Lasten harrastukset, Vauva-aika, Vauvauinti

Kannattaako vauvauinnista maksaa?

Ensikylvyn jälkeen oli päivänselvää, että vesi on esikoisen elementti. Kylpy avasi hänelle uuden riemastuttavan maailman, jossa ainoa itkunaihe oli kylpyhetken päättyminen. Niinpä päätimme viedä esikoisemme jo nelikuisena vauvauintiin.

Olimme kuulleet tarinoita arki-iltojen ruuhkaisista altaista ja ohjaajista, jotka eivät ehtineet tunnin aikana edes kaikkien luo. Kokemuksemme oli kuitenkin aivan päinvastainen. Osittain se johtui varmasti tuurista, osittain elämänrytmistämme: Kävimme uinnissa arkiaamupäivisin, ennen miehen töihinlähtöä, jolloin ryhmät olivat pieniä ja tunnelma rauhallinen. Ohjaajammekin oli huikea: valoisan valloittava, rautainen ammattilainen – oikea vauvojenhurmaaja!

Esikoinen viihtyi heti myös altaassa. Hän oppi sukeltamaan, liukumaan pää edellä vesiliukumäestä, hyppimään altaanreunalta, polskimaan ja puhaltamaan veteen. Jatkoimme harrastusta, kunnes korona sulki Suomen, ja sen jälkeen uimme aina mahdollisuuksien mukaan: kesäisin luonnonvesissä, muina vuodenaikoina uimahallissa tai yksityisillä allasvuoroilla. Tänä kesänä kolmevuotiaamme oppi uimaan mökkirannassa käsikellukkeilla ja ilmoitti haluavansa uimakouluun: ”Minusta tulee uimari!”

Vauvauinti on harrastuksena melko kallis, minkä vuoksi on ymmärrettävää, että moni epäröi sen aloittamista. Mutta miten on asian laita, kannattaako vauvauinnista maksaa?

Minun mielestäni KYLLÄ – kunhan saa osaavan ohjaajan ja pääsee ryhmään, jossa annetut lupaukset sisällöistä myös toteutuvat. Laadukas vauvauintitoiminta tutustuttaa vauvan veteen, jolloin monet arkiset asiat suihkussa käymisestä hiustenpesuun helpottuvat. Hyvin nopeasti taaperoille aletaan opettaa myös turvallista toimimista vedessä, mikä voi joskus tiukassa paikassa pelastaa. Ja kun uimisen alkeita on harjoiteltu huomaamatta vedessä leikkien, uimataitokin alkaa kehittyä kuin itsestään.

Molemmat lapsemme ovat saaneet vauvauintiharrastuksensa lahjaksi. Vaikka Manten kohdalla olisimmekin osanneet tehdä harjoituksia omin päin, päädyimme kuitenkin toivomaan harrastusta ristiäisten kimppalahjaksi. Totesimme, että yhteinen ohjattu tekeminen ja vauvauintiin soveltuvat olosuhteet ovat arjen luksusta, jota toivomme mieluummin kuin tavaraa.

Manten oli tarkoitus aloittaa vauvauinti esikoisen tavoin nelikuisena, mutta vallitsevan koronatilanteen vuoksi uinnit eivät koskaan alkaneet. Onneksi seurat ryhtyivät tarjoamaan perheille tilojaan käyttöön yksityisvuorojen muodossa. Talven ja kevään hyödynsimme niitä totuttaaksemme kuopuksemmekin veteen ja sukeltamiseen.

Viikko sitten alkoi lopulta myös Manten virallinen, viikottainen uintiharrastus. Toisin kuin isoveljensä, hän ei sähköisty, riemastu ja riehaannu vedestä vaan tarkkailee ilme värähtämättä ympäristöään palloja syliinsä haalien. Tänään tehty ensimmäinen sukelluskaan ei hetkauttanut pikkuherraa suuntaan tai toiseen. Ja niin saa ollakin! Lapsistamme ei tarvitse tulla vimmaisia vesipetoja tai uutteria uimareita. Riittää, ettei vesi myöhemminkään rajoita heidän elämäänsä.

Pssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

Äiti tekee musaa, musiikki, Taustaa

Äiti tekee musaa – lauluja lapsiarjen keskellä

Kun esikoinen oli nelikuinen, laskin hänet kerran kokeeksi viltille kotistudioni keskelle ja aloin esitellä rakasta harrastustani. Se oli pelkkä päähänpisto, mutta sysäsi liikkeelle tapahtumasarjan, joka huipentui kaksi vuotta myöhemmin vilkkaaseen keikkakevääseen ja esikoisalbumini ilmestymiseen. Mitä siis tapahtui?

Olen harrastanut musiikkia aktiivisesti nelivuotiaasta. Soittanut, laulanut yksin ja yhtyeissä, näytellyt musikaaleissa ja esiintynyt monenlaisissa jutuissa Joulukadun avajaisista April jazzeihin. Vuodet Tapiolan kuorossa ja musiikkilukiossa tarjosivat mahdollisuuden kokea, millaista on kiertue-elämä ja ammattimainen musiikin tekeminen. Hekuma-bändi puolestaan opetti uskomaan omaan juttuun ja antoi alkusysäysäyksen oman musiikin tekemiselle.

Lauluja aloin kirjoittaa 15-vuotiaana, ja opettajien rohkaisemana siitä alkoi muodostua vahvasti minun juttuni jo lukioaikoina. Vuosia kirjoitin pöytälaatikkoon, kunnes tajusin ettei lauluja oikeastaan ole olemassa, jos kukaan ei koskaan kuule niitä. Niinpä perustin vuonna 2016 Laulu etsii kotia -sivuston, jossa esittelin laulujani niiden syntytarinoiden kera. Esikoista odottaessani olin äänitellyt lauluja jonkin verran varastoon julkaisemista varten, sillä oletin etten pääsisi käyttämään kotistudiota pitkiin aikoihin.

Toisin kävi! Esikoinen oli heti ensimmäisellä studiokerrallaan innoissaan ympärilleen rakentuvasta ständien ja johtojen sekamelskasta, samoin kuin siellä täällä lojuvista soittimista. Laitoin kokeeksi mikin päälle ja aloin laulaa esikoiselle tuttuja tuutulauluja. Viltillä hymyilevä vauva alkoi jokeltaa mukana ja kommentoi leikkimme lopuksi painokkaasti: ”HÄY!” Niin saivat alkunsa Siki-Unen ja Pikku-Häyn studioleikit ja uudet lastenlaulut, joissa vauva laulaa mukana. (Siki-Unen ja Pikku-Häyn musiikkiin voi tutustua TÄÄLLÄ.)

Studioleikkien myötä rohkaistuin ajattelemaan, että musiikki voisi kotona ollessa tuoda tervettä vastapainoa arkeen – väylän itseni toteuttamiseen äitiyden rinnalla! Kun kuulin sattumalta Spotifyn uudesta mahdollisuudesta julkaista musiikkia omakustanneartistina, ja päätin tarttua tilaisuuteen. Vaikka esikoisemme ei ollut kummoinen nukkuja, jo puolen tunnin päiväunien aikana ehti saada paljon aikaan, kun studio sijaitsi kotona.

Seuraavan kevään aikana julkaisin kolme ensimmäistä lauluani, ja helmikuussa 2019 nousin myös ensimmäistä kertaa lavalle artistina. Nautin siitä suunnattomasti. Sen jälkeen jouduin kuitenkin tosissani miettimään seuraavaa siirtoani. Olin päättänyt antaa musiikille, ehkä jopa artistiudelle, uuden mahdollisuuden omilla ehdoillani.

Kuva: Pia Kaspi

Halusin harrastaa artistiutta.
Kunnianhimoisesti, mutta omilla ehdoillani.
Äitiydestä tinkimättä.
Tehdä musiikkia, joka tuntuu itsestä merkitykselliseltä. Lauluja, jotka aikaansaavat hyvää, vaikkeivät radioissa soisikaan.

Lopulta päätin alkaa koostaa kotona kaikessa rauhassa kokonaista albumia. Kaveripiiristä löysin myös kitaristin aisaparikseni keikoille. Olimme kuitenkin ehtineet tehdä Jackin kanssa vain yhden keikan yhdessä, kun korona valtasi Suomen.

Karanteenikevät sai pohtimaan, voisiko harjoittelemaamme ohjelmistoa hyödyntää poikkeusolosuhteissa johonkin konkreettisesti hyödylliseen. Niin syntyi idea Keikoista parvekkeiden alla. Konseptin perusajatus oli viedä musiikki ihmisten luo sallitujen rajojen puitteissa ja tuottaa iloa niille, jotka sitä kipeimmin kaipasivat. Ajattelimme, että pääsisimme tekemään muutaman keikan ja saisimme sekä tekemistä että arvokasta esiintymiskokemusta.

Kuva: Petri Kajander

Pian kuitenkin  selvisi, että keikoille todella oli kysyntää. Huhti-toukokuun aikana teimme nelisenkymmentä keikkaa, emmekä silti saaneet kaikkia pyyntöjä sovitettua kalenterihimme. Samana keväänä julkaistiin myös esikoisalbumini Tähdistä kotiin.

Tuoreimman perheenjäsenemme syntymän myötä musiikki on ollut taas taukotilassa. Muutama uusi laulu tosin on syntynyt arjen rakosissa. Kunhan nykyinen vauvamme hieman varttuu ja selviää alkuviikkojen koliikistaan, ryhdyn etsimään tapoja, joilla voisin tehdä musiikkia myös nykyisessä arjessamme. Siitä on tullut osa minua.

************

Kuuntele esikoisalbumini ”Tähdistä kotiin”

Lue lisää aiheesta:
Helsingin Sanomien juttu Keikoista parvekkeiden alla (HS 6.4.2020)
Tähdistä kotiin – erilainen tie artistiksi (LEK 28.5.2020)
Vauvan kanssa studiossa (LEK 19.9.2018)
Siki-Uni ja Pikku-Häy: Vauvan eksyttyä studioon mikään ei ollut enää niin kuin ennen