Lasten suusta, Taustaa

Esikoinen esittelee perheen 2.0

Kun tämä blogi sai alkunsa marraskuussa 2020, keksin että olisi hauska päästää kaksivuotias esikoisemme ääneen ja antaa hänen esitellä perheemme. (Jutun voit lukea TÄÄLTÄ.) Esikoinen riemastuikin kommentaattorin roolistaan niin, että on halunnut saada äänensä kuuluviin myöhemminkin. Blogista on tullut yhteinen juttumme.

Nyt esikoinen on jo kolmevuotias. On siis korkea aika tehdä perhe-esittelyn päivitys! Ole hyvä esikoinen, estraadi on sinun.

”Meidän perhe on äiti, isu, minä, Mante ja Pasi.

Mä tykkään leikkiä. Ja äiti ja isu ja Mante. Mutta ei Pasi. Se tykkää vaan nukkua ja kävellä. Minä en tykkää kävellä vaan juosta ja pyöräillä. Äitikin tykkää juosta, mutta isu yleensä kävelee. Mante ei vielä osaa. Paitsi vähän seisoa.

Meidän perhe on hassu, vaikka pitäisi olla tavallinen. Äiti tekee lauluja ja laulaa. Isu opettaa, miten tehdään maaleja. Isu on töissä jäähallissa ja usein yötöissä. Mä olen jo iso päiväkotilainen, mutta kuitenkin lapsi. Mante on vauva, ja äiti ja isu on isoja.

Minun lempiruoka on maksalaatikko. Ja äidin ja isun ja Pasin. Mante tykkää vauvaruoasta. Joskus mennään pikkukaupalle jätskille. Minä otan kurkistavaa jätskiä, äiti ja isu pallojätskiä. Haluaisin kodin lähelle vielä hissin ja kahvilan.

Tykkään myös junista. Isun kanssa pyöräillään katsomaan junia. Isona minusta tulee veturinkuljettaja. Höyryjuna Ukko-Pekka on meidän juna, mutta joskus mennään myös tavallisilla junilla.

Haluan uimakouluun. Osaan melkein jo uida. Kesällä opin uimaan kellukkeilla. Mutta ei saa mennä yksin rantaan. Eikä autotien yli.

Iltaisin leikitään Manten kanssa vaippa-Petteriä ja luetaan iltasatuja. Molemmille on oma kainalo. Joskus luetaan koko perhe yhdessä. Se on kivaa.”

* Selostus on koostettu pidemmästä juttutuokiosta, jota äiti on välillä ohjannut kysymyksin. Sisältö ja sanavalinnat on kuitenkin toistettu tänne mitään muuttelematta.

Pssssst. Äijä äidin löydät myös täältä:

Lue myös:
Än-yy-tee nyt eli esikoinen esittelee perheen
Tarinamme

Ideoita, isoveljeys, sisarukset, Uusia taitoja opettelemassa

”Nyt tämä on MINUN” – jakamisharjoituksia lapsille

Kun vauva syyskuussa syntyi, minulla oli epäilykseni esikoisen tulevasta kipupisteestä: pitäisi opetella jakamaan.

Olemme kuitenkin välttyneet suurilta draamoilta. Huomion jakautuminen aiheutti toki hetkellisen hurrikaanin, mutta tuo mielenpyörre vaadittiin isoveljeksi kasvamiseen. Banaanit, marjat ja viinirypäleet saadaan jo jaettua ilman mielipahaa (toki progressiivisesti, koon mukaan). Eikä edes joululahjojen jakaminen aiheuttanut itkua, kiitos vauvan auliuden lainata omia lelujaan. Yhteisomistajuutta olemme harjoitelleet myös konkreettisella kikalla: Kun puolet lelusta on toisen ja puolet toisen paketissa, on veljesten pakko yhdistää voimansa saadakseen koko lelu käyttöön.

Äidin syliajastakaan ei enää tarvitse käydä neuvotteluja. Esikoinen on ilmeisesti huomannut, että tarjonta ylittää kysynnän (sylissä kun pitäisi istua paikoillaan) ja tarvittaessa syliin mahtuu useampikin kaveri yhtä aikaa. Myös vauvan liikkeellelähtö on vauhdittanut esikoisen motivaatiota luopua omista syliminuuteistaan. ”Äiti, Mante haluaa nyt syliin”, hän usein huomauttaa, kun vauva pyrkii osallistumaan leikkeihin hieman liian hanakasti.

Vain yhden asian jakaminen on osoittautunut äärimmäisen hankalaksi: Parkkitalo pikkuautoineen on esikoisen suurin aarre. Vaikka taloudessamme on muuten melko vähän leluja, pikkuautoja löytyy senkin edestä. Eikä yksikään niistä ole ylimääräinen. Kaikkia 50 autoa tarvitaan leikeissä koko ajan, silloinkin kun niitä ei sivustaseuraavan aikuisen mielestä käytetä.

Tässäkin prosessissa olemme kuitenkin edenneet. Alkuun kriisin paikka oli nimittäin jo se, jos vauva makasi metrin säteellä parkkitalosta. Moinen reviirille tunkeutuminen nyt sekoittaisi kenen tahansa pasmat! Keksimme kuitenkin kaivaa esiin muutamat duplo-autot ja otimme tavaksi, että aina autoleikkien aluksi isoveli antoi ne vauvalle. Siedätyshoidon myötä esikoinen tottui siihen, että vauva imeskeli duplo-autojaan sylissäni leikkiemme ajan.

Mutta sitten Mante-vauva lähti liikkeelle, eikä ollutkaan enää kiinnostunut vauvojen jutuista, vaan isoveljensä pikkuautokokoelmasta! Taas oltiin kriisin äärellä. Ei auttanut, vaikka kuinka yritimme maanitella esikoista lainaamaan pikkuveljelle edes yhtä autoistaan.

Eräällä kauppareissulla Mante sitten bongasi ostoskärryjen kyydistä pikkuautot ja hamusi niitä suuren laatikollisen itselleen. Vauvan tiukasta laatikonhalausotteesta käsitin, että autojupakka täytyisi saada ratkaistua – ei vain isoveljen kouluttamisen vuoksi vaan myös pikkuveljen oikeuksien. Selkeää suunnitelmaa ei ollut, (se syntyi vasta myöhemmin yhdessä miehen kanssa juonien), mutta toimin intuitiivisesti. Mante sai kaupasta mukaansa hienon bussin ja upean ambulanssin.

Kotimatkalla päiväkodista isoveljelle kerrottiin, mitä oli tapahtunut: Mante-vauva oli kasvanut niin isoksi, että hän oli saavuttanut pikkuautoiän. Siispä hänelle oli ostettu pari omaa autoa. ”Hienoa Mante!” isoveli nyökkäili tyytyväisenä, mutta tuli nopeasti toisiin aatoksiin, kun asia kotona konkretisoitui. ”Antaisitko nämä minulle?” hän ehdotti bussin nähdessään.

Sovimme pelisäännöt: Jos Mante suostuisi, esikoinen saisi lainata tämän autoja. Lainan ajaksi esikoisen täytyisi kuitenkin luovuttaa vastaava määrä autoja pikkuveljelle omasta autokokoelmastaan. Säännöissä riitti sulateltavaa:

”Mante antoi tämän minulle! Nyt tämä on MINUN!”

”Saanko minä bussin, jos sinä saat tämän [ojentaa lattialta löytämäänsä roskaa]?”

”Minä lainaan näitä nyt [repii autot väkisin veljensä kädestä]. Kiitos Mante!”

Vähitellen homma alkoi kuitenkin toimia. Mante pääsi jopa liu’uttamaan autojaan isoveljen parkkitalossa – taisipa jopa saada useamman auton lainaan samanaikaisesti.

Pssssssst! Äijä-äidin löydät myös täältä:

isoveljeys, sisarukset, Vauva-aika

Oodi isoveljelle

”Äiti, Mante-vauva itkee. Masu on kipee”, esikoinen huomauttaa, kun en heti ehdi reagoida vauvan itkuun. Esikoinen ehtii itkijän luo ensin, ottaa kädestä kiinni ja lohduttaa: ”Ei hätää Mante-vauva. Kun masu on kipee, tee kuperkeikka!”

En olisi villeimmissä toiveunissanikaan voinut kuvitella, miten hyvät isovelitaidot 2,5-vuotiaalle voi kehittyä kahdessa kuukaudessa. Olin varautunut viikkoja kestäviin kiukunpuuskiin ja mustasukkaisuuskohtauksiin sekä siihen, että suurin osa yksinoloajastani kahden lapsen kanssa kuluisi vauvan varjeluun. Olihan temperamenttinen esikoinen tottunut saamaan jakamattoman huomioni vietettyäni hänen kanssaan kotona yli kaksi vuotta.

Valmistauduimme uuden vauvan tuloon puhumalla, ihmettelemällä ja lukemalla yhdessä esikoisen kanssa. Hyviksi lukukokemuksiksi osoittautuivat ainakin Fiksut faktat -sarjan ”Mistä vauvat tulevat” -luukkukirja sekä paraskirjani-sivustolta tilattu yksilöity satu ”[Nimi] on kohta isoveli”. Vauva oli siis iso osa elämäämme jo kuukausia etukäteen, vaikka elelikin vielä vatsanahan toisella puolella.

Lopulta esikoisemme joutui kuitenkin kasvamaan isoveljeksi kirjaimellisesti yhdessä yössä. Hän heräsi aamulla sängystään ja huomasi, että vanhempien sängyssä nukkuivatkin isovanhemmat. Onneksi olin juuri edellisiltana jutellut hänen kanssaan siitä, että niin voi käydä, ja yhden yön mittainen yökyläily-harjoituskin oli ehditty tehdä. Sairaalareissun venyttyä neljän päivän pituiseksi esikoinen joutui kuitenkin kasvamaan hetkessä aika lailla.

Vaikka olen itse isosisko ja perheen vanhin lapsi, ei minulla ole muistikuvia isosiskoutumisesta tai siitä, miten järisyttävä ja kaiken mullistava kokemus se ensimmäiselle lapselle on. Muuttuuhan kaikki totuttu hetkessä aivan toisenlaiseksi, kun oma paikka perheen vauvana riistetään kertarsäyksellä. Sen täytyy olla hirvittävä kriisi pienelle ihmiselle! Ei ihme, jos muutos aiheuttaa pienempää tai suurempaa oireilua.

Ensimmäisinä päivinä kotiutumisen jälkeen meilläkin vaikutti siltä, että pelkoni olivat osuneet oikeaan. Yhdellä hetkellä kaikki oli hyvin: Esikoinen halusi syöttää vauvaa tuttipullolla tai ylpeili vauvalta saamallaan isoveli-lahjalla. Ja hetkeä myöhemmin ei enää ollutkaan! Vaikka neuvolasta lohduteltiin, että vanhemmat sisarukset purkavat pahan mielensä yleensä äitiin, meillä tähtäimessä oli äidin läimimisen rinnalla myös vauvan eliminoiminen. Ensimmäistä kertaa ymmärsin, että pyörillä kulkevat ensisängyt onkin oikeastaan tarkoitettu lapsiperheeseen syntyvien vauvojen turvasatamiksi!

Vaihe kesti kuitenkin vain joitakin päiviä. Vähitellen vauvaan ja äidin imetyshetkiin kohdistuvat kiukunpuuskat vähenivät ja korvautuivat isoveljen ylpeydellä:

”Mante-vauva juo tissimaitoo. Ei saa juoda isoo maitoo. Mä juon isoo maitoo.”

”Mante-vauva ei osaa käydä potalla. Ei osaa istua. Kun Mante-vauva osaa, mä opetan.”

Sitä paitsi, vauva osoittautui esikoisen silmissä nopeasti hauskaksi veijariksi, joka tanssii musiikin tahdissa jaloillaan sätkien, nauraa yhdessä isoveljen kanssa ja mikä tärkeintä – PAUKUTTELEE! Ja paljon! Kun aloimme värittää arkea vielä satunnaisilla isovelietuuksilla, esikoinen huomasi jäävänsä uudessa roolissaan sittenkin voiton puolelle. Pääseehän hän aika ajoin muun muassa uimahalliin, jonne vauvalla ei ole vielä mitään asiaa. (Ja siellä saa uinnin päätteeksi jäähilejuomaa!!!)

Vaikka uuden perheenjäsenemme syntymästä on vasta kaksi kuukautta, esikoinen on uuteen rooliinsa jo niin tottunut, ettei hän tunnu enää edes muistavan aikaa ilman vauvaa. Sen hän kyllä muistaa, että äidillä oli joskus maha. Ja että mahassa asui vauva. Ja tuo sama vauva on nyt tullut mahasta ulos. Silti esikoinen on yhdessä asiassa järkähtämätön: Mante-vauva on ollut olemassa aina – ihan niin kuin isoveljensäkin. Joku totuus taitaa olla vanhassa viisaudessa, että taaperon ikuisuus yltää kahden viikon päähän…

Kun esikoinen lähtee aamuisin päiväkotiin, hän säntää juuri ennen lähtöä halimaan vauvan, antaa pusun ja pitää hetken kädestä. Äiti saa tyytyä pelkkiin heippoihin ja vilkutukseen. Ihmiset tärkeysjärjestykseen – turhiin halailuihin kun ei enää nykyään ole aikaa. Vaikka kyllä esikoisen lähtöheipatkin jäävät aina mieltä lämmittämään.

”Moi moi! Nähdään pian! Tullaan takas!”