äitiys, Kieli poskessa kirjoitettua, Lasten suusta, vanhemmuus

Äiti, hassuttelu kielletty!

”Äiti, nyt sinä hassuttelet!” esikoinen huomauttaa. ”Älä ole hassu. Ole mieluummin tavallinen. Mutta älä kuitenkaan tylsä!”

Nyt se on alkanut: omien vanhempien häpeäminen! Kuvittelin armonaikaa olevan vielä lähemmäs kymmenisen vuotta – että vasta teini-ikäinen esikoiseni alkaisi esittää toivomuksia vanhemmilleen nolojen tilanteiden välttämiseksi. Mutta ei, käyttäytymissääntöjä saneleekin jo kolmevuotiaamme.

Aikuiset ja vauvat eivät saa olla hassuja. Vain lapset saavat. Ja Mante.”

Esikoisella on käynyt toiveidensa suhteen huono tuuri, sillä perheessämme ei huumoria säästellä. Minä olen erikoistunut puujalkavitseihin ja arkiseen hassutteluun, mies vastaa höpöhöpöjutuista ja yleisestä häröilystä. Kovin pahoillaan ei esikoinen tästä onneksi tunnu olevan mukana käkättäessään, vaikka moittiikin meitä usein jälkikäteen.

Mielenkiintoista olisi saada tietää, mistä lapset häpeän ensiajatuksensa imevät. Olisi helppo osoitella kavereita ja päiväkotia, mutta koska takana on pitkä loma oman perheen parissa, emme kai voi syyttää kuin itseämme. Kuusi viikkoa vitsejämme lienee kolmevuotiaallekin liikaa.

Nykymaailman tapaan esikoinen osaa asettaa vaatimusten riman korkealle: Hassuttelun on loputtava, mutta tylsäksikään ei saa muuttua. Hieman epäselväksi tosin on jäänyt, mitä hän mahtaa vaatimuksellaan tarkoittaa.

Sinä saat leikkiä ja lukea. Ja viedä retkelle ja katsomaan junia pyörällä.”
[Ä: Ja laulaa?]
Ei. Et saa laulaa.”
[Ä: Mutta sehän on mun työ.]
”Vain minä saan laulaa. Ja Mante. Mutta hän ei vielä osaa.”

Tässä kohdin taitaa olla taas peiliin katsomisen paikka. Kuuleman mukaan olin nimittäin lapsena samanlainen tyranni, mitä tulee laulamiseen. (Täytyykin tarkistaa, että olen muistanut lakkauttaa säännön ja palauttaa vanhempieni oikeuden laulaa!) Onneksi päiväkoti jatkuu, niin voin taas tehdä lauluntekijän töitäni salaa esikoisen ollessa poissa.

”Äitiiii, taas sinä hassuttelet!”

Valvonta on armotonta. Onneksi esikoisen äänessä kuitenkin kuultaa lempeä nauru, joka paljastaa, ettei hänkään taida aina olla aivan tosissaan.

Pssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

(saattaa löytyä myös lammashaasta!)
arki, äitiys, Media, Positiivisuus, vanhemmuus

Ongelmana positiivisuus

Kun Selviytyjät Suomesta pudotettiin tällä kaudella kilpailija siksi, että hän oli liian positiivinen, en ollut uskoa korviani. Kerttu Rissasen peli päättyi, koska hänen iloisuutensa, tsemppaavuutensa ja positiivisuutensa olivat alkaneet ärsyttää kanssakilpailijoita.

Helsingin Sanomat puolestaan teki jutun bloggaaja Iina Hyttisestä otsikolla Liian hyvä asenne (Raisa Mattila, HS 24.5.2021). Jutussa Hyttinen kertoo olevansa positiivinen ja ratkaisukeskeinen ihminen ja saaneensa blogiinsa tästä vuosien aikana satoja, ellei tuhansia asennettaan kyseenalaistavia kommentteja. Lopulta Hyttinen poistikin blogistaan mahdollisuuden kommentoida tekstejä, kun ikävät kommentit alkoivat ahdistaa.

Ilmiö on tullut tutuksi tätäkin blogia tehdessä. Yleensä tuohtuneissa palauteviesteissä kommentoidaan positiivisen pohjavireen ärsyttävyyttä tai epäuskottavuutta.

Olen kuitenkin linjani valinnut. Perustin tämän blogin, koska itse kaipasin positiivisempia tarinoita perhearjesta – enkä tarkoita positiivisella siloteltua tai kaunisteltua vaan sitä, että kömmähdyksiä ja kompurointeja nostettaisiin esiin osana elämää, pelottelematta ja niihin jämähtämättä. Jokainen lapsia saanut nimittäin kehottaa nauttimaan pikkulapsiajasta, mutta silti keskusteluissa ja perhe-elämästä kirjoitetuissa jutuissa tuntuvat korostuvan elämänvaiheen varjopuolet.

”Se, että elämäni perusvire on positiivinen, ei tarkoita, että piilottaisin negatiivisia tunteita. – Mutta yksi huono hetki ei tarkoita, että koko päiväni olisi surkea. Ja vaikka päivä olisikin, se ei minulle tarkoita, että koko elämä olisi”, Hyttinen toteaa Hesarin jutussa ja jatkaa: ”Ei minullakaan ole aina ollut elämässä voimavaroja olla positiivinen tai ratkaisukeskeinen, eikä kenelläkään ole.”

Hyttisen tavoin koen olevani rehellinen juttuja kirjoittaessani. Olen tehnyt juttusarjaa perheemme uniongelmista, huokaillut uhmaiän äärellä ja kertonut, miten pitkiä päivät joskus ovat, kun puoliso tekee epätavallisesti rytmittyviä töitä, joiden ehdoilla perheen täytyy elää. Haasteista kirjoittaminen on paitsi hyvä tapa päästellä höyryjä, parhaimmillaan myös väylä vertaistukeen. Korona kun on karsinut vanhempien vertaistukikahvit ja kohtaamiset minimiin.

Olen kuitenkin huomannut, että vielä paljon enemmän energiaa saan kirjoittaessani hauskoista hetkistä tai heittäytyessäni hassuttelemaan arjen katastrofeilla. Huumori on väkevä voimavara. Se kutistaa katastrofeilta tuntuvat asiat oikeisiin mittasuhteisiin ja taittaa väsymyksen nauruksi kiukuttelun sijaan.

Mutta miksi positiivisuus on alkanut ärsyttää? Vielä jokunen vuosi sittenhän hehkutettiin kilpaa BB-Saulin ja Elastisen voimaa antavaa iloisuutta ja optimismia.

Kenties kyse on trendistä. Iloisuutta on nähty hetkeksi riittämiin, nyt tilalle halutaan jotain muuta – anteeksipyytelemätöntä suoruutta esimerkiksi. Voittihan Selviytyjätkin lopulta kilpailija, jonka kerrottiin kiukuttelevan aina joukon joutuessa odottamaan ja puhuvan suoraan, vaikka se sitten olisikin ollut rosoista ja jopa hivenen röyhkeää.

Luonteeni ja persoonani ovat siis kenties hivenen epätrendikkäitä juuri nyt. Toistuva palaaminen arjen kuormittaviin tekijöihin ei kuitenkaan auta minua jaksamaan. Voin paremmin, elämä on lystikkäämpää ja pysyn virkeämpänä, kun muistelen hauskoja hetkiämme, hassuttelen ja kirjoitan niistä asioista, jotka tekevät tästä vähien unien ja venymisen aikakaudesta samaan aikaan niin ihanaa.

Ei ole kyse valheesta, vaan valinnasta.

Pssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

arki, Lomalla, vanhemmuus

Lapsista ja läsnäolosta

”Huomaatko, ettet ole ollenkaan läsnä?” mies huomautti lenkittäessämme koiraa mökkitiellä koko perheen voimin.

Takana oli seitsemän kuukautta valvomista ja miehen reissujen tahdittama loppukevät, jolloin olin paljon yksin lasten kanssa. Yhteiseen lomaan oli puolestaan osunut nippu lasten erilaisia vaiheita, jotka eivät ainakaan edesauttaneet akkujen latautumista. En ollut 9 kuukauteen ollut poissa lasten luota muutamaa tuntia pidempään, ja koska vähäuniset lapsemme eivät nukkuneet juuri meitä aikuisia enempää, ei vuorokaudesta tuntunut löytyvän aikaa hengähtää.

”Huomaan”, vastasin. ”Mutta kun ei ole voimia olla läsnä koko aikaa.”
”Sama fiilis”, mies myötäili.

Me kyllä yritimme. Riehuimme lasten kanssa rantavedessä, jahtasimme saippuakuplia ja metsästimme metsämansikoita. Opettelimme veneilyä, uintia ja vihtomista. Luimme. Piirsimme liiduilla kalliomaalauksia ja juttelimme milloin ujostuttamisesta, milloin täytekakkumauista. Mutta hetkittäin myös tuijotimme lasittunein silmin maisemaa tai kännykän ruutua. Tai hautauduimme niin syvälle ajatuksiimme, että vaikutimme varmasti unissakävelijöiltä.

Ennen lapsia ajattelin, että minusta tulisi täydellisen läsnäoleva äiti: Eläisin joka hetkestä nauttien, kuuntelisin herkällä korvalla lasten juttuja, kehittelisin leikkejä, retkiä ja yhteistä tekemistä. Kun esikoinen syntyi, laitoinkin kännykän äänettömälle (siinä moodissa se on muuten edelleen) ja otin ilon irti yhteisestä ajastamme.

Sitten tuli korona, syntyi toinen lapsi ja todellisuus muuttui toiseksi. Huomasin, että niin ihania kuin läsnäolon hetket ovatkin, niiden intensiivisyys on voimiavievää. Ja koska varsinaisia palautumishetkiä ei enää ollut katkonaista yöunta lukuun ottamatta, omien minuuttien varastamisesta kehittyi oma taiteenlajinsa.

Nykyään olenkin se yleisönosastokirjoituksissa parjattu äiti, joka tuijottaa kännykän ruutua rattaita työntäessään, turvautuu ruutuaikaan, torkkuu bussin nytkähtäessä liikkeelle ja sukeltaa mukaan nappaamaansa jättimäiseen kahvikuppiin lasten tutkiessa pihalla ruohonkorsia.

Yritän opetella olemaan potematta asiasta huonoa omatuntoa. Oivalsin nimittäin, että vaikka nykyajan vanhempia kannustetaan tietoiseen läsnäoloon ja syyllistetään ruutuajasta (omasta ja lasten – välillä varmasti myös aiheesta), kaikkein tärkeintä on vanhempien jaksaminen. Intensiivinen läsnäolo kaatuu omaan mahdottomuuteensa, jos sillä kuluttaa voimavarat loppuun viikossa, kuukaudessa tai vuodessa. Lapsetkin ovat oppineet leikkimään paremmin itsekseen, kun äiti ei ole ehtinyt olla koko ajan vieressä huseeraamassa. Vai mitä esikoinen?

”Äiti, älä häiritse! Minulla on junaleikki kesken!”

Sitä paitsi hyviä lapsia syntyi ennenkin – jopa aikoina, jolloin lapsenvahteina toimivat leikkikehät ja reikätuolit.

Reikätuoli oli reiällinen jakkara, johon lapsi pujotettiin harjoittelemaan seisomista ja kävelemistä. Se oli vuosisatojen ajan myös suosittu lapsenkaitsemisväline. Kuva: Kansallismuseo

Myönnettäköön asia vielä ääneen: Latautuessani en ole läsnä. Mutta kuten kaikilla vanhemmilla, minullakin on herkät tuntosarvet, jotka kertovat, milloin pitää aktivoida korvienväli ja palata lasten luo tähän hetkeen. Asiassa auttaa myös lasten kovaääninen kutsuhuuto:

”Äitiiiii!”
[Ä: ”Mikä hätänä?”]
”Haluan syödä puolukoita!”
[Ä: ”Nyt on kesä. Puolukat on kypsiä vasta syksyllä.”]
”Mutta haluan syödä puolukoita!”
[Ä: ”Kelpaisko mustikat? Ne on jo kypsiä.”]
”Joo.”

Psssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

äitiys, Kieli poskessa kirjoitettua, vanhemmuus

Internal server error eli äitiaivot

Internal server error eli äitiaivotila tarkoittaa yleensä pienten lasten vanhempiin iskevää kytkentähäiriötä. Nimestään huolimatta sitä voi esiintyä myös isillä. Jos epäilet kärsiväsi äitiaivotilasta, käy läpi alla luetellut esimerkkitilanteet. Mitä useampi niistä kuvaa sinua, sitä todennäköisemmin omaat äitiaivot.

  • Kävelet postilaatikolle hakemaan aamun lehteä ajatuksiisi vaipuneena. Postilaatikolla haaveilet vielä hetken ennen kuin palaat takaisin – tyhjin käsin.
  • Käynnistät kahvinkeittimen vain huomataksesi, että olet unohtanut ladata veden tai kahvin – joskus jopa molemmat.
  • Kun lopulta onnistut keittämään kahvin, et koskaan muista juoda sitä.
  • Palohälytin alkaa huutaa päälleunohtuneen lieden hohkatessa punaisena. Liedellä saattaa olla kattila tuttipullojen keittämistä varten, mutta vesi siitä on höyrystynyt pois jo aikapäiviä sitten.
  • Yrität keskustella toisen aikuisen kanssa, mutta unohdat aina virkkeen puolivälissä, mitä olit sanomassa. Mikäli sinulle esitetään kysymys, olet unohtanut sen viimeistään vastausta aloittaessasi. Mikäli keskustelua käy kaksi äitiaivoista, on hyvin tavallista, että juttutuokion keskeinen sisältö on: ”Mitä sä kysyitkään?” – ”En muista enää.”
  • Et selviä kauppareissusta yhdellä, kahdella tai välttämättä kolmellakaan yrityksellä unohtamatta mitään – vaikka sinulla olisi kauppalista mukana.
  • Olosi on kuin ikihiprakassa. Juhlissa vaikutat siltä kuin olisit nauttinut pari lasia liikaa, vaikket ole edes koskenut alkoholiin.
  • Pääsi on kuin tähdenlentoja täynnä. Jollain kierolla tavalla äitiaivoisuus tuntuu jopa mukavalta, vaikka samaan aikaan tajuat olevasi hieman harhainen. Onhan vauvakuplailukin elämän parasta aikaa, vaikkei siitä välttämättä muistakaan kovin paljoa jälkikäteen.
  • Et muista syöttäneesi, vaipattaneesi, pesseesi tai pukeneesi ketään viime päivinä, mutta silti lapset vaikuttavat puhtailta ja tyytyväisiltä – ja jotain heillä on ylläänkin!
  • Hyssyttelet ostoskärryjen ruokakuormaa silloinkin, kun olet päässyt kauppareissulle ilman lapsia. Kotimatkalla tyynnyttelet takapenkkiläisiä, vaikkei turvaistuimissa istu ketään. Ja kotipihassa saat paniikkikohtauksen, kun luulet unohtaneesi lapset kauppaan.
  • Kun lapset sitten tulevat mukaasi, olet jo peruuttamassa autolla kotipihasta, kun tajuat lasten tapittavan sinua ihmeissään pihalta käsin – vauvan sentään olet muistanut vyöttää turvakaukaloon.
  • Esineet alkavat katoilla ja siirtyvät itsekseen kummallisiin paikkoihin: Jääkaappiin, kylpyhuoneen lattialle, verhojen taakse, vaatekaapin hyllylle…
  • Ajatus – mikä ajatus?
  • Onnellisuus tulvahtelee kehoosi ja mieleesi holtittomasti ja hallitsemattomasti. Täytyt lämpimillä läikähdyksillä, liikutuksen tunteilla, hattaroilla, päiväperhosilla ja sinikelloilla ilman ennakkovaroitusta, silmänräpäyksessä – jopa keskellä kaaosta, väsymystä ja epäuskon hetkiä.

Psssssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

Lue myös: Murphyn lakeja lapsiperheille – vauvamaailman lainalaisuuksia

äitiys, Lapsettomuus, Taustaa

Kolmekymmentäviisi ja kiertotieni äidiksi

Muutama päivä sitten mieheni kertoi esikoisellemme lähestyvästä syntymäpäivästäni.

”Tehdään kakku!” esikoinen riemastui.
”Mitä jos Prisma tekisi äidille kakun ja haettais se sieltä?” isä ehdotti.
”Ei. Me tehdään äidille kakku. Itse. Kotona.”

Ikä on ollut minulle aina vain numero ja syntymäpäivät hyvä syy kakun ahmimiseen. Täysi-ikäisyyttä toki odotin sen suomien etuuksien tähden, mutta muuten eteenpäin juoksevat numerot eivät ole paljoa ajatuksiani rasittaneet – paitsi äidiksi tulemiseen liittyen.

Kun äitini täytti 35, olin ollut jo useamman vuoden koulussa ja sisarusparvemme nuorimmainenkin oli jo omatoiminen leikki-ikäinen. Perheemme vauvavuodet olivat takana, pinnasänky pakattu varaston nurkkaan, eikä vaippakaupoille ollut enää liiemmälti asiaa. Paritalokoti oli löytynyt paria vuotta aiemmin ja sen pihoilla riitti tilaa sekä kirmaaville lapsille että pienen cairnterrieripennun tutkimusmatkoille. Pitkään ajattelin, että näin minäkin elän sitten, kun olen iso – eli yhtä vanha kuin vanhempani tuolloin.

Nyt olen 35-vuotias, kahden pienen pojan onnellinen äiti. Päiväkotitaipaleemme on vasta alussa, pinnasänky siirtyi vastikään esikoiselta vauvalle, ja vaippakaupoilla tulemme käymään vielä pitkään. Meillä on keltainen puutalo, kallioinen seikkailupiha ja 10-vuotias cairnterrieri (jotkut asiat eivät koskaan muutu).

Olen kuitenkin jäljessä aikataulusta!

Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2019 suomalaisen ensisynnyttäjän keski-ikä oli 29,6 vuotta. Siihen verrattuna tulin äidiksi myöhään, 32-vuotiaana – paljon myöhemmin kuin olin ajatellut. Lapsuusaikaisen minäni mielestä olisin varmasti jo vanha äiti.

Mutta kaikki on suhteellista. Välillä näytti siltä, ettei meistä tulisi vanhempia ollenkaan ja etten ikinä pääsisi kokemaan äitiyttä. Siksi en osaa kuin ihmetellä elämän tarjoamia käänteitä, joiden myötä lapsettomuus on vaihtunut elämään kahden lapsen äitinä. Koen jatkuvaa onnentunnetta siitä, että ihme on käynyt meillä kylässä kahdesti, mutta myös jatkuvaa syyllisyyttä siitä, että olemme saaneet lopulta niin paljon enemmän kuin monet muut vastaavassa tilanteessa olleet.

Haaveilin äitiydestä jo päälle parikymppisenä. Tuolloin olin vastavalmistunut, innokas ja positiivisesti hukassa itseni kanssa. Janosin kokemuksia ja seikkailuja, olin rauhaton ja jatkuvassa liikkeessä. Silti toivoin kovasti lapsia koheltamaan kanssani. Jos toiveeni olisivat tuolloin toteutuneet, lapsemme olisivat jo isoja koululaisia ja itse olisin varmasti ollut hyvin erilainen äiti kuin nykyään. Elämäämme ohjailleet sattumat olisivat väkisinkin vaihtuneet toisiin ja sen seurauksena olisi ollut erilainen elämä. Tuskin asuisimme keltaisessa puutalossamme. Tuskin olisimme molemmat päätyneet tekemään töitä intohimojemme parissa.

Tai ehkä olisimmekin, kuka tietää.

Siitä olen kuitenkin varma, että minusta olisi kasvanut erilainen ihminen, jos olisin tullut äidiksi silloin, kun toivoin. Epätietoisuus ja odottaminen opettivat kärsivällisyyttä ja luopumista. Ne myös osoittivat parisuhteemme voiman ja hitsasivat meidät mieheni kanssa entistä tiiviimmäksi parivaljakoksi. Ennen lasten syntymää ehdin olla yli vuosikymmenen työelämässä ja läpikäydä identiteettikriisin opetellessani hyväksymään lapsettomuutta, minkä ansiosta osaan nyt ottaa ilon irti kotonaolosta ja sen suomasta vaihtelusta elämään.

Koen lapsettomuuden kokemusten auttavan myös niinä hetkinä, kun lasten kanssa valvottuja öitä on kertynyt liikaa, esikoisen jekkuvaihde on jumiutunut päälle, uhmaikä ei osoita helpotuksen merkkejä tai arkea täytyy pyörittää puolikuntoisena. Jostain syvältä kumpuaa sama jaksamaan auttava lämpö, joka pesiytyi sisuskaluihin esikoisen synnyttyä – kun odotuksen, epätietoisuuden ja surun vuodet olivatkin yhtäkkiä ohi.

Tällä hetkellä minusta tuntuu, että lapset saapuivat elämäämme juuri oikeaan aikaan – kiitos pitkän kiertotien. Tilastojen valossa olen kuitenkin vanha äiti, vaikkei minusta lainkaan tunnu siltä. Kehoni kestää yhä konttailun ja kuperkeikat, eikä mieleni ole pysynyt vanhenemisen vauhdissa mukana. Lapsuusaikaisen itseni mielestä olisin varmasti jo ikäloppu. Vaan mitä sanoo esikoinen, onko äiti vanha?

”Äiti on yy-kaa-koo. Ei ole iso, vaan pieni-iso. Mä olen isopieni. Nyt leikitään!”

Esikoisellani on huomattavasti valoisampi suhtautuminen vanhenemiseen kuin minulla lapsena. Myös viisas isoäitini totesi aikoinaan omissa 80-vuotisjuhlissaan, ettei ole vielä päättänyt, mitä haluaa tehdä isona. Onneksi elämääni on siunaantunut näin fiksuja ja avarakatseisia ihmisiä!

Kiertoteiden vuoksi ja niiden ansiosta olen tänään tällainen kuin olen. Ne ovat opettaneet kärsivällisyyttä, sisuuntumista ja periksiantamattomuutta – mutta toisaalta myös osoittaneet, että joskus voi olla hyvä antaa periksi, luopua omista suunnitelmista ja katsoa mitä muuta elämällä on tarjottavana. Voi olla, että pitkäkin kiertotie tuo lopulta takaisin samalle polulle, mutta värittää matkan varrella elämää sellaisin sävyin, joita ei olisi osannut itse valita.

Mutta palataanpa hetkeksi vielä siihen kakkuun! Se ei ollut Prisman kakku, vaan mustaviinimarjalla ja suklaalla leikittelevä taideteos lähikonditoriastamme.
”Hienon kakun teit”, kehui esikoinenkin isää, tarttui lusikkaan ja kajautti ilmoille onnittelulaulun.

Oli väristyttävää kuulla oman lapsensa laulavan ensimmäistä kertaa: ”paljoooon onneeeaaa äiti” – kakunkiilto silmissä kenties, mutta kuitenkin. Se tuntui syvällä sydämessä asti!

Pssssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

Äiti tekee musaa, musiikki, Taustaa

Äiti tekee musaa – lauluja lapsiarjen keskellä

Kun esikoinen oli nelikuinen, laskin hänet kerran kokeeksi viltille kotistudioni keskelle ja aloin esitellä rakasta harrastustani. Se oli pelkkä päähänpisto, mutta sysäsi liikkeelle tapahtumasarjan, joka huipentui kaksi vuotta myöhemmin vilkkaaseen keikkakevääseen ja esikoisalbumini ilmestymiseen. Mitä siis tapahtui?

Olen harrastanut musiikkia aktiivisesti nelivuotiaasta. Soittanut, laulanut yksin ja yhtyeissä, näytellyt musikaaleissa ja esiintynyt monenlaisissa jutuissa Joulukadun avajaisista April jazzeihin. Vuodet Tapiolan kuorossa ja musiikkilukiossa tarjosivat mahdollisuuden kokea, millaista on kiertue-elämä ja ammattimainen musiikin tekeminen. Hekuma-bändi puolestaan opetti uskomaan omaan juttuun ja antoi alkusysäysäyksen oman musiikin tekemiselle.

Lauluja aloin kirjoittaa 15-vuotiaana, ja opettajien rohkaisemana siitä alkoi muodostua vahvasti minun juttuni jo lukioaikoina. Vuosia kirjoitin pöytälaatikkoon, kunnes tajusin ettei lauluja oikeastaan ole olemassa, jos kukaan ei koskaan kuule niitä. Niinpä perustin vuonna 2016 Laulu etsii kotia -sivuston, jossa esittelin laulujani niiden syntytarinoiden kera. Esikoista odottaessani olin äänitellyt lauluja jonkin verran varastoon julkaisemista varten, sillä oletin etten pääsisi käyttämään kotistudiota pitkiin aikoihin.

Toisin kävi! Esikoinen oli heti ensimmäisellä studiokerrallaan innoissaan ympärilleen rakentuvasta ständien ja johtojen sekamelskasta, samoin kuin siellä täällä lojuvista soittimista. Laitoin kokeeksi mikin päälle ja aloin laulaa esikoiselle tuttuja tuutulauluja. Viltillä hymyilevä vauva alkoi jokeltaa mukana ja kommentoi leikkimme lopuksi painokkaasti: ”HÄY!” Niin saivat alkunsa Siki-Unen ja Pikku-Häyn studioleikit ja uudet lastenlaulut, joissa vauva laulaa mukana. (Siki-Unen ja Pikku-Häyn musiikkiin voi tutustua TÄÄLLÄ.)

Studioleikkien myötä rohkaistuin ajattelemaan, että musiikki voisi kotona ollessa tuoda tervettä vastapainoa arkeen – väylän itseni toteuttamiseen äitiyden rinnalla! Kun kuulin sattumalta Spotifyn uudesta mahdollisuudesta julkaista musiikkia omakustanneartistina, ja päätin tarttua tilaisuuteen. Vaikka esikoisemme ei ollut kummoinen nukkuja, jo puolen tunnin päiväunien aikana ehti saada paljon aikaan, kun studio sijaitsi kotona.

Seuraavan kevään aikana julkaisin kolme ensimmäistä lauluani, ja helmikuussa 2019 nousin myös ensimmäistä kertaa lavalle artistina. Nautin siitä suunnattomasti. Sen jälkeen jouduin kuitenkin tosissani miettimään seuraavaa siirtoani. Olin päättänyt antaa musiikille, ehkä jopa artistiudelle, uuden mahdollisuuden omilla ehdoillani.

Kuva: Pia Kaspi

Halusin harrastaa artistiutta.
Kunnianhimoisesti, mutta omilla ehdoillani.
Äitiydestä tinkimättä.
Tehdä musiikkia, joka tuntuu itsestä merkitykselliseltä. Lauluja, jotka aikaansaavat hyvää, vaikkeivät radioissa soisikaan.

Lopulta päätin alkaa koostaa kotona kaikessa rauhassa kokonaista albumia. Kaveripiiristä löysin myös kitaristin aisaparikseni keikoille. Olimme kuitenkin ehtineet tehdä Jackin kanssa vain yhden keikan yhdessä, kun korona valtasi Suomen.

Karanteenikevät sai pohtimaan, voisiko harjoittelemaamme ohjelmistoa hyödyntää poikkeusolosuhteissa johonkin konkreettisesti hyödylliseen. Niin syntyi idea Keikoista parvekkeiden alla. Konseptin perusajatus oli viedä musiikki ihmisten luo sallitujen rajojen puitteissa ja tuottaa iloa niille, jotka sitä kipeimmin kaipasivat. Ajattelimme, että pääsisimme tekemään muutaman keikan ja saisimme sekä tekemistä että arvokasta esiintymiskokemusta.

Kuva: Petri Kajander

Pian kuitenkin  selvisi, että keikoille todella oli kysyntää. Huhti-toukokuun aikana teimme nelisenkymmentä keikkaa, emmekä silti saaneet kaikkia pyyntöjä sovitettua kalenterihimme. Samana keväänä julkaistiin myös esikoisalbumini Tähdistä kotiin.

Tuoreimman perheenjäsenemme syntymän myötä musiikki on ollut taas taukotilassa. Muutama uusi laulu tosin on syntynyt arjen rakosissa. Kunhan nykyinen vauvamme hieman varttuu ja selviää alkuviikkojen koliikistaan, ryhdyn etsimään tapoja, joilla voisin tehdä musiikkia myös nykyisessä arjessamme. Siitä on tullut osa minua.

************

Kuuntele esikoisalbumini ”Tähdistä kotiin”

Lue lisää aiheesta:
Helsingin Sanomien juttu Keikoista parvekkeiden alla (HS 6.4.2020)
Tähdistä kotiin – erilainen tie artistiksi (LEK 28.5.2020)
Vauvan kanssa studiossa (LEK 19.9.2018)
Siki-Uni ja Pikku-Häy: Vauvan eksyttyä studioon mikään ei ollut enää niin kuin ennen