Koira lapsiperheessä

Koira lasten armoilla – mitä kuuluu, Pasi?

Jääkaapin ovi käy, sitten kuuluu foliopakkauksen rapinaa. Kahdelta tuo ääni ei jää koskaan kuulematta ja tunnistamatta. ”MAKSALAATIKKOA!” kiljuu olohuoneesta rynnistävä esikoinen innoissaan, ja heti perään portaikostakin kuuluu tuttu rapina. Pasi on herännyt päiväuniltaan maksalaatikon kutsuun.

Cairnterrierimme Pasi juhli vastikään 11. syntymäpäiväänsä. Esikoinen huolehti hyvissä ajoin etukäteen, että synttäritarjoiluna olisi varmasti maksalaatikkoa ja jäätelöä – ja niin paljon, että niistä riittäisi päivänsankarin lisäksi muillekin. Näin myös tapahtui. Koira ja esikoinen olivat silminnähden tyytyväisiä juhla-ateriaan.

Vauvan syntymä on koirallekin iso muutos

Pasi on viime vuosien aikana joutunut kokemaan melkoisen mankelin. Kun se puolitoistavuotiaana muutti meille, läpikävimme pitkät koulutusrupeamat (koirankorjaukseksi sitä muistaakseni kutsuttiin), sillä Pasi oli elänyt koko alkuelämänsä koiralaumassa, eikä osannut tehdä yksilönä aina kovin hyviä ratkaisuja. Korjausliikkeet kuitenkin tuottivat tulosta, ja monta vuotta Pasi sai nauttia leppoisan aktiivisesta elämästä, jossa sille riitti tilaa, aikaa ja huomiota.

Mutta sitten tuli vuosi 2018 ja mankeli hyrähti käyntiin. Jo raskauden alkuvaiheessa Pasi otti tavakseen tulla mahalleni köllöttelemään, kunnes kumpu kasvoi niin suureksi, että touhu alkoi muistuttaa vuorikiipeilyä. Sairaalakassiin Pasi teki pesän jo kauan ennen h-hetkeä ja seurasi vaappuvaksi muuttuneita askeleitani huolestuneena perässä.

Synnytyssairaalasta Pasille lähetettiin vaippatervehdys, jotta uuden tulokin hajut tulisivat heti tutuiksi. Shokki se oli silti. Paikka äidin sylissä oli viety, kodin hiljaisuus rikottu itkulla ja metelöinnillä ja kaikki nurkat täytetty uudella roinalla, jolla ei kuitenkaan saanut leikkiä. Eikä siinä vielä kaikki – kun uusi mini-ihminen lähti liikkeelle, sen elämäntehtävä tuntui olevan koirankarvojen kiskominen.

Pahimpaan järkytykseen auttoivat kuitenkin aika ja pöydän alle putoilevat todisteet sormiruokailun alkamisesta. Jossain vaiheessa Pasi huomasikin saaneensa uuden leikkikaverin, joka jaksoi reuhata ja heitellä palloa paljon pidempään kuin kukaan koskaan aiemmin. Lenkkikilometritkin olivat lisääntyneet mukavasti. Paitsi että sitten tuli vuosi 2020 ja sama karuselli alkoi uudelleen!

Kaksi menee siinä missä yksikin

Manten syntymä ei ollut Pasille enää samanlainen järkytys kuin esikoisen syntymä aikoinaan. Se tuntui ottaneen asenteekseen, että kaksi menee siinä, missä yksikin. (Minäkin kokeilin – ei toiminut.) Tuntui kuin koira olisi oppinut ajattelemaan: ”Se on vain VAIHE.” (Tämän opin minäkin!)

Turkinkiskonnan alkaessa Pasi etsi itselleen päiväunipaikkoja korkeammalta, ja vauvan opittua kiipeämään se alkoi nukkua nokoset eri kerroksessa. Ruoka-aikaan koira oppi asettumaan vauvan syöttötuolin juurelle. Esikoiselta kun ei enää putoillut oikein mitään. Vain se Pasia on erityisesti kismittänyt, ettei vinkuleluilla saa riehua pikkupoikien mentyä nukkumaan – silloin olisi paras hetki leikille!

Kotimme vauvavuosien aikana esikoinen ja koira ovat yhteenhitsautuneet. Öisin Pasi tykkää vallata itselleen esikoisen säkkituolin tämän sängyn vierestä. Päiväkodin edustalla Pasilla on oma puunrunkoparkki, johon sidottuna se odottaa, kun esikoinen käydään hakemassa. Hihnassa talutettaessakin se tottelee kolmevuotiastamme yllättävän hyvin. Esikoiselle on jo kehittynyt komentoääni.

Yhdestä asiasta Pasi kuitenkin olisi valmis luopumaan: nimittäin juoksulenkeistä kanssani niin, että esikoinen paahtaa edellä menemään potkupyörällään. Hikipäissä juokseminen ei ole koiria varten, jos Pasilta kysytään. Se ei ole koskaan ollut rehkimiseen taipuvainen. Kauriitakin se jahtaa viisi loikkaa ja lopettaa sitten, ettei kulu turhaa energiaa.

Vanha koira on sympaattinen otus

Ensimmäinen cairnterrierini eli yli 16-vuotiaaksi. Se oli läpi elämänsä rodun tyypillinen edustaja: aktiivinen, sosiaalinen ja energiaapursuva. Pasi sen sijaan on ollut nuoresta asti rauhallinen, laiska ja mukavuudenhaluinen. Se ei voi sietää muita poikakoiria korttelissaan – kaduille mahtuu vain yksi macho kerrallaan – mutta tytöistä vanhalla pojalla menee vieläkin pää ihan sekaisin.

Pasin tavassa vanheta on kuitenkin paljon samaa ensimmäisen koirani kanssa. Täytettyään kymmenen Pasi alkoi muuttua aiempaa leikkimielisemmäksi. Se löysi teini-iän myrskyissä hylkäämänsä lelut uudelleen ja alkoi tehdä komeampia loikkia kuin koskaan aiemmin. Esikoisen riehaantuessa Pasi tempautuukin herkästi tunnelmaan mukaan.

Vauhdin vastapainona välillä on mukava käydä vähän hitaalla. Iltapissalle hiippaillessaan Pasi saattaa unohtua pitkäksi aikaa terassille maailman tuoksuja nuuhkimaan niin, että ulkoilun varsinainen tarkoitus on unohtua unohtua. Eikä yhä pidemmiksi muuttuvilta päiväunilta aina jaksaisi herätä ollenkaan – etenkään sadesäällä. Silloin ei huvittaisi myöskään ulkoilla. Pasilla onkin tapana ampaista sateella ulko-ovelta karkuun ja piiloutua lavuaarikaapin alle. Kurakeleillä kiroankin, kun sinne tänne sinkoilevaa vauvaa ja taaperoa uloslähtöön valmistellessa pitäisi juosta vielä pakenevan koirankin perässä.

Kun maksalaatikkovuoka on nuoltu viimeistä murenaa myöten, on lahjojen vuoro. Paketeista löytyy pientä hyvää ja pari uutta vinkulelua. Silmänräpäyksessä ne ovat molemmat kadonneet. Pasi seisoo polleana sohvalla piipittävä koripallo suussaan. Toinen leluista kuuluu liikkuvan kohti portaikkoa. Mante-vauva on napannut sen suuhunsa Pasin mallin mukaisesti ja konttaa menemään kurnuttava vinkulisko suupielistä pilkottaen.

Samaa laumaa kaikki!

Pssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

Lue lisää aiheesta koira lapsiperheessä:
Kellarimököttäjä ja koirankarvankiskoja – koira vauvaperheessä

Lomalla, Luonnossa, Mökkeily, Ulkosaaristossa

Saariston lapset – lapsiperhemökkeilyä ulkosaaristossa

Kun mieheni vei minut ensi kertaa sukunsa ulkosaaristomökille, puitteet olivat mitä idyllisimmät: Aurinko paistoi, meri oli harvinaisen tyyni. Huokailin yhteysaluksen saapuessa kapeaan salmeen, josta paljastui idylli vastamaalattuine mökkeineen, kalastajakylineen ja kyläkouluineen. Laiturilla kävi kuhina, kun saarelaiset vastaanottivat vieraitaan ja mökkiläiset rantautuivat saaristoon tavarakuormineen. Mekin jäimme kyydistä keveine reppuinemme ja jatkoimme matkaa soutamalla omaan saareemme.

Tuosta kerrasta on jo 15 kesää ja sen jälkeen mökkimatkoihin on mahtunut myös kaikenkastelevia sateita, myräköitä, kovaa merenkäyntiä, myöhästymisiä yhteysaluksesta ja monia muita kommelluksia. Perheen kasvaessa ja lomien pidentyessä myös tavaramäärä on kasvanut ja mökkimatkoja on täytynyt alkaa miettiä tarkemmin etukäteen.

Jo mökkimatka on seikkailu

Mökkimatkamme ulkosaaristoon on monivaiheinen. Ensin ajamme autolla yhteysalukselle, jolla jatkamme seuraavan etapin, noin 45 minuutin merimatkan. Sen jälkeen on vuorossa vartti soutamista ja lopuksi vielä vajaan 10 minuutin kipitys rantakallioita ylös mökille. Mante-vauva kulkee matkan vielä kantorepussa. Esikoista taas täytyy lähinnä auttaa rantautumisissa ja toppuutella, kun meno alkaa äityä vaarallisen vauhdikkaaksi – pelastusliivit ovat ehdoton juttu.

Yhteysalus kulkee 2-3 kertaa päivässä, joten jos mielii kyytiin, on oltava valmis matkantekoon säästä riippumatta, eikä pidä myöhästyä. Esikoinen pääsi viime kesänä ensi kertaa kokemaan matkan kaatosateessa ja kovassa tuulessa. Vastatuuli puhalsi niin kovaa, että saareen rantautuessa minun oli hypättävä soutuveneestä veteen ja vedettävä se naapurin rantaan. Sieltä sitten kipitimme läpimärkine tavaralasteinemme mökin kamiinan ääreen kuivattelemaan ja syömään lohtuvälipalaa. Se oli esikoisesta hurjan hauskaa.

Myös kotiinpaluumme viivästyi kertaalleen aikana ennen lapsia, kun myöhästyimme paluulautasta. Ei auttanut kuin odottaa seuraavaan päivään ja turvautua mökin kuivamuonavarastoihin. Sellaiset ovat saaristossa elintärkeät tällaisten tilanteiden varalta.

Minkä tuot, myös viet

Ulkosaaristossa ei ole roskiksia eikä jätehuoltoa lukuun ottamatta kerran vuodessa käyvää roskalaivaa. Perusajatus onkin, että mikä saareen tuodaan, myös lähtiessä mukana viedään, ellei se sitten ole maatuvaa tai poltettavaa.

Kestovaippailu olisikin saaressa fiksu juttu, mutta koska meillä eivät riitä siihen tällä hetkellä kädet, aika ja jaksaminen, olemme päätyneet kuljettamaan megalomaanisia likavaippasäkkejä muiden roskapussien mukana takaisin mantereelle.

Muuten tuotamme roskia mökkilomamme aikana niin vähän kuin mahdollista, mikä tarkoittaa harkintaa jo mökkireissun ruokaostoksia tehdessä. Katsellessamme saaressa yhä mökkeilevän isoäidin minimaalisia roskapusseja kuitenkin aina tajuamme, miten paljon meillä olisi vielä opittavaa.

Koska pidemmänkin mökkireissun varustus täytyy onnistua kuljettamaan perille soutuveneellä ja kallioita kipittäen, hommasimme jo esikoisen synnyttyä kevyet ja pieneen tilaan pakkautuvat taaperovarusteet. Matkasänkymme on frisbee-kiekoksi pakkautuva teltta ja syöttyistuin tuoliin kiinnitettävä, turvavöillä varustettu tyyny. Kummankin kantaa vaikka yhdellä sormella.

Kauppalaiva ja muita ihanuuksia

Saaristossa ei ole kauppaa, mutta koko lomareissun ruokia ei sentään tarvitse raijata kerralla mukana – kiitos kauppalaivan, joka piipahtaa saaristossa pari kertaa viikossa. Silloin pysäkkilaiturit kuhisevat elämää: kuulumisia vaihtavia saarelaisia, jäätelöä ahmivia lapsia, munkkipussien rapinaa ja koreista pilkottavia kevätsipuleita.

Moni asia perustuu saaristossa ihmisten omaehtoiseen aktiivisuuteen: lasten uimakoulu, kauppalaivatoiminta, kahvila ja kesäajan tapahtumat. Ilman aktiiveja saariston kesä olisi paljon hiljaisempi ja moni asia muuttuisi vielä haastavammaksi.

Kun jotain odottamatonta sattuu

Viime kesänä olin jo tukevasti raskaana, kun saavuimme saareen loman viettoon. Loppukesästä emme uskaltaneet mökille enää tullakaan, sillä synnyttämään ehtiminen olisi voinut olla vaikeaa: Yhteysalusta olisi saattanut joutua odottamaan seuraavaan päivään, ja sairaalastakin hätiin oltaisiin päästy vain helikopterilla.

Kun saaristossa sattuu, apu ei ole paikalla hetkessä. Ensivasteveneen numero on teipattu ulko-oven viereen, mutta monissa tilanteissa oma apu on paras apu. Mökillämme on käytetty voiveitsiä ranteen lastoittamiseen ja säikähdetty yön kynnyksellä tajunsa menettänyttä vauvaa.

Jälkimmäinen tapauksista sattui esikoisen ollessa kolmekuinen. Vauva itki mahakipujaan, kunnes yhtäkkiä meni tajuttomaksi. Olimme onneksi tietoisia siitä, että minäkin olin saanut lapsena affektikohtauksia ja että ne olivat vaarattomia, joten emme säikähtäneet niin pahanpiväisesti kuin olisimme muuten saattaneet. Tajuttomuuden aikana ehdin kuitenkin miettiä, miten helikopteri osaisi pimeydessä laskeutua oikeaan paikkaan, jos todellinen hätä tulisi.

Merelle ei ryttyillä

Meri on armoton. Vuosittain se ahmaisee mukaansa mökkiläisten laitureita, koettelee rakennusten maalipintoja ja pakottaa saarelaisia muuttamaan suunnitelmiaan. Kova merenkäynti voi viivästyttää mökille lähtöä tai kotiinpaluuta. Meri voi pakottaa veneilijän kiertotielle, jos suunnitellulla reitillä vesi sattuukin olemaan liian matalalla. Vedenpinnan noustessa meri puolestaan vohkii huolimattomalta omaisuutta – jopa veneen, jos se on kiinnitetty huonosti. Ja kun tuulensuunta kääntyy, kaikki voi muuttua nopeastikin, keliä myöten.

Saaristossa näkee paljon lapsia, jotka ovat taitavia veneen käsittelijöitä. Se on heille kuin pyörä kaupunkilaislapselle – menopeli, joka mahdollistaa kavereiden tapaamisen ja seikkailut. Kinkkiset kalliomaastot ja joka puolelle ulottuva meri vaativat pienten lasten vanhemmilta kuitenkin myös jatkuvaa valppautta – siksi ulkosaariston rantoja täplittääkin kirkkaisiin pelastusliiveihin puettu pikkuväki.

Psssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

arki, Koira lapsiperheessä, taaperoaika, Vauva-aika

Kellarimököttäjä ja koirankarvan kiskoja – koira vauvaperheessä

”Äitiiiii, Mante menee Pasin luo!”

Lapsiperhe-elomme on saavuttanut jälleen sen lakipisteen, jossa vaapero konttaa aamusta iltaan koiran kintereillä, tavoitteenaan kiskaista mahdollisimman iso tuppo karvaa irti eläinparan ylikasvaneesta turkista. Siksipä on oivallinen aika kerrata, millaisen matkan olemme taittaneet, jotta koiramme on tottunut lapsiperhearkeen.

Lapsillamme ei ole ollut totuteltavaa. Molemmat ovat syntyneet koiraperheeseen, eivätkä muusta tiedäkään. Cairnterrierimme Pasi sen sijaan oli jo 7-vuotias, kun se joutui osaksi uudenlaista menoa ja meininkiä…

Kellarimököttäjä lähtee laumasta

Pasi on ollut aina vähän dramaattisuuteen taipuvainen. Kun esikoisemme syntyi, olimmekin etukäteen selvittäneet, miten koira ja vauva kannattaisi tutustuttaa toisiinsa.

Kun Pasi palasi hoidosta luoksemme, eteisessä se sai nuuhkittavakseen vauvan pissavaipan. Haistelun ja jälleennäkemishalien jälkeen se pääsi sitten ihmettelemään nukkuvaa vauvaa – ja loukkaantui sydänjuuriaan myöten.

Pasi otti tassut alleen ja muutti kotimme kellarikerrokseen. Siellä se mökötti muutaman päivän laumasta eronneena, kunnes totesi ruokahuollon toimivan paremmin kerrosta ylempänä ja palasi luoksemme.

Valpas vaunuvahti vai rasittava remmiräyhääjä?

Alkushokista toivuttuaan Pasi otti tavakseen vahtia vaunuja ja räyhätä kaikille vähänkään tuntemattomammille, jotka niitä yritiivät lähestyä. Vaikka Pasin tarkoitusperät saattoivatkin olla hyvät, päädyimme suitsimaan koiran vahtitarmoa kolinapurkin avulla. Vaihe menikin nopeasti ohi ja Pasi tottui parissa päivässä kulkemaan hienosti vaunujen vierellä.

Cairnterrierejä pidetään yhtenä maailman itsepäisimpänä koirarotuna. Jästipää-Pasillammekin on tapana aika ajoin osoittaa mieltään ja sotkeentua vielä nykyäänkin tahallaan vaunuihin. Sen jälkeen se katsoo minua loukkaantuneena: Katso nyt, miten olet elämäni pilannut! Ajoittain tuntuukin, että kotonamme asuu kaksi uhmaikäistä, huomionkipeää isoveljeä…

Koirankarvan kiskoja

Pian Pasi unohti koko vauvan ja alkoi taas nauttia elämästään. (Se on aina ollut kovin nautinnonhaluinen cairniksi…) Vauva oli osa laumaa ja kotoalähdettäessä Pasilla oli tapana tarkistaa, että pikkukäärylekin oli varmasti mukana.

Seuraavan järkytyksen koira kuitenkin koki, kun esikoisemme oppi konttaamaan. Valitettavasti konttaavien vauvojen lempipuuhaa tuntuu olevan karvaisten otusten jahtaaminen ja niiden turkin repiminen – ja näin kävi meilläkin. Pasi ei tietenkään tästä kovin ilahtunut, mutta pyrki silti sinnikkäästi aina takaisin vauvan luo sille osoitetuista turvapaikoista ja väliporteista piittaamatta.

Tämä yhdistelmä teki meidän aikuisten elämästä aika haipakkaa. Pasi on lasten kanssa yllättävän kärsivällinen, mutta kun sen turkkiin riittävän kovaa tarraa, sekin puolustautuu. Se ei selvästi halua purra lapsiamme, mutta on keksinyt esimerkiksi, että tukea vasten seisovan turkinrepijän saa kätevästi kaadettua, jolloin itku alkaa mutta kiusanteko loppuu.

Läheltä piti -tilanteet eivät tietenkään tunnu mukavilta, joten välillä koira on viety vanhempien hermojen säästämiseksi kokonaan toiseen kerrokseen. Nykyään myös esikoisesta on kehittynyt oivallinen vahti ja varoittaja konttaajan ja koiran väliin.

Karvan verran kaverimpi

Lapsen ja koiran ystävyys sinetöidään monessa perheessä likimain samana päivänä, kun vauva aloittaa sormiruokailun. Näin kävi myös meillä. Yhtäkkiä melko kurinalaiseen ruokavalioon tottunut Pasi huomasi, että keittiönpöytämme alle oli avattu uusi ”syö niin paljon kuin jaksat” -buffetravintola.

Lapsiluvun kasvaessa tarjoilujen anti on vain parantunut, ja Pasi onkin oppinut, että paras noutopöytä sijaitsee tällä hetkellä Mante-vauvan syöttötuolin alla.

Samaa laumaa

Esikoinen oli jo alle parivuotiaana hyvä heittelemään tavaroita. Lentäviä esineitä kotona väistellessämme ja portaikkoon paiskottavia tavaroita pelastaessamme emme mieheni kanssa osanneet iloita uudesta taidosta – mutta Pasi osasi! Vihdoinkin joku jaksoi heitellä sille palloja aamusta iltaan.

Vaikka minullakin on ollut koira yhdeksänvuotiaasta, esikoisen koirankäsittelytaidoista huomaa jo nyt, että hän ei koirattomasta elämästä tiedäkään. Kolmevuotiaallamme on jo koirankomennusääni, jota Pasi pääosin myös uskoo. Hän tykkää myös taluttaa koiraa, eikä pienistä nykimisistä hätkähdä. Esikoinen jopa tietää, että hajujen maailmoihin unohtunutta koiraa kutsutaan kahdesti ennen kuin se remmiä kevyesti nykäisemällä pakotetaan palaamaan todellisuuteen ja jatkamaan matkaa.

Kaksi menee siinä missä yksikin

Kun Mante-vauva syntyi, odotimme suurella mielenkiinnolla Pasin reaktiota. Se kuitenkin vain nuuhkaisi pikaisesti uutta tulokasta, totesi että nyt niitä on sitten kaksi ja jatkoi elämäänsä enemmittä järkytyksittä. Ilmeisesti Pasikin on hyväksynyt kohtalonsa lapsiperhekoirana.

Psssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

Asuminen, Ekologisuutta opettelemassa, Tavaroiden säilytys

Paljonko tavaraa lapsiperhe tarvitsee?

Kun mieheni kanssa aikoinaan muutimme nykyiseen kotiimme, moni varoitteli, ettei asuntomme tulisi toimimaan lasten kanssa: liikaa kerroksia, liian vähän huoneita ja mikä pahinta – olematon määrä säilytystilaa!

Asumme rintamamiestalon puolikkaassa, joka on modernisoitu ekologisin ratkaisuin. Koska koti varasti sydämemme heti sisään astuessamme, päätimme opetella asumaan sen ehdoilla ja keksiä luovia ratkaisuja perheen mahdollisesti kasvaessa. Vaikka opeteltavaa on ollut paljon (emme olleetkaan niin ekologisia kuin olimme kuvitelleet), päätös ei ole kertaakaan kaduttanut.

Vanha kotimme oli avara kolmio, jossa kaappitilaa oli loputtomasti. Ja jos kaapit sattuivatkin loppumaan, tavaraa saattoi kantaa myös kellarin varastokoppiin. Pyörät säilyivät näppärästi taloyhtiön yhteisessä varastossa, samoin kuin lumilingot ja ruohonleikkurit. Ja meitä oli tuolloin vain kaksi aikuista ja koira!

Nykyään meillä ei ole ulkovarastoa eikä vaatehuonetta, kellarikomerosta puhumattakaan. Nukummekin kaikki neljä (tai viisi, jos koirankin laskee) samassa huoneessa. Emmekä todellakaan ole mitään konmarittajia. Pelastuksemme on vanha autotalli, joka toimii niin eteisenä, pyörävarastona kuin vaatehuoneen korvikkeenakin. Sinne mahtuvat rattaat, kahden valmentajan urheiluvälineistö, kengät, ulkovaatteet, matkalaukut, sukset – kaikki välttämätön.

Elämäntyylimme on tavarassa mitattuna armoton. Isän työsalkku ei ole pieni pöydälle nostettava pussukka vaan monta neliömetriä tilaa vievä säkillinen jääkiekkovarusteita. Koska meillä on koira, täytyy kaikilla olla joka säälle sopivat ulkoiluvarusteet – ja koska hoidan koiran lenkityksiä usein yksin kahden lapsen kera, myös rattaiden varustelu seisomalautoineen ja lisäistuimineen on mietitty tarkkaan. Kesäisin suuntaamme mökille ulkosaaristoon, mistä johtuen emme pärjäisi ilman pelastusliiveja, kantoreppua ja soutuveneessä kulkevia vauva- ja taaperotarvikkeita. Eikä pidä unohtaa sitä, että minä teen musiikkia kotoa käsin! Vaikka studioni on suunniteltu helposti koottavaksi ja pieneen tilaan pakkautuvaksi, tarkoittaa se taas lisää tavaraa.

Silti jää vielä paljon asioita, joihin olen huomannut pystyväni vaikuttamaan.

Vaatteet

Lipaston välitasolla saa näppärästi säilytettyä lasten käytössä olevia vaatteita.

Niin ihania kuin lastenvaatteet ovatkin, nopeasti huomasin, ettei niitä tarvitse yksittäistä kokoa kohden kovin paljoa. Ensimmäisinä kuukausina vaihtovaatteita on toki hyvä olla enemmänkin puklujen ja vaippavahinkojen varalta, mutta pienet vaatteet eivät vielä paljoa tilaa viekään. Meillä on esillä käytössä olevan koon vaatteet, muut odottavat hetkeään vaatekaapissani laatikoihin pakattuina.

Kahden lapsemme sisävaatteet mahtuvat tällä hetkellä yhteen lipastoon. Molempien vaatteille on oma vetolaatikko ja sukille pieni kori. Ulkovaatteet säilytämme autotallieteisessä. Housuja kuluu puhki tällä hetkellä molemmilla lapsilla paljon, mutta on tuntunut helpommalta hankkia uusia sitä mukaan kuin vanhoja rikkoontuu sen sijaan, että hamstraisin kutakin kokoa suuret määrät valmiiksi.

Vauvan sisävaatteet – tätäkään määrää ehdimme hädin tuskin käyttämään ennen kuin oli jo aika siirtyä seuraavaan kokoon.

Lelut

Vaikka lelumäärämme on muuten maltillinen, esikoisen mielestä pikkuautoja, busseja ja junia ei voi olla koskaan liikaa. Usein tosin tuntuu, että juuri muuta hän ei sitten tarvitsisikaan ajoneuvokokoelmansa ja parkkitalon lisäksi.

Suurimman osan leluistaan lapsemme ovat saaneet lahjaksi. Meillä on pieni lista, jonne keräämme pitkin vuotta veljesten toiveita ja tarpeita. Kun joku sitten kysyy ideaa vaikkapa syntymäpäivälahjaan, kaivan listan esiin.

Tutulta lapsiperheeltä kopioimme myös idean lelujen piilottamisesta: Kun syrjäänjääneet lelut jemmaa ja kaivaa jonkin ajan päästä uusina esiin, kiinnostavat ne taas taaperoa aivan eri tavalla. Taktiikan avulla myös vanhat, jo unohtuneet vauvalelut voi uudelleenlahjoittaa tuoreimmille perheenjäsenille, vaikkapa joululahjoina ilman, että tavaran määrä kasvaa.

Suosimme myös aineettomia lahjoja. Ristäislahjaksi olen esimerkiksi tehnyt kummallekin lapselle oman laulun. Ja nyt suunnitelmissa on yllättää pieni junafanimme matkalla höyryjuna Ukko-Pekan kyydissä. Pakettiin sisältyy tietysti myös kalenterikampa, jonka avulla lasketaan jäljelläolevia päiviä tulevaan koitokseen!

Synttärilahjaksi saatua höyryjunaretkeä odotellaan kovasti, öitä laskien. Vuoden verran esikoinen on siitä jo haaveillutkin!

Tilanne tulee varmasti vielä muuttumaan, mutta ainakaan vielä kolmevuotias esikoisemme ei edes anna arvoa tavaralle. Joululahjoja avattiin vielä viikko aaton jälkeen, hyvin vastentahtoisesti, ja synttärilahjoista mieleenpainuvin oli täytekakun päältä löytynyt pikkuauto.

Kirjat

Kirjojen määrässä olen samalla tavalla höveli kuin pikkuautojen suhteen. Niitä saa olla vähän reilummin – mahtuvathan ne näppärästi kirjahyllyyn, eikä lukea voi koskaan liikaa. Tästä syystä tykkäämme antaa ja toivoa kirjoja lahjoiksi. Hyville kirjoille on sitä paitsi yllättävän helppoa löytää uusia koteja, kun niitä ei enää itse tarvitse. Välillä olen esimerkiksi laittanut kotia etsivät kirjat laatikkoon ja lootan kotikadun varteen ”saa ottaa” -kyltillä varustettuna. Viime kerralla laatikko tyhjeni parissa tunnissa.

Lainakamat ja tavara kiertoon

Kaikkea ei onneksi tarvitse itse omistaa! Esimerkiksi molempien lastemme ensisängyt olemme lainanneet. Ne kun ovat melko tilaavieviä säilyttää ja käytössä vain lyhyen aikaa.

Sama periaate toimii myös toisinpäin. Monet kulutusta kestävät vauvanvarusteemme ovat olleet ystävillä lainassa silloin, kun emme ole niitä itse tarvinneet. Turha meidän on pitää niitä nurkissamme pölyyntymässä ja tilaa viemässä. Triathlon-aikojeni maantiepyöränkin annoin vakilainaan tajutessani, etten varmasti ehtisi sitä itse käyttää moneen vuoteen. Pyörä tykkää, kun sillä ajetaan!

Ensimmäinen puolen vuoden säästettävät vauvan ulko- ja sisävaatteet ovat tähän mennessä mahtuneet äitiyspakkauslaatikkoon.

Ison osan lastenvaatteista olemme saaneet tuttavaperheiltä, joiden lapset ovat kasvaneet niistä jo ulos. Samaa käytäntöä olemme päättäneet jatkaa myös itse. Sitä mukaan kun vauva on venynyt vaatekoosta seuraavaan, olemme jemmanneet vain suosikki-luottovaatteemme ja antaneet loput lähipiirin seuraavalle vauva-aallolle.

Täytettävät, muuntuvat ja kokoontaitettavat

Täytettävät, muuntuvat ja kokoontaitettavat kapistukset ovat olleet monta kertaa perheemme pelastus, niin säilytystilan vähyyden kuin ulkosaaristoreissujenkin suhteen. Esimerkiksi matkasänkymme on littanaksi kiekoksi muuntuva teltta, jonka esikoinen haluaa nykyään välillä myös majaleikkeihinsä. Pitkällisen haaveilun tuloksena löysimme lapsille myös kokoontaittuvan pyöräkärryn, jonka ssa myös ahkioksi suksien perään. Pitkään ajattelimme, ettei meillä ole ilman varastoa sellaisen säilyttämiseen mitään mahdollisuuksia, kunnes lopulta löysimme näppärästi pieneen tilaan taipuvan mallin.

Järjetöntä, joku saattaa edelleen ajatella. Me puolestaan olemme niin rakastuneita kotiimme, että mielellämme jumppautamme aivonystyröitämme uusien tilanteiden edessä, löytääksemme ratkaisuja kasvavan perheen tarpeisiin. Totta kai välillä korpeaa, kun ei voi vain siirtää tavaravuoria näppärästi pois silmistään. Toisaalta, vähitellen hallintaan saatu tavarakaaos on tehnyt elämästä kevyempää.

Psssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä: