Lasten suusta, päiväkoti, taaperoaika, Tunteet, uhmaikä, vanhemmuus

Tärinää ja tunnemöykkyjä – kun esikoinen kiinnostui tunteista

”Äiti, minua jännittää mennä päiväkotiin”, esikoinen paljasti juuri ennen nukkumaanmenoa, köllötellessämme sängyllä vierekkäin. ”Minulla on ikävä [pienten ryhmään]. En halua olla iso.”

Uhmantäyteinen kesäloma oli vaihtunut syksynnäköiseen arkeen ja päiväkodin isompien ryhmään. Olimme huomanneet esikoisen jännittävän päiväkotiin menoa aamuisin. Kotiin haettaessa reaktio oli kuitenkin aina sama: ”Ei vielä, leikit on kesken!”

Kesällä olimme keskittyneet tunteiden nimeämiseen ja niistä puhumiseen uhman kuohuissa räpiköivän esikoisen kanssa. Silti yllätyin, miten hienosti hän sanoitti tuntemaansa:

”Aina aamuisin minua jännittää ja itkettää. Mutta kun saan päiväkodissa aamupalaa, ei jännitä enää. Sitten olen taas iloinen. ”
[Ä: Osaatko kertoa, mikä sinua jännittää?]
”Isona pitää osata itse. Ja on ikävä vanhoja päiväkotihuoneita.”
[Ä: Onneksi sinulla on kaikki vanhat kamut kanssasi opettelemassa uusia juttuja. Varmasti muitakin jännittää.]

Tunteista puhuminen sai alkusysäyksen, kun esikoinen sai lahjaksi Julia Pöyhösen ja Heidi Livingstonin kirjan Fanni ja suuri tunnemöykky (Kumma-kustannus). Siinä seurataan tunnemöykyn kanssa kamppailevaa Fanni-norsua, joka saa äidiltään tehtävän möykyn sulattamiseksi. Tarinan dialogit tarjoavat malleja tunteista puhumiseen ja kuvat houkuttelevat juttelemaan niistä. Teoksesta löytyy myös tunteisiin liittyviä harjoituksia, joita voi tehdä yhdessä lapsen kanssa. Kirja oli kesän aikana ahkerassa käytössä.

[Ä: Tiesitkö, että uudet asiat jännittävät meitä aikuisiakin?]
”Ai äitiäkin? Ja isua?”
[Ä: Kyllä. Kaikkia jännittää joskus. Minua kutittaa vatsanpohjasta ja tärisyttää aina, kun jännittää. Ja tuntuu, että on vaikea pysyä paikoillaan.]
”Minua itkettää. Eikä uni tule.”
[Ä: Saa jännittääkin, se kuuluu elämään. Jännittämisestä saattaa jopa oppia tykkäämään. On hauskaa, kun elämässä tapahtuu välillä kivoja jänniä asioita.]

Tunteiden yhdessä tutkiskelun sivutuotteena iltoihimme on syntynyt myös toinen mukava tapa: iltajutustelu. Iltasatujen jälkeen, Mante-vauvan jo nukahdettua, pötköttelemme sängyllä ja juttelemme esikoisen mielessä kieppuvista asioista. Yleensä ne liittyvät päiväkotiin. Tunteista puhumisen myötä esikoinen on oppinut sanoittamaan myös päivän tapahtumia, ja onkin hurjan mukavaa aina iltaisin kuulla, mitä kaikkea tarhassa on tapahtunut.

[Ä: Luulen, että joku aamu kun menet päiväkotiin, huomaat että se ei enää jännitäkään vaan tuntuu ihan tavalliselta.]
”Saa jännittää ja itkettää.”
[Ä: Niin saa.]

Kun mies vei esikoisen päiväkotiin juttutuokiotamme seuraavana aamuna, hän kertoi tämän ampaisseen eteisestä leikkimään reippaana ja silminnähden rentoutuneena aiempiin aamuihin verrattuna. Sama toistui seuraavanakin aamuna. Ja sitä seuraavana.

Vanha viisaus taitaa pitää paikkansa: Puhuminen hopeaa, tunteista puhuminen kultaa!

Pssssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

Neuvola, taaperoaika, Uni, Vauva-aika

Affektikohtaus, unikauhukohtaus ja unissakävely – kolme kummallista ilmiötä, joita ei kannata pelästyä

Olemme päässeet perheenä helpolla monessa asiassa: Lapsemme ovat aina syöneet hyvin ja sairastelleet vain vähän, eikä perheessämme ole ollut allergioita. Nukkumisen kanssa olemme kamppailleet sitten senkin edestä. Koliikki, rangankiertymäkivut, hulinat, hampailut ja painajaiset ovat tuttuja ilmiöitä useimmille lapsiperheille. Unissakävely, unikauhukohtaukset ja affektikohtaukset saattavat sen sijaan säikäyttää, jos niitä ei ole ennen kohdannut.

Paniikinomainen unikauhukohtaus

Noin vuoden iässä esikoinen alkoi yhtäkkiä huutaa ja karjua sängyssään aina puolenyön aikoihin. Yleensä hän rimpuili pinnasänkynsä reunaa vasten silmät auki, katse lasittuneena, ja huusi kuin syötävä. Olemukseltaan hän oli hätääntynyt, paniikissa – kuin olisi joutunut keskelle pahinta painajaistaan. Sylissä hän alkoi sätkiä ja entistä pahemmin.

Yleensä kohtaukset laantuivat itsestään muutamassa minuutissa. Niiden aikana esikoiseen ei saanut kontaktia, mutta puhuimme hänelle kuitenkin rauhallisella äänellä ja pidimme kädestä kiinni. Neuvolasta saimme ohjeeksi, ettei lasta kannata unikauhukohtauksen aikana herättää, koska lapsi on silloin syvässä unessa.

Unikauhukohtauksille ei löytynyt mitään selittävää tekijää. Esikoisella oli säännöllinen uni-valverytmi ja meillä oli käytössämme rauhoittavat iltarutiinit. Apu niihin kuitenkin löytyi, kun aloimme pitää kirjaa yöllisten kohtausten ajankohdista ja huomasimme niiden esiintyvän aina samoihin aikoihin. Ohjeena oli herättää lapsi aina noin 15 minuuttia ennen kohtauksen tavallista ajankohtaa ja nukuttaa sen jälkeen uudelleen. Montaa yötä ei herätyskellomaratonia tarvinnut jatkaa, kun kohtaukset jo muuttuivat huomattavasti satunnaisemmiksi.

Unissakävelijää on syytä pitää silmällä

Molemmat lapsemme ovat harrastaneet unissakävelyä. Mantella se on ollut onneksi vielä helposti hallittavaa, kunhan hän nukkuu omassa pinnasängyssään, sillä siellä hän lähinnä kiertää kehää pinnoista kiinnipitäen. Esikoisella unissakävely sen sijaan jalostui pahimmillaan unissakiipeilyksi: Hän kiipesi mahdollisimman korkealle ja heittäytyi sieltä alas. Arvaatte varmaan, että kiipeilyn ollessa kiivaimmillaan en uskaltanut nukkua öisin. Sen verran monta kertaa jouduin joka yö koppaamaan putoavan poikamme ilmasta kiinni.

Esikoisen kohdalla myöskään pinnasänky ei toiminut unissakävelyn ehkäisijänä, sillä siellä hän heittäytyi laitoja vasten ja hakkasi päätään unissaan pinnoihin, kunnes heräsi itkien. Koetimme myös pehmustaa reunoja erilaisin tavoin, mutta esikoinen aloitti unissakävelynsä aina sillä, että kiskoi tavalla tai toisella pehmusteet ensin paikoiltaan.

Lopulta päädyimme ratkaisuun, jossa esikoinen nukkui välissämme. Sinne tänne oli viritelty erilaisia hälyttimiä, jotta varmasti heräisin esikoisen lähtiessä liikkeelle. Miehelläni on sen verran hyvät unenlahjat, että hän ei herää mihinkään, eikä häntä öisin kovin helpolla edes saa hereille. Niinpä turvamiehen rooli lankesi minulle. Unissakävelykin kuitenkin loppui itsestään joidenkin viikkojen jälkeen.

Draamaattisen vaaraton affektikohtaus

Vaikka affektikohtaukset eivät liity nukkumiseen, ne vaikuttivat merkittävällä tavalla esikoisemme nukkumaanopetteluun. Affektikohtaus eli tikahtumiskohtaus tarkoittaa tilaa, jossa kovasti itkevä lapsi pidättää samalla hengitystään, mikä aiheuttaa lihaskouristuksia tai jopa tajunnan menetyksen. Usein ne liittyvät hetkiin, joissa lapsi turhautuu tai satuttaa itsensä. Kohtaukset eivät ole vaarallisia, vaikka näyttävät rajuilta. Tärkeää on, että lasta ei kohtauksen aikana ja sen jälkeen jätetä yksin.

Esikoisemme affektikohtaukset eivät tulleet yllätyksenä, sillä tiesin itsekin olleeni lapsena niihin taipuvainen. Tarinan mukaan sain ensimmäisen kohtaukseni kaksivuotiaana hermostuttuani, kun hampaidenpesu lopetettiin liian aikaisin. Niinpä itkin itseltäni tajun kankaalle. Siitä eteenpäin harrastin tajuttomuusitkuja aina silloin tällöin läpi leikki-iän.

Hieman kuitenkin ehdimme esikoisemme kohdalla säikähtää, sillä hän oli vasta kolmekuinen saadessaan ensimmäisen kohtauksensa. Oli yö, olimme keskellä merta, kaukana ulkosaaristossa ja yhtäkkiä käsivarsillani lepäsi tajuton vauva. Ehdin jo miettiä, miten saisin tarvittaessa opastettua pelastushelikopterin pimeässä paikalle, kun vauva virkosi. Sen jälkeen affektikohtauksista ja tajuttomuudesta tuli meillä arkipäivää.

Aina affektikohtauksen jälkeen esikoinen oli hätääntynyt ja hämmentynyt tultuaan tajuihinsa. Hänen rauhoittamiseensa tarvittiin puolituntinen turvallisessa sylissä. Jossain vaiheessa opin, että voimakkaalla puhalluksella kasvoihin saattoi onnistua katkaisemaan kohtauksen jo ennen pyörtymistä, ja kaksivuotiaana kohtaukset alkoivat muutenkin helpottaa. Tajuttomuus vaihtui ensin lihaskouristuksiin, sitten affektikohtaukset loppuivat kokonaan.

Kun olisi ollut unikoulun aika, törmäsimme ongelmaan, johon ei löytynyt ratkaisua: Esikoinen kun itki itseltään aina tajun kankaalle, jolloin hänet oli pakko ottaa syliin. Googlasimme vinkkejä ja saimme niitä myös neuvolasta, mutta mikään ei auttanut, Viikkojen yrittämisen jälkeen kysyimme neuvoa lopulta uniklinikalta, ja saamamme vastaus oli yksinkertaisuudessaan helpottava:

On tilanteita, joissa ei auta kuin aika. Unohtakaa unikoulut ja toimikaa tilanteen ehdoilla niin, että saatte mahdollisimman hyvin nukutuksi.

Niin me sitten teimme. Unohdimme kaikki meille annetut ohjeet ja nukutimme esikoisemme milloin mitenkin, aina meneilläänolevasta vaiheesta riippuen. Siitäkin huolimatta aika teki tehtävänsä ja esikoinen oppi nukkumaan ja nukahtamaan itse, omaan sänkyynsä.

HUOM. En ole lääketieteen ammattilainen. Juttu perustuu omakohtaisiin kokemuksiin sekä neuvolasta, uniklinikalta ja lääkäreiltä saatuihin ohjeisiin.

Pssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

Lue myös muut unisarjan jutut:
Koliikista, valvomisesta ja vyöhyketerapiasta
Vähäunisista lapsista
Mistä unissapuhujien perheessä jutellaan öisin?
Äitivaiva nimeltä päiväuniallergia
Ystävämme Iltavilli

Äijä-äiti testaa, Elämystesti, Retkellä, taaperoaika

Esikoinen ja unelma höyryjunamatkasta

Se alkoi kaksivuotiaana. Kesänkuumentamia kiskoja kolisteleva Ukko-Pekka teki esikoiseen unohtumattoman vaikutuksen. Syksyn pimeinä iltoina muissa lapsiperheissä pyörivät piirretyt. Meillä katsottiin koostevideoita höyryjuna Ukko-Pekasta. Esikoinen oppi itse etsimään ne Youtubesta.

Talven jälkeen esikoinen tunsi junan jo niin hyvin, että aikuisten tietämättömyys ja hölmöt kysymykset alkoivat tympiä.

[Ä: Mitä höyryjuna sanoo?]
”Ei juna sano mitään. Sen pilli sanoo TUUT-TUUT. Ja raiteista kuuluu TSUKU-TSUKU.”
[Ä: Miksi sinä tykkäät höyryjunista?]
”Se on niin kaunis. Autokin on kaunis. Ja bussi. Mutta höyryjuna menee Helsinkiin!”
[Ä: Tuleeko sinusta isona höyryjunan kuljettaja?]
”Ei. Minusta tulee bussinkuljettaja.”

Kun höyryjuna vielä keväälläkin nousi toistuvasti esiin syntymäpäivän lahjatoiveita udellessamme, päätimme että höyryjunaretki oli saatava järjestymään. Korona oli kuitenkin tyhjentänyt myös Ukko-Pekan kalenterin, ja vasta kesän korvilla julkistettiin ensimmäiset höyryjunaretket pitkään aikaan.

Taiteilimme esikoiselle myöhästyneeksi syntymäpäivälahjaksi höyryjunaretki-kamman, josta hän sai nypätä joka aamu yhden piikin. Kampa harveni harvenemistaan, kunnes viimeinenkin piikki lopulta irrotettiin, ja suuntasimme koko perheen voimin juna-asemalle.

Esikoinen katseli lähestyvää Ukko-Pekkaa isänsä sylistä hengitystään pidätellen. Vasta kun veturin pilli päästi merkkivihellyksensä, esikoinen vapautui nauramaan ja vilkuttelemaan savua tupruttelevalle junavanhukselle.

Olimme valinneet retkireitiksi Masala-Siuntio-Masala, saadaksemme nauttia maalaismaisemista ja hieman väljemmistä kyydeistä. Reitti osoittautui sopivanmittaiseksi myös pikkupoikien jaksamisen kannalta. Uutta nähtävää ja koettavaa riitti tasaisesti koko matkalle.

Ensimmäisen tovin ihmettelimme mukavasti hytkyttävää matkantekoa, vanhaa junavaunua, ääniä ja maisemia. Seuraavaksi riemastuttivat menneen ajan tapaan pukeutunut, junalippuja rei’ittävä konduktööri sekä asemilla pilliin viheltävä asemavahti: ”Pois alta! Juna lähtee!” Paluumatkalla tutkimme junan erityylisiä vaunuja ja löysimme tiemme kahvilavaunuun, johon luonnollisesti pysähdyimme pullakaffeille.

Mante oli matkanteosta yhtä innoissaan kuin isoveljensä ja teki perässä kaiken, minkä kykeni. Veljekset nauroivat tunnelin pimentämälle junavaunulle, vilkuttelivat ikkunasta asemilla seisoville ihmisille ja pyörivät loosseissa kuin väkkärät ihmetellen ja innostuen kaikesta mahdollisesta.

Kotimatkalla uni tuli hetkessä, eikä unta tarvinnut illallakaan odottaa. Iltapalapöydässä katseltiin vielä – mitäs muuta kuin videoita höyryjuna Ukko-Pekasta!

Tämä juttu ei ole mainos vaan kirjoitettu aidosta ihastuksesta. Höyryjuna Ukko-Pekka on museojuna, jonka kyytiin voi nousta nostalgiamatkalle menneeseen. Kaikki toiminta perustuu talkootyöhön. Lipputulot ovat yhtiön ainoa tulonlähde. Lisätietoa junasta ja tulevista matkoista: hoyryjuna.weebly.com

Pssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

arki, Koira lapsiperheessä, taaperoaika, Vauva-aika

Kellarimököttäjä ja koirankarvan kiskoja – koira vauvaperheessä

”Äitiiiii, Mante menee Pasin luo!”

Lapsiperhe-elomme on saavuttanut jälleen sen lakipisteen, jossa vaapero konttaa aamusta iltaan koiran kintereillä, tavoitteenaan kiskaista mahdollisimman iso tuppo karvaa irti eläinparan ylikasvaneesta turkista. Siksipä on oivallinen aika kerrata, millaisen matkan olemme taittaneet, jotta koiramme on tottunut lapsiperhearkeen.

Lapsillamme ei ole ollut totuteltavaa. Molemmat ovat syntyneet koiraperheeseen, eivätkä muusta tiedäkään. Cairnterrierimme Pasi sen sijaan oli jo 7-vuotias, kun se joutui osaksi uudenlaista menoa ja meininkiä…

Kellarimököttäjä lähtee laumasta

Pasi on ollut aina vähän dramaattisuuteen taipuvainen. Kun esikoisemme syntyi, olimmekin etukäteen selvittäneet, miten koira ja vauva kannattaisi tutustuttaa toisiinsa.

Kun Pasi palasi hoidosta luoksemme, eteisessä se sai nuuhkittavakseen vauvan pissavaipan. Haistelun ja jälleennäkemishalien jälkeen se pääsi sitten ihmettelemään nukkuvaa vauvaa – ja loukkaantui sydänjuuriaan myöten.

Pasi otti tassut alleen ja muutti kotimme kellarikerrokseen. Siellä se mökötti muutaman päivän laumasta eronneena, kunnes totesi ruokahuollon toimivan paremmin kerrosta ylempänä ja palasi luoksemme.

Valpas vaunuvahti vai rasittava remmiräyhääjä?

Alkushokista toivuttuaan Pasi otti tavakseen vahtia vaunuja ja räyhätä kaikille vähänkään tuntemattomammille, jotka niitä yritiivät lähestyä. Vaikka Pasin tarkoitusperät saattoivatkin olla hyvät, päädyimme suitsimaan koiran vahtitarmoa kolinapurkin avulla. Vaihe menikin nopeasti ohi ja Pasi tottui parissa päivässä kulkemaan hienosti vaunujen vierellä.

Cairnterrierejä pidetään yhtenä maailman itsepäisimpänä koirarotuna. Jästipää-Pasillammekin on tapana aika ajoin osoittaa mieltään ja sotkeentua vielä nykyäänkin tahallaan vaunuihin. Sen jälkeen se katsoo minua loukkaantuneena: Katso nyt, miten olet elämäni pilannut! Ajoittain tuntuukin, että kotonamme asuu kaksi uhmaikäistä, huomionkipeää isoveljeä…

Koirankarvan kiskoja

Pian Pasi unohti koko vauvan ja alkoi taas nauttia elämästään. (Se on aina ollut kovin nautinnonhaluinen cairniksi…) Vauva oli osa laumaa ja kotoalähdettäessä Pasilla oli tapana tarkistaa, että pikkukäärylekin oli varmasti mukana.

Seuraavan järkytyksen koira kuitenkin koki, kun esikoisemme oppi konttaamaan. Valitettavasti konttaavien vauvojen lempipuuhaa tuntuu olevan karvaisten otusten jahtaaminen ja niiden turkin repiminen – ja näin kävi meilläkin. Pasi ei tietenkään tästä kovin ilahtunut, mutta pyrki silti sinnikkäästi aina takaisin vauvan luo sille osoitetuista turvapaikoista ja väliporteista piittaamatta.

Tämä yhdistelmä teki meidän aikuisten elämästä aika haipakkaa. Pasi on lasten kanssa yllättävän kärsivällinen, mutta kun sen turkkiin riittävän kovaa tarraa, sekin puolustautuu. Se ei selvästi halua purra lapsiamme, mutta on keksinyt esimerkiksi, että tukea vasten seisovan turkinrepijän saa kätevästi kaadettua, jolloin itku alkaa mutta kiusanteko loppuu.

Läheltä piti -tilanteet eivät tietenkään tunnu mukavilta, joten välillä koira on viety vanhempien hermojen säästämiseksi kokonaan toiseen kerrokseen. Nykyään myös esikoisesta on kehittynyt oivallinen vahti ja varoittaja konttaajan ja koiran väliin.

Karvan verran kaverimpi

Lapsen ja koiran ystävyys sinetöidään monessa perheessä likimain samana päivänä, kun vauva aloittaa sormiruokailun. Näin kävi myös meillä. Yhtäkkiä melko kurinalaiseen ruokavalioon tottunut Pasi huomasi, että keittiönpöytämme alle oli avattu uusi ”syö niin paljon kuin jaksat” -buffetravintola.

Lapsiluvun kasvaessa tarjoilujen anti on vain parantunut, ja Pasi onkin oppinut, että paras noutopöytä sijaitsee tällä hetkellä Mante-vauvan syöttötuolin alla.

Samaa laumaa

Esikoinen oli jo alle parivuotiaana hyvä heittelemään tavaroita. Lentäviä esineitä kotona väistellessämme ja portaikkoon paiskottavia tavaroita pelastaessamme emme mieheni kanssa osanneet iloita uudesta taidosta – mutta Pasi osasi! Vihdoinkin joku jaksoi heitellä sille palloja aamusta iltaan.

Vaikka minullakin on ollut koira yhdeksänvuotiaasta, esikoisen koirankäsittelytaidoista huomaa jo nyt, että hän ei koirattomasta elämästä tiedäkään. Kolmevuotiaallamme on jo koirankomennusääni, jota Pasi pääosin myös uskoo. Hän tykkää myös taluttaa koiraa, eikä pienistä nykimisistä hätkähdä. Esikoinen jopa tietää, että hajujen maailmoihin unohtunutta koiraa kutsutaan kahdesti ennen kuin se remmiä kevyesti nykäisemällä pakotetaan palaamaan todellisuuteen ja jatkamaan matkaa.

Kaksi menee siinä missä yksikin

Kun Mante-vauva syntyi, odotimme suurella mielenkiinnolla Pasin reaktiota. Se kuitenkin vain nuuhkaisi pikaisesti uutta tulokasta, totesi että nyt niitä on sitten kaksi ja jatkoi elämäänsä enemmittä järkytyksittä. Ilmeisesti Pasikin on hyväksynyt kohtalonsa lapsiperhekoirana.

Psssst. Äijä-äidin löydät myös täältä: