Lasten suusta, päiväkoti, taaperoaika, Tunteet, uhmaikä, vanhemmuus

Tärinää ja tunnemöykkyjä – kun esikoinen kiinnostui tunteista

”Äiti, minua jännittää mennä päiväkotiin”, esikoinen paljasti juuri ennen nukkumaanmenoa, köllötellessämme sängyllä vierekkäin. ”Minulla on ikävä [pienten ryhmään]. En halua olla iso.”

Uhmantäyteinen kesäloma oli vaihtunut syksynnäköiseen arkeen ja päiväkodin isompien ryhmään. Olimme huomanneet esikoisen jännittävän päiväkotiin menoa aamuisin. Kotiin haettaessa reaktio oli kuitenkin aina sama: ”Ei vielä, leikit on kesken!”

Kesällä olimme keskittyneet tunteiden nimeämiseen ja niistä puhumiseen uhman kuohuissa räpiköivän esikoisen kanssa. Silti yllätyin, miten hienosti hän sanoitti tuntemaansa:

”Aina aamuisin minua jännittää ja itkettää. Mutta kun saan päiväkodissa aamupalaa, ei jännitä enää. Sitten olen taas iloinen. ”
[Ä: Osaatko kertoa, mikä sinua jännittää?]
”Isona pitää osata itse. Ja on ikävä vanhoja päiväkotihuoneita.”
[Ä: Onneksi sinulla on kaikki vanhat kamut kanssasi opettelemassa uusia juttuja. Varmasti muitakin jännittää.]

Tunteista puhuminen sai alkusysäyksen, kun esikoinen sai lahjaksi Julia Pöyhösen ja Heidi Livingstonin kirjan Fanni ja suuri tunnemöykky (Kumma-kustannus). Siinä seurataan tunnemöykyn kanssa kamppailevaa Fanni-norsua, joka saa äidiltään tehtävän möykyn sulattamiseksi. Tarinan dialogit tarjoavat malleja tunteista puhumiseen ja kuvat houkuttelevat juttelemaan niistä. Teoksesta löytyy myös tunteisiin liittyviä harjoituksia, joita voi tehdä yhdessä lapsen kanssa. Kirja oli kesän aikana ahkerassa käytössä.

[Ä: Tiesitkö, että uudet asiat jännittävät meitä aikuisiakin?]
”Ai äitiäkin? Ja isua?”
[Ä: Kyllä. Kaikkia jännittää joskus. Minua kutittaa vatsanpohjasta ja tärisyttää aina, kun jännittää. Ja tuntuu, että on vaikea pysyä paikoillaan.]
”Minua itkettää. Eikä uni tule.”
[Ä: Saa jännittääkin, se kuuluu elämään. Jännittämisestä saattaa jopa oppia tykkäämään. On hauskaa, kun elämässä tapahtuu välillä kivoja jänniä asioita.]

Tunteiden yhdessä tutkiskelun sivutuotteena iltoihimme on syntynyt myös toinen mukava tapa: iltajutustelu. Iltasatujen jälkeen, Mante-vauvan jo nukahdettua, pötköttelemme sängyllä ja juttelemme esikoisen mielessä kieppuvista asioista. Yleensä ne liittyvät päiväkotiin. Tunteista puhumisen myötä esikoinen on oppinut sanoittamaan myös päivän tapahtumia, ja onkin hurjan mukavaa aina iltaisin kuulla, mitä kaikkea tarhassa on tapahtunut.

[Ä: Luulen, että joku aamu kun menet päiväkotiin, huomaat että se ei enää jännitäkään vaan tuntuu ihan tavalliselta.]
”Saa jännittää ja itkettää.”
[Ä: Niin saa.]

Kun mies vei esikoisen päiväkotiin juttutuokiotamme seuraavana aamuna, hän kertoi tämän ampaisseen eteisestä leikkimään reippaana ja silminnähden rentoutuneena aiempiin aamuihin verrattuna. Sama toistui seuraavanakin aamuna. Ja sitä seuraavana.

Vanha viisaus taitaa pitää paikkansa: Puhuminen hopeaa, tunteista puhuminen kultaa!

Pssssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä: