiksi osoittautuivat ainakin Fiksut faktat -sarjan ”Mistä vauvat tulevat” -luukkukirja sekä paraskirjani-sivustolta tilattu yksilöity satu ”[Nimi] on kohta isoveli”. Vauva oli siis iso osa elämäämme jo kuukausia etukäteen, vaikka elelikin vielä vatsanahan toisella puolella.

Lopulta esikoisemme joutui kuitenkin kasvamaan isoveljeksi kirjaimellisesti yhdessä yössä. Hän heräsi aamulla sängystään ja huomasi, että vanhempien sängyssä nukkuivatkin isovanhemmat. Onneksi olin juuri edellisiltana jutellut hänen kanssaan siitä, että niin voi käydä, ja yhden yön mittainen yökyläily-harjoituskin oli ehditty tehdä. Sairaalareissun venyttyä neljän päivän pituiseksi esikoinen joutui kuitenkin kasvamaan hetkessä aika lailla.

Vaikka olen itse isosisko ja perheen vanhin lapsi, ei minulla ole muistikuvia isosiskoutumisesta tai siitä, miten järisyttävä ja kaiken mullistava kokemus se ensimmäiselle lapselle on. Muuttuuhan kaikki totuttu hetkessä aivan toisenlaiseksi, kun oma paikka perheen vauvana riistetään kertarsäyksellä. Sen täytyy olla hirvittävä kriisi pienelle ihmiselle! Ei ihme, jos muutos aiheuttaa pienempää tai suurempaa oireilua.

Ensimmäisinä päivinä kotiutumisen jälkeen meilläkin vaikutti siltä, että pelkoni olivat osuneet oikeaan. Yhdellä hetkellä kaikki oli hyvin: Esikoinen halusi syöttää vauvaa tuttipullolla tai ylpeili vauvalta saamallaan isoveli-lahjalla. Ja hetkeä myöhemmin ei enää ollutkaan! Vaikka neuvolasta lohduteltiin, että vanhemmat sisarukset purkavat pahan mielensä yleensä äitiin, meillä tähtäimessä oli äidin läimimisen rinnalla myös vauvan eliminoiminen. Ensimmäistä kertaa ymmärsin, että pyörillä kulkevat ensisängyt onkin oikeastaan tarkoitettu lapsiperheeseen syntyvien vauvojen turvasatamiksi!

Vaihe kesti kuitenkin vain joitakin päiviä. Vähitellen vauvaan ja äidin imetyshetkiin kohdistuvat kiukunpuuskat vähenivät ja korvautuivat isoveljen ylpeydellä:

”Mante-vauva juo tissimaitoo. Ei saa juoda isoo maitoo. Mä juon isoo maitoo.”

”Mante-vauva ei osaa käydä potalla. Ei osaa istua. Kun Mante-vauva osaa, mä opetan.”

Sitä paitsi, vauva osoittautui esikoisen silmissä nopeasti hauskaksi veijariksi, joka tanssii musiikin tahdissa jaloillaan sätkien, nauraa yhdessä isoveljen kanssa ja mikä tärkeintä – PAUKUTTELEE! Ja paljon! Kun aloimme värittää arkea vielä satunnaisilla isovelietuuksilla, esikoinen huomasi jäävänsä uudessa roolissaan sittenkin voiton puolelle. Pääseehän hän aika ajoin muun muassa uimahalliin, jonne vauvalla ei ole vielä mitään asiaa. (Ja siellä saa uinnin päätteeksi jäähilejuomaa!!!)

Vaikka uuden perheenjäsenemme syntymästä on vasta kaksi kuukautta, esikoinen on uuteen rooliinsa jo niin tottunut, ettei hän tunnu enää edes muistavan aikaa ilman vauvaa. Sen hän kyllä muistaa, että äidillä oli joskus maha. Ja että mahassa asui vauva. Ja tuo sama vauva on nyt tullut mahasta ulos. Silti esikoinen on yhdessä asiassa järkähtämätön: Mante-vauva on ollut olemassa aina – ihan niin kuin isoveljensäkin. Joku totuus taitaa olla vanhassa viisaudessa, että taaperon ikuisuus yltää kahden viikon päähän…

Kun esikoinen lähtee aamuisin päiväkotiin, hän säntää juuri ennen lähtöä halimaan vauvan, antaa pusun ja pitää hetken kädestä. Äiti saa tyytyä pelkkiin heippoihin ja vilkutukseen. Ihmiset tärkeysjärjestykseen – turhiin halailuihin kun ei enää nykyään ole aikaa. Vaikka kyllä esikoisen lähtöheipatkin jäävät aina mieltä lämmittämään.

”Moi moi! Nähdään pian! Tullaan takas!”