Lasten suusta, Taustaa

Esikoinen esittelee perheen 2.0

Kun tämä blogi sai alkunsa marraskuussa 2020, keksin että olisi hauska päästää kaksivuotias esikoisemme ääneen ja antaa hänen esitellä perheemme. (Jutun voit lukea TÄÄLTÄ.) Esikoinen riemastuikin kommentaattorin roolistaan niin, että on halunnut saada äänensä kuuluviin myöhemminkin. Blogista on tullut yhteinen juttumme.

Nyt esikoinen on jo kolmevuotias. On siis korkea aika tehdä perhe-esittelyn päivitys! Ole hyvä esikoinen, estraadi on sinun.

”Meidän perhe on äiti, isu, minä, Mante ja Pasi.

Mä tykkään leikkiä. Ja äiti ja isu ja Mante. Mutta ei Pasi. Se tykkää vaan nukkua ja kävellä. Minä en tykkää kävellä vaan juosta ja pyöräillä. Äitikin tykkää juosta, mutta isu yleensä kävelee. Mante ei vielä osaa. Paitsi vähän seisoa.

Meidän perhe on hassu, vaikka pitäisi olla tavallinen. Äiti tekee lauluja ja laulaa. Isu opettaa, miten tehdään maaleja. Isu on töissä jäähallissa ja usein yötöissä. Mä olen jo iso päiväkotilainen, mutta kuitenkin lapsi. Mante on vauva, ja äiti ja isu on isoja.

Minun lempiruoka on maksalaatikko. Ja äidin ja isun ja Pasin. Mante tykkää vauvaruoasta. Joskus mennään pikkukaupalle jätskille. Minä otan kurkistavaa jätskiä, äiti ja isu pallojätskiä. Haluaisin kodin lähelle vielä hissin ja kahvilan.

Tykkään myös junista. Isun kanssa pyöräillään katsomaan junia. Isona minusta tulee veturinkuljettaja. Höyryjuna Ukko-Pekka on meidän juna, mutta joskus mennään myös tavallisilla junilla.

Haluan uimakouluun. Osaan melkein jo uida. Kesällä opin uimaan kellukkeilla. Mutta ei saa mennä yksin rantaan. Eikä autotien yli.

Iltaisin leikitään Manten kanssa vaippa-Petteriä ja luetaan iltasatuja. Molemmille on oma kainalo. Joskus luetaan koko perhe yhdessä. Se on kivaa.”

* Selostus on koostettu pidemmästä juttutuokiosta, jota äiti on välillä ohjannut kysymyksin. Sisältö ja sanavalinnat on kuitenkin toistettu tänne mitään muuttelematta.

Pssssst. Äijä äidin löydät myös täältä:

Lue myös:
Än-yy-tee nyt eli esikoinen esittelee perheen
Tarinamme

Ideoita, Jääkiekkovalmennus, Uusia taitoja opettelemassa

Ekaa kertaa luistimilla – miten aloittaa luistelu lapsen kanssa?

Kun isä on jääkiekkovalmentaja, oletusarvo on, että esikoinen on syntynyt luistimet jaloissaan. Olemme kuitenkin yrittäneet antaa lasten löytää omat juttunsa sen sijaan, että tuputtaisimme omia intohimojamme. Kyllä ne heihin muutenkin tarttuvat, jos ovat tarttuakseen – sen verran vahvasti jääkiekko ja musiikki arkeamme värittävät.

Hankien kasvaessa havahduimme kuitenkin siihen, ettei hyvää talvea kannata jättää käyttämättä. Pian esikoiselle saatiinkin käytetyt luistimet, ja aloimme miehen kanssa innoissamme odottamaan pakkasten laantumista, että niitä päästäisiin testaamaan.

Mutta esikoinenpa ilmoitti, ettei aio laittaa luistimia jalkoihinsa.
”En halua luistella. Haluan hiihtää.”

Ei auttanut kuin lähteä ladulle ja jäädä odottamaan suopeampaa vastaanottoa.

Pienin askelin

Esikoisella on tapana tuntea suuresti.
Ja muistaa ensivaikutelma.

Sen takia emme halunneet lähteä hätiköimään luistelemisen suhteen. Hiihtämisen aloitus oli mennyt nappiin, koska heti ensimmäisestä hiihtokerrasta oli jäänyt hyvä maku. (Lue juttu TÄÄLTÄ.) Samanlaista kokemusta tavoittelimme myös tällä kertaa.

Niinpä päädyimme tutustumaan lajiin pala kerrallaan: Ensin menisimme tutkimaan jääkenttää, sitten kokeilisimme luistimia matolla, ja vasta kolmannella kerralla yhdistäisimme terän ja jään.

Jää tutuksi

[I:”Tuu ite vaan, mutta tää jää on sitten ihan tosi liukas. Tänne tullaan niillä luistimilla. Ne on terävät, niin niiden alla jää ei tunnu niin liukkaalta. Koetapa liikkua näin.”]

Kun ehdotimme tutkimusmatkaa jääkentälle, esikoisella ei ollut mitään pientä seikkailua vastaan. Niinpä laitoimme vauvan vaunuihin, koiran talutushihnaan ja lähdimme tarpomaan läheisen koulun kentälle jäätä tutkimaan.

”Onpas täällä liukasta. Täytyy hiihdellä.”
[Ä: ”Mitä tykkäät tästä jäästä?”]
”Täällä on niin liukasta. Apua.”

Muutamia minuutteja kentällä liukasteltuamme esikoinen jo hiihteli kengillään jäätä pitkin kuin vanha tekijä. Lopulta hän tuumasi: ”Huraa, jääkentässä! Haluan luistimet!”

Luistimet jalkaan

Ihan heti retkemme jälkeen ei esikoinen kuitenkaan luistimilleen lämmennyt. Välillä niitä vilkaistiin, mutta sovittaminen ei tullut kuulonkaan. ”Ei vielä”, esikoinen tokaisi aina asiaa ehdotettaessa – kunnes koitti päivä, jolloin hän oli kokeiluun valmis ja ehdotti sitä itse.

Isä kiristi luistinten nauhat ja nosti esikoisen matolle tuntumaa hakemaan. Hymy ulottui korvasta korvaan – siis isällä. ”Äiti, nää on terävät!” selitti esikoinen tohkeissaan.

Ensin kokeiltiin seisoa luistimilla isän pitäessä kiinni.
Sitten ilman tukea.
Seuraavaksi otettiin askeleita, tuella ja ilman.
Mentiin kyykkyyn ja ylös, yhdessä ja yksin.

Sitten saapui ystävämme Iltavilli. (Hänestä olen kertonut TÄÄLLÄ.) Esikoinen riehaantui täysin: ”Minä karkaan! Äitin luo. Äitin luo. Kaatuilu on kivaa!

Iltavillin ollessa kylässä, asiat kannattaa lopettaa ajoissa – eli silloin kun on vielä hauskaa. Tai tässä tapauksessa silloin, kun esikoinen ei ollut vielä onnistunut hajottamaan itseään, lattiaa tai luistinten teriä pyrähdyksillään. Kokeilu kuitenkin onnistui, sillä luistimet alkoivat ilmestyä esikoisen puheisiin päivittäin.

Terä kohtaa jään

”Haluan maalille. Minä menen nyt.”

Esikoinen uhkui itsevarmuutta tekojääradalle saapuessamme. Arastelusta ei ollut tietoakaan. Sitä paitsi, mukaan oli pakattu EVÄÄT!

Isä oli kuitenkin sitä mieltä, että esikoisen luistelu- ja maalivahtitaitoja piti vielä hieman hioa ennen tulikastetta tolppien välissä. Taas sidottiin luistinten nauhat ja tunnusteltiin jäällä seisomista terien varassa. Minun vastuullinen tehtäväni oli auttaa esikoista pysymään pystyssä sillä aikaa, kun isä puki omat hokkarinsa.

Lämmittelyksi tehtiin samat harjoitukset kuin matolla aiemmin.
[I: ”Päästän nyt irti. Kokeile pysyä pystyssä.”]
Sitten isä koppasi esikoisen kainaloon ja luisteli kelkalle.

Ensin kelkan kanssa edettiin yhdessä. Katselin kauempaa, kun esikoinen töpötteli isänsä ja kelkan tukemana eteenpäin pienin, hädin tuskin liukuvin askelin. Ja kun se sujui, hän sai kokeilla edetä kelkan kanssa yksin. ”Äiti, minä opin!” hän ehti huutaa ennen ensimmäistä muksahdustaan. ”Ei haittaa”, isä lohdutti. ”Kaatuminen kuuluu luisteluun.”

[I: ”Otetaas semmoinen leikki, että pääsetkö itse pystyyn.”]
Seurasin esikoisen pontevaa yrittämistä. Hän ponnisteli ylös jään pinnasta ties monennettako kertaa ja nauroi edelleen. Lopulta hän seisoi onnistuneesti terillään: ”Tadaa, nyt meen maaliin!”

Vähän myöhemmin esikoinen keksi oman leikin: Hän halusi työntää kelkkaa polvillaan. Luistelutaitoja se ei ehkä kehittänyt, mutta näytti tekevän luistelemisesta varsin hauskaa! Ja vielä suurempi riemu syntyi, kun hän pääsi kelkan eteen isän työnnettäväksi kokeilemaan, miltä liukuminen tuntuu. Vauhtikaksikon suhahtaessa ohitseni kuului esikoisen komento: ”Tonne vielä!”

[I:”Luistellessa pitää aina olla vähän kyykyssä. Se on parempi kuin pysty. Noin!”] Kelkka oli vaihdettu matalampaan malliin. Esikoinen koukisti polviaan isän esimerkin mukaisesti, mutta ajatus alkoi jo selvästi sinkoilla usempaan suuntaan varsinaisen asian ääreltä: ”Minulla on nälkä. Huraa. Tittidii. Minä voitan. Teen maalin.”

33 minuuttia luistinten pukemisesta isukki ilmoitti, ettei jaksa enää. Kumara asento kävi selän päälle. Esikoinen oli toista mieltä: ”Ei mennä vielä kotiin. Mennään jääkiekkoileen. Meen maaliin. Haluan mailan ja kiekon!” Kun kiekko ja maila oli luvattu pakata seuraavalle reissulle mukaan, esikoisella oli jäljellä vielä loppuläpyt isän kanssa sekä jostain kummunnut tarve pieneen päätösäijäilyyn: ”Tuomariiii! Väistä!”

Autossa kysäisin esikoiselta, millainen maku luistelusta jäi. Vastauksen analyyttisyys yllätti: ”Se oli vaikeeta. Niillä luistimilla kaatui. En päässyt ite ylös, isu auttoi. Mutta ei se haitannut. Minä opin.”

”Ja me lennettiin siellä!”

Lue myös: Ekaa kertaa suksilla – miten aloittaa hiihtäminen taaperon kanssa?

Pssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

Jääkiekkovalmennus, Kieli poskessa kirjoitettua, korona

Koronapaljastuksia: Totuus jääkiekkovalmentajan etätöistä

Kun kansa viime keväänä komennettiin etätöihin, kuulimme muutaman(kymmentä) nokkelaa murjaisua siitä, että perheessämme isän ammatinvalinta on osunut kohdilleen. Valmentaja etätöissä – onko pöhkömpää kuultu! Koronatilanteen taas pahennuttua ja aikaansaatua uusia rajoitteita murjaisuista on tullut jälleen ajankohtaisia.

Vaan mikä onkaan totuus jääkiekkovalmentajan etätöistä…

Murjaisu 1: ”Eipä tartte ainakaan paljoa töitä tehdä.”

Ei töitä?!?
Keväällä tunnelma oli meillä kuin kiivastahtisessa perheyrityksessä konsanaan. Koko perhe osallistui etätyötalkoisiin reippain mielin! Isä pyöritti yläkerrassa etävalmennusta ja teki treenivideoita samalla, kun äiti kuvasi ja toimi atk-tukihenkilönä. Lapsityövoimaakin käytimme, sillä esikoinen vastasi alku-, väli- ja loppulämmitelyistä sekä videopalavereiden välikevennyksistä. Vielä tuolloin mahassa asusteleva vauvamme osallistui myös lainaamalla hoitopöytäänsä isän seisomatyöpisteeksi.

Murjaisu 2: ”Muista pitää kotona hokkarit jaloissa, niin säilyy tuntuma.”

Tässä vinkissä jäi muutama yksityiskohta askarruttamaan: Ensinnäkin, puhummeko siitä tuntumasta, joka syntyy kun klompsutellaan teräsuojissa sinne tänne? Vai oliko ajatuksena toteuttaa tekojäärata olohuoneeseemme koko perheen riemuksi? Esikoinen olisi varmasti tykännyt, mutta toteutus jäi puolitiehen teknisten epäselvyyksien vuoksi. Rullaluistimiakin harkitsimme, mutta ne osoittautuivat turhan arvaamattomiksi kolmikerroksisessa kodissamme.

Murjaisu 3: ”Nyt saatte ainakin viettää rauhassa perheen yhteistä aikaa.”

Tämä on kyllä niin totta!
Lukuun ottamatta videopuhelu-vartteja ja vilkutustuokioita naapureiden kanssa me totta vie saimme olla viime keväänä rauhassa. Jopa metsäteillä vastaantulijat kiersivät meidät kaukaa turvaväliohjeita kuuliaisesti noudattaen. Tai pitämäämme mekkalaa säikähtäen.

Erityisesti perherauhasta pääsi nauttimaan yläkerrassa ahkeroiva isä, jonka kotonaoloa hyödynnettiin häikäilemättömästi. Suosittuja kutsuhuutoja perheen pariin olivat muun muassa ”tuli selkäkakka” ja ”nyt on tilanne päällä”. Esikoiselle etätyöjärjestely tuli kevään mittaan niin tutuksi, että nykyään kun isä hipsii yläkertaan ansaituille päiväunilleen, esikoinen tuumaa: ”Shhh, isu on töissä.”

Murjaisu 4: ”Se on sitten pitkä loma!”

Wikipedian mukaan loma on”pitkähkö yhtenäinen lepokausi uurastuksen vastapainona. Loman pituus on lakisääteinen. Lomalla ei käydä työssä tai koulussa.”

Teknisesti ottaen meidän taloudessamme isä ei KÄYNYT töissä, vaan heräsi, puki päälleen ja siirtyi etätyöpisteelle huoneen toiseen laitaan. Ja koska korona-ajan etätöitä ja suosituksia on säädelty moninaisin päivämäärin, täyttyy loman määritelmästä ainakin kaksi kolmasosaa. Korona-aika on myös tuntunut pitkähköltä ja turruttavan yhtenäiseltä ajanjaksolta, jonka aikana lepokaudesta on ainakin unelmoitu.

Wikipedian määritelmän mukaisesti takana siis todella on pitkä loma! Ihmekös niin moni jo odottaa normaaliarkea alkavaksi.

Murjaisu 5: ”Mitä omatoimitreenejä? Eihän niistä nuorista kukaan kuitenkaan treenaa.”

Tässä on taas yksi esimerkki elämän epäreiluudesta. Riittää kun nuorille tekee omatoimisen treeniohjelman, niin he pysyvät hyvässä kunnossa. Mutta vaikka tämäkin murjaisija maksoi personal trainerille kunnossa pysymisestä ja on säilyttänyt treeniohjelmaa koskemattoman säntillisesti jossakin sohvan ja grillin välimaastossa, maha kasvaa ja coopperitulos on huonompi kuin 10 vuotta sitten!

Täytyykin kysyä koneen äärellä pelaajien sykemittari- ja gps-dataa analysoivalta isältä, onko heillä jotain poppakonsteja käytössään. Etävalmennusta vierestä seuranneenä joukkue tuntuu ainakin kovasti mieltyneen Big Brother -ohjelmaan:

”Isoveli valvoo. Pelaaja X, tule välittömästi päiväkirjahuoneeseen!”

isovanhemmat, uhmaikä, vanhemmuus, Vauva-aika

Vieraspeli-viikonloppu – äiti alivoimalla

”Alivoimaa pelaavat usein työteliäät, puolustusvoittoisemmat pelaajat – – ja heitä kutsutaan muun muassa ’työmyyriksi’ ja ’puurtajiksi’. – – Alivoimalla olevan joukkueen ensisijainen tarkoitus on estää vastustajajoukkueen maali.” (Wikipedia: Erikoistilanteet jääkiekossa)

Monissa perheissä alkava viikonloppu tarkoittaa kiireettömiä aamuja ja yhdessä vietettyä aikaa. Meillä viikonloput merkitsevät yleensä koti- tai vieraspelejä.

Kotipeli-viikonloppuina saamme tavallisesti nauttia joko pitkistä aamuista tai yhteisistä illoista koko perheen voimin. Silloin mekin viikonloppuilemme: Viivytämme heräämistä sängyssä löhöillen. Paistamme croisantteja aamiaispöytään. Teemme retken. Saunomme ja tilaamme pizzaa. Vieraspeli-viikonloppuina isä on puolestaan reissussa yhden tai kaksi päivää, ja kotona tehoillaan alivoimalla.

Rauhallisena kotipeliaamuna ehtii avata Hesarinkin.

Alivoima-viikonlopuissa ei sinällään ole mitään kamalaa. Niihin asennoituu kuin normaalia rankempiin työpäiviin. Tavoitteena on pitää oma maali puhtaana, eli katastrofit loitolla, ja keskittyä perusasioihin.

Kun tiedän, että olen päiväkodin vapaapäivinä yksin lasten kanssa, jemmaan jääkaappiin helppoa ruokaa, varaan rutiineihin normaalia enemmän aikaa ja suunnittelen päivään omaa olemista keventävän spesiaaliohjelman: retken, leikkikamujen tapaamisen tai vaikka sormiväri-iloittelun. (Onnea on suuri kylpyhuone, jonka saa suihkutettua puhtaaksi!) Normaalisti kaikki sujuu ongelmitta, mutta jos olosuhteet pääsevät yllättämään, asetelma kääntyy nopeasti päälaelleen.

Mennyt viikonloppu oli vauvan syntymän jälkeen ensimmäinen, jolloin isä lähti pidemmälle pelireissulle. Soolovanhemmuuteni alkoi lauantaina herättyämme ja päättyi sunnuntaina lasten mentyä nukkumaan. Kuinka ollakaan, myös vauvan rotarokote osui saman viikon loppuun ja teki yllätyshyökkäyksensä juuri alivoimapäiviksi.

Mutta onneksi lapsillamme on ihanat isovanhemmat! Ja onnekseni olin sattunut sopimaan yökyläreissun omien vanhempieni luokse muistamatta koko rokotetta.

Se pelasti paljon. Juuri koliikista toenneen vauvamme rotaitku nimittäin alkoi työmatkaa edeltäneenä yönä ja päättyi puoli tuntia ennen isän kotiinpaluuta.

Lauantaiaamuna heräsimme valkeakuuraiseen pakkasaamuun esikoisen hurratessa sängyssään: ”Tänään mennään yökylään!” ja vauvan vatsan aloitellessa aamukouristuksiaan. Istutin esikoisen ikkunan ääreen ihmettelemään valkoista maailmaa ja laskemaan pihalla pomppivia pupujusseja samalla, kun laitoin vauvan valmiiksi. Edellispäivän puuroa oli jäänyt sopivasti yli, joten aamiainenkin hoitui helposti. Päivän ensimmäinen uhmakohtaus (= kaksi itkevää lasta) tuli vasta ulkovaatteita pukiessa.

Hentoinen lumivaippa ja kirpeä pakkassää tekivät aamupäiväulkoilusta kuitenkin sellaisen seikkailun, että siinä unohtuivat niin itkut kuin uhmakärttyilytkin. ”Se on kylmää!” totesi esikoinen moneen otteeseen lunta tutkiessaan, eikä olisi millään malttanut pitää hanskoja käsissään. Ja kun lumen ihmettelyyn uuvahtanut esikoinen kellahti päiväunille, kamojen pakkaaminen ja auton lastaaminen hoituivat rotapotilas kantorepussa. Sitten oltiinkin jo tien päällä…

Esikoinen on jo niin tottunut vauvamme itkun ääneen, että nukahtaa sen tuudittamana niin päivänokosille kuin yöunille. Eikä mahani päällä vaikeroivan nyytin nyyhke tunnu häiritsevän edes iltasatuhetkeä. Silti yökylässä oli ihana saada keskittyä esikoisen kanssa olemiseen myös ilman itkun ääntä – ja tietää, että samaan aikaan vauvaa heijattiin ja hyssyteltiin osaavissa käsissä. Kiitos lisäkäsien, pääsin illalla esikoisen nukahdettua vielä yksin saunomaankin. Ja mikä parasta, jokin maailmankaikkeuden mahti väänsi rotaitkun off-asentoon yön ajaksi! Sain nukkua.

Kotiinpaluuiltana uhma tuli kylään. Niinpä juoksin koiran iltalenkillä karkailevan esikoisen perässä itkeviä vaunuja työntäen, siivosin iltapalat keittiön seiniltä ja petasin patjan ympäriltä revityt lakanat kolmesti uudelleen esikoisen sänkyyn. Uhma on kovin epäkohtelias vieras, mutta tajusi sentään iltayhdeksän jälkeen lähteä matkoihinsa. Silloin unta vastaan taistellut, totaalisen yliväsynyt esikoinen kiipesi ”sykkyyn” sydäntäsärkevästi nyyhkien ja vauvakin alkoi tyyntyä rotaitkustaan. Siinä me olimme, kolme väsyneen onnellista yhdessä.

Loppujen lopuksi selvisimme ensimmäisestä alivoima-viikonlopustamme varsin kivuttomasti. Esikoiselle jäi päällimmäisenä mieleen se, että hän pääsi kylpyyn isoon ammeeseen ja näki junia: ”Yy, kaa, koo, nee, viisi junaa! Junan pilli soi, sanoo TUUT TUUT.” Sunnuntai-iltana sylistäni omaan sänkyyn siirtyessään hän kuitenkin tuumasi: ”Kohta isu tulee kotiin, mä oon jo nukkumassa. Aamulla herään ja huudan: ’Isu on tullut kotiin! Huraa, tittidii!”

Alivoimalla hyvä, koko joukkueen voimin paras!

Jääkiekkovalmennus, päiväkoti, Taustaa

Ei vuorotyö vaan elämäntapa – kurkistus erilaiseen arkeen

Herätyskellon soidessa puoli kahdeksalta esikoinen pomppaa virkeänä pystyyn: ”Mä nukuin hyvin! Mennään päiväkotiin!” Jään imettämään vauvaa samalla, kun isä ja esikoinen pukeutuvat ja suuntaavat päiväkotiin – työaamuina autolla ja vapaa-aamuina rauhassa kävellen ja maailmaa ihmetellen.

Melkein ihan tavallinen perhe

Olemme tavallinen perhe, jonka elämä rytmittyy epätavallisesti. Kun esikoinen on päiväkodissa perinteiseen tapaan arkiaamupäivät, ja isä töissä usein iltaisin ja viikonloppuisin, perheen yhteisten hetkien mahdollistaminen vaatii suunnittelua, luovimista ja pientenkin aikaikkunoiden hyödyntämistä.

Kun esikoisemme syntyi, mieheni aloitti unelmiensa työn täyspäiväisenä jääkiekkovalmentajana. Olimme eläneet yhdessä jo yli 10 vuotta ja tottuneet siihen, että molemmat tekivät paljon töitä – ja valmensivat työn ohessa. Uuden työn olosuhteet eivät siis tulleet kummallekaan yllätyksenä.

Uuteen perhearkeen totuttelua helpotti se, että jäin kahdeksi vuodeksi kotiin. Ei tarvinnut sovittaa yhteen kahta eritahtista työtä ja päiväkotia. Nautin myös siitä, että ensimmäistä kertaa elämä oli jotain aivan muuta kuin työntekoa. Kotona viihtymistä edesauttoi myös se, että minusta tuli erilaisten sattumien seurauksena kotivuosien aikana sivutoiminen muusikko. Mutta se on toinen tarina, jonka kerron myöhemmin.

Valmentajan arjen ABC

Kun puoliso on töissä arki-iltaisin ja viikonloppuisin, olen yksin kotona lasten kanssa. Viikkoon onkin hankala sovittaa omaa, säännöllistä harrastusta. Välillä käy tuuri ja pääsemme koko perheen voimin viikonlopputapahtumiin tai viettämään iltaa sukulaisten ja ystävien kanssa. Usein yhteiset vapaahetkemme osuvat kuitenkin ajankohtiin, jolloin muut ovat töissä.

Valmentaja-isän työviikko koostuu useimmiten kolmesta aamujäästä, neljästä iltajäästä ja kahdesta pelipäivästä, jotka sijoittuvat yleensä viikonloppuihin. Lisäksi viikko sisältää muun muassa palavereja, treenien suunnittelua, muiden pelien seurantaa, videoiden tekemistä sekä käytännön järjestelyjä. Kahta aikatauluiltaan samanlaista viikkoa ei ole. Vapaapäiviä on tavallisesti yksi.

Työajat ovat tiedossa yleensä viikon-parin viikon päähän. Kevätkauden pudotuspelivaiheessa yksittäinen voitto tai häviö voi tosin muuttaa radikaalistikin työviikon rakennetta. Etukäteen ei voi tietää, istutaanko seuraavana lauantaina bussissa matkalla Ouluun vai kotisaunan lauteilla viettämässä vapaapäivää.

Peräkkäiset työviikot voivat näyttää esimerkiksi tältä:

MA 16.00-19.30
TI 8.15-19.00
KE 8.15-14 & 17-21.30
TO 16.30-19.00
PE 8.15-22.30
LA 12-17
SU vapaa

MA 18.00-21.30
TI 8.15-19.00
KE 8.15-13 & 19-22.30
TO vapaa
PE 8.15-18.00
LA-SU vieraspelit (lähtö la-aamulla, paluu su-iltana)

Oodi päiväkodille

Ehdin palata hetkeksi töihin ennen toisen lapsemme syntymää. Samassa yhteydessä esikoinen aloitti päiväkodin, ja arjen palasten sovitteluun tuli uusia haasteita. Moni on ihmetellyt, eikö ratkaisu kaikkeen olisi vain ottaa esikoinen pois päiväkodista. Vastaus on ei, monestakin syystä.

Ensinnäkin, esikoinen RAKASTAA päiväkotia!
Siellä on kamuja. Siellä on actionia. Siellä on liukumäki ja vaikka mitä muuta mukavaa. Viikonloppuisin on kiva nukkua pidempään ja viettää erilaista päivää, mutta sunnuntai-iltana taas iloitaan seuraavan aamun tarhaan menosta.

Jo ennen päiväkodin aloitusta oli selvää, että esikoisemme on sosiaalinen ja aktiivinen luonne, eikä äidin ohjelmatoimisto enää riittänyt vastaamaan tarpeisiin. Tarha tarjosi tähän kaivatun avun. Lisäksi se avasi minulle aikaikkunan juoksevien asioiden hoitamiseen, ruanlaittoon, uuteen vauvaan tutustumiseen ja omasta jaksamisesta huolehtimiseen.

Sitä paitsi, me RAKASTAMME esikoisemme päiväkotia!
Idyllinen, pieni päiväkoti on heti kulman takana, tarhakamut perheineen tuttuja lähipuistoista, ja talon aikuiset tärkeä osa lasten elämää. Jokaperjantaiset viikkokuulumiset, isovanhemmille lähetetty posti ja tarhan aikuisten kyky muistaa yksityiskohtia jokaisen lapsen elämästä tuntuvat lämpinä läikähdyksinä sydänalassa.

Ennen nukkumaanmenoa käymme esikoisen kanssa läpi seuraavan päivän: Kuka vie ja hakee päiväkodista, mitä tehdään tarhapäivän jälkeen, milloin isu on kotona, ja montako tarhapäivää on jäljellä ennen viikonloppua. Esikoinen on tapaan niin tottunut, että muistelee vielä aamulla herättyään läpi päivän kulun ennen kuin katoaa portaisiin ja huutaa: ”Moi moi, nähdään pian! Tullaan takas!”