arki, äitiys, Media, Positiivisuus, vanhemmuus

Ongelmana positiivisuus

Kun Selviytyjät Suomesta pudotettiin tällä kaudella kilpailija siksi, että hän oli liian positiivinen, en ollut uskoa korviani. Kerttu Rissasen peli päättyi, koska hänen iloisuutensa, tsemppaavuutensa ja positiivisuutensa olivat alkaneet ärsyttää kanssakilpailijoita.

Helsingin Sanomat puolestaan teki jutun bloggaaja Iina Hyttisestä otsikolla Liian hyvä asenne (Raisa Mattila, HS 24.5.2021). Jutussa Hyttinen kertoo olevansa positiivinen ja ratkaisukeskeinen ihminen ja saaneensa blogiinsa tästä vuosien aikana satoja, ellei tuhansia asennettaan kyseenalaistavia kommentteja. Lopulta Hyttinen poistikin blogistaan mahdollisuuden kommentoida tekstejä, kun ikävät kommentit alkoivat ahdistaa.

Ilmiö on tullut tutuksi tätäkin blogia tehdessä. Yleensä tuohtuneissa palauteviesteissä kommentoidaan positiivisen pohjavireen ärsyttävyyttä tai epäuskottavuutta.

Olen kuitenkin linjani valinnut. Perustin tämän blogin, koska itse kaipasin positiivisempia tarinoita perhearjesta – enkä tarkoita positiivisella siloteltua tai kaunisteltua vaan sitä, että kömmähdyksiä ja kompurointeja nostettaisiin esiin osana elämää, pelottelematta ja niihin jämähtämättä. Jokainen lapsia saanut nimittäin kehottaa nauttimaan pikkulapsiajasta, mutta silti keskusteluissa ja perhe-elämästä kirjoitetuissa jutuissa tuntuvat korostuvan elämänvaiheen varjopuolet.

”Se, että elämäni perusvire on positiivinen, ei tarkoita, että piilottaisin negatiivisia tunteita. – Mutta yksi huono hetki ei tarkoita, että koko päiväni olisi surkea. Ja vaikka päivä olisikin, se ei minulle tarkoita, että koko elämä olisi”, Hyttinen toteaa Hesarin jutussa ja jatkaa: ”Ei minullakaan ole aina ollut elämässä voimavaroja olla positiivinen tai ratkaisukeskeinen, eikä kenelläkään ole.”

Hyttisen tavoin koen olevani rehellinen juttuja kirjoittaessani. Olen tehnyt juttusarjaa perheemme uniongelmista, huokaillut uhmaiän äärellä ja kertonut, miten pitkiä päivät joskus ovat, kun puoliso tekee epätavallisesti rytmittyviä töitä, joiden ehdoilla perheen täytyy elää. Haasteista kirjoittaminen on paitsi hyvä tapa päästellä höyryjä, parhaimmillaan myös väylä vertaistukeen. Korona kun on karsinut vanhempien vertaistukikahvit ja kohtaamiset minimiin.

Olen kuitenkin huomannut, että vielä paljon enemmän energiaa saan kirjoittaessani hauskoista hetkistä tai heittäytyessäni hassuttelemaan arjen katastrofeilla. Huumori on väkevä voimavara. Se kutistaa katastrofeilta tuntuvat asiat oikeisiin mittasuhteisiin ja taittaa väsymyksen nauruksi kiukuttelun sijaan.

Mutta miksi positiivisuus on alkanut ärsyttää? Vielä jokunen vuosi sittenhän hehkutettiin kilpaa BB-Saulin ja Elastisen voimaa antavaa iloisuutta ja optimismia.

Kenties kyse on trendistä. Iloisuutta on nähty hetkeksi riittämiin, nyt tilalle halutaan jotain muuta – anteeksipyytelemätöntä suoruutta esimerkiksi. Voittihan Selviytyjätkin lopulta kilpailija, jonka kerrottiin kiukuttelevan aina joukon joutuessa odottamaan ja puhuvan suoraan, vaikka se sitten olisikin ollut rosoista ja jopa hivenen röyhkeää.

Luonteeni ja persoonani ovat siis kenties hivenen epätrendikkäitä juuri nyt. Toistuva palaaminen arjen kuormittaviin tekijöihin ei kuitenkaan auta minua jaksamaan. Voin paremmin, elämä on lystikkäämpää ja pysyn virkeämpänä, kun muistelen hauskoja hetkiämme, hassuttelen ja kirjoitan niistä asioista, jotka tekevät tästä vähien unien ja venymisen aikakaudesta samaan aikaan niin ihanaa.

Ei ole kyse valheesta, vaan valinnasta.

Pssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

Äijä-äiti testaa, Elämystesti, Retkellä, taaperoaika

Esikoinen ja unelma höyryjunamatkasta

Se alkoi kaksivuotiaana. Kesänkuumentamia kiskoja kolisteleva Ukko-Pekka teki esikoiseen unohtumattoman vaikutuksen. Syksyn pimeinä iltoina muissa lapsiperheissä pyörivät piirretyt. Meillä katsottiin koostevideoita höyryjuna Ukko-Pekasta. Esikoinen oppi itse etsimään ne Youtubesta.

Talven jälkeen esikoinen tunsi junan jo niin hyvin, että aikuisten tietämättömyys ja hölmöt kysymykset alkoivat tympiä.

[Ä: Mitä höyryjuna sanoo?]
”Ei juna sano mitään. Sen pilli sanoo TUUT-TUUT. Ja raiteista kuuluu TSUKU-TSUKU.”
[Ä: Miksi sinä tykkäät höyryjunista?]
”Se on niin kaunis. Autokin on kaunis. Ja bussi. Mutta höyryjuna menee Helsinkiin!”
[Ä: Tuleeko sinusta isona höyryjunan kuljettaja?]
”Ei. Minusta tulee bussinkuljettaja.”

Kun höyryjuna vielä keväälläkin nousi toistuvasti esiin syntymäpäivän lahjatoiveita udellessamme, päätimme että höyryjunaretki oli saatava järjestymään. Korona oli kuitenkin tyhjentänyt myös Ukko-Pekan kalenterin, ja vasta kesän korvilla julkistettiin ensimmäiset höyryjunaretket pitkään aikaan.

Taiteilimme esikoiselle myöhästyneeksi syntymäpäivälahjaksi höyryjunaretki-kamman, josta hän sai nypätä joka aamu yhden piikin. Kampa harveni harvenemistaan, kunnes viimeinenkin piikki lopulta irrotettiin, ja suuntasimme koko perheen voimin juna-asemalle.

Esikoinen katseli lähestyvää Ukko-Pekkaa isänsä sylistä hengitystään pidätellen. Vasta kun veturin pilli päästi merkkivihellyksensä, esikoinen vapautui nauramaan ja vilkuttelemaan savua tupruttelevalle junavanhukselle.

Olimme valinneet retkireitiksi Masala-Siuntio-Masala, saadaksemme nauttia maalaismaisemista ja hieman väljemmistä kyydeistä. Reitti osoittautui sopivanmittaiseksi myös pikkupoikien jaksamisen kannalta. Uutta nähtävää ja koettavaa riitti tasaisesti koko matkalle.

Ensimmäisen tovin ihmettelimme mukavasti hytkyttävää matkantekoa, vanhaa junavaunua, ääniä ja maisemia. Seuraavaksi riemastuttivat menneen ajan tapaan pukeutunut, junalippuja rei’ittävä konduktööri sekä asemilla pilliin viheltävä asemavahti: ”Pois alta! Juna lähtee!” Paluumatkalla tutkimme junan erityylisiä vaunuja ja löysimme tiemme kahvilavaunuun, johon luonnollisesti pysähdyimme pullakaffeille.

Mante oli matkanteosta yhtä innoissaan kuin isoveljensä ja teki perässä kaiken, minkä kykeni. Veljekset nauroivat tunnelin pimentämälle junavaunulle, vilkuttelivat ikkunasta asemilla seisoville ihmisille ja pyörivät loosseissa kuin väkkärät ihmetellen ja innostuen kaikesta mahdollisesta.

Kotimatkalla uni tuli hetkessä, eikä unta tarvinnut illallakaan odottaa. Iltapalapöydässä katseltiin vielä – mitäs muuta kuin videoita höyryjuna Ukko-Pekasta!

Tämä juttu ei ole mainos vaan kirjoitettu aidosta ihastuksesta. Höyryjuna Ukko-Pekka on museojuna, jonka kyytiin voi nousta nostalgiamatkalle menneeseen. Kaikki toiminta perustuu talkootyöhön. Lipputulot ovat yhtiön ainoa tulonlähde. Lisätietoa junasta ja tulevista matkoista: hoyryjuna.weebly.com

Pssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

arki, Haaste, Media, vanhemmuus

Onnellisten perheiden esiinmarssi

Suomalaisuimarit ovat päättäneet hassutella ja sen seurauksena on syntynyt hauska, 80-luvun henkeä jäljittelevä aerobic-video. (Voit katsoa sen TÄÄLTÄ.) Siitä on tullut some-hitti. Myös esikoisemme on haltioitunut. Makuuhuoneen kelloradion volyymit on käännetty kaakkoon ja esikoinen tanssii peilin edessä nostellen jalkojaan videon mallin mukaan: ”Yy ja kaa ja koo!”

Vaikka kello on vasta aamukahdeksan, olemme jo ehtineet riehua pedissä koko perheen voimin, rakentaa tunneleita, hihkua aerobic-asuissa pomppiville uimareille ja harjoitella videon askelkuvioita. Kuulostaa yli-ällöttävän onnelliselta. Totuus kuitenkin on, että perhe-elämämme kätkee sisälleen paljon tällaisia hetkiä. Toki aamuun on mahtunut myös yksi pissavahinko, aivan liian varhainen lauantaiherätys ja esikoisen jekku, jonka seurauksena olen onkinut vaippoja vessanpöntöstämme – mutta mitä sitten! Ei kaikki mene aina putkeen millään muullakaan elämän osa-alueella.

Perustin tämän blogin, koska lapsiperheonnelle annetaan mielestäni aivan liian vähän tilaa mediassa. Esikoisen saadessani olin jo etukäteen tietoinen tulevasta univajeesta, vauvojen hermoja raastavista ”vaiheista” sekä uhmaikäisten kanssa painimisesta. Kukaan ei sen sijaan ollut kertonut, miltä vanhemmasta tuntuu kun lapsi innostuu, onnistuu, kömpii aamulla viereen tai moiskauttaa poskelle aivan liian märän pusun – puhumattakaan niistä tilannekomiikan kukkasista, joista pääsee nauttimaan lapsen opittua puhumaan.

Mistä kaikesta ihanasta olisinkaan jäänyt osattomaksi ilman tätä aikaa! Ne viisi pitkää vuotta, jotka esikoistamme odotimme, tosin opettivat ymmärtämään, että kaikki olisi voinut mennä toisinkin – ja silloin olisi saattanut olla jopa armollista olla tietämättä, mistä jää paitsi.

Perheonni on kuin kummallinen valtiosalaisuus. Samaan aikaan kun lapsia toivotaan lisää, elämä heidän kanssaan saadaan näyttämään aika ankealta. ”Kell’ onni on, se onnen kätkeköön”, on ajatuksena jalo, muttei täysin ongelmaton. Vaikka kaikki eivät lapsia koskaan saa tai halua, ja on perheitä, joissa asiat ovat oikeasti huonosti, tekisimme yhteiskunnalle palveluksen puhumalla myös onnellisista perheistä.

Innostuinkin huomatessani kirjailija Juha Itkosen esiintulon lauantai-Hesarin artikkelissa ”Onnellinen perhe” (Helsingin Sanomat 13.2.2021, kirjoittanut Hanna Syrjälä). Jutussa Itkonen sanoo ymmärtävänsä mediassa korostuvaa perhepuhetta – onhan median tehtävänä nostaa esiin ongelmia ja etsiä niihin ratkaisuja. Asian kääntöpuoli on kuitenkin se, ettei lapsiperheiden onni nouse esiin vaan vanhemmuus näyttäytyy todenmukaista tylsempänä ja vaivalloisempana, ”mukavan elämän vastakohtana”.

Jutussa Itkonen kuvaa tätä kahtiajakoa harhaksi, jossa elämälle näyttäytyy vain kaksi vaihtoehtoa: lapsiperhehelvetti tai hyvä ja tuttu elämä. ”Harha on se, että siinä ei kuitenkaan käy niin”, Itkonen tarkentaa. ”Sitä vanhenee joko lasten kanssa tai ilman. Yllätyksiä on luvassa joka tapauksessa.”

Ajatustensa vakuudeksi Itkonen vastaa artikkelin lopussa kymmeneen väitteeseen perhe-elämästä, kumoten niistä suurimman osan (Itkosen vastaukset löydät tämän jutun lopusta).

Päätän tehdä samoin.

10 VÄITETTÄ VANHEMMUUDESTA:

  1. Vanhemmat menettävät yöunensa pysyvästi.
    Vaikka meillä on kärsitty monenlaisista unihaasteista, ehdin kahden lapsemme välissä tottua uudelleen myös hyviin uniin – eikä heillä ole ikäeroa kuin vähän yli kaksi vuotta!
  2. Lapsista saa olla aina huolissaan.
    Kun olin lapsi, pelkäsin, että perheelleni tapahtuu jotakin. Kun olin lapseton aikuinen, olin huolissani puolisostani. Nyt olen vuorostaan huolissaan lapsistani, ja joidenkin kymmenien vuosien päästä saattaa olla heidän vuoronsa huolestua minusta.
  3. Vanhemmalla on aina riittämätön ja syyllinen olo.
    Kun olen kahden lapsemme kanssa yksin, minulla on usein riittämätön olo. Syylliseksi olo muuttuu kuitenkin vasta siinä vaiheessa, kun istun lasteni seurassa kännykkää näpytellen. Olenkin huomannut, että usein pääsen eroon näiden tunteiden yhteisvaikutuksesta, kun panen kännykän kokonaan pois ja keskityn täysillä siihen, mitä olemme tekemässä. Jälkikäteen harmittaa yleensä vain se, ettei kamera ollut käden ulottuvilla, kun lapseni aikaansaivat jotakin sensaatiomaista.
  4. Vauvat ovat uuvuttavia, uhmaikäiset ovat uuvuttavia, murrosikäiset ovat uuvuttavia.
    Aikuiset ovat uuvuttavia. Vanhemmat ihmiset ovat uuvuttavia. Siis kaikki kanssaihmiset. Välillä oma peilikuvakin uuvuttaa. Mutta sen vastapainoksi kaikenikäiset ihmiset osaavat tuottaa myös suunnatonta iloa!
  5. Parisuhde happanee, kun on lapsia.
    En tunnista, enkä tunnusta. Ei meillä naurun määrä ole ainakaan vähentynyt lasten myötä. Kahdenkeskinen aika sen sijaan on, mutta olemme oppineet käyttämään sen hyvin ja varastamaan sitä tarpeen tullen pienissä erissä lisää.
  6. Lapsiperheen kotona on aina sotkuista.
    Olemme aina olleet melko siistejä ihmisiä ja yritämme opettaa lapsia samanlaisiksi. Kärsivällisyyttä se toki vaatii, niin kuin kaikki muukin kasvatus. Väitän, että lasten lelujen ja tavaroiden myötä kodistamme on tullut aiempaa mielenkiintoisempi paikka, vaikkei se sistuskatalogi-kodiksi varmasti kelpaisikaan – muttei olisi kyllä kelvannut aiemminkaan.
  7. Lapsiperheessä syödään vain nakkeja ja kalapuikkoja.
    Olin itse asiassa aika innoissani, kun tajusin, että saan ottaa nämä ihanan helpot ruokalajit takaisin repertuaariin ja käyttää lapsia tekosyynä. Pelkästään näillä eväillä emme kuitenkaan pärjää. Esikoisen lempiruokia nimittäin ovat sushi, suppilovahveropasta, makaronilaatikko ja pizza.
  8. Vanhempi ei ehdi harrastaa liikuntaa, eikä mitään muutakaan.
    Kun vauva oli nelikuinen ja lopputarkastukseni tehty, palasin pelaamaan tennistä kerran viikossa. Viikon toisen treenini teen hiihtäen, kiitos kotiovelta lähtevien latujen. Pasi-koiramme on jo tätä ennen pitänyt huolen siitä, että kävelylenkillä käydään kolmesti päivässä. Ja onhan minulle nytkin järjestynyt hetki omaa aikaa tämän tekstin kirjoittamiseen!
  9. Vanhemmuus vanhentaa 10 vuotta.
    Uurteet silmien alla ovat ehkä piirun verran syventyneet. Eivätköhän silmäni kuitenkin suurene lähes entiselleen, kunhan pahimmasta valvomisesta päästään. Pulkkamäessä sen sijaan olen kiljunut ja nauranut pelkästään tänä talvena yhtä paljon kuin 20 edellisvuoden aikana yhteensä. Saatan olla siis jopa nuorentunut…
  10. Leikkiminen ei ole aikuisten hommaa.
    Teatteriopettajaksi opiskellessani ensimmäinen oppimme oli, että työmme on vakavaa leikkimistä. Olen siis jo ihan ammattini puolesta leikkimisen mestari, ja lasten myötä olen harjaantunut taidoissani entisestään.

Nukkumaanmenon kynnyksellä on jälleen aika palata aamun aerobic-teemaan. Isän kelloradio saa toimittaa soittopelin virkaa samalla, kun yritän sovittaa aerobicia tanssivaa esikoistamme yöpukuun. Esikoisen meno näyttää niin metkalta, että päätän kokeilla perässä. Jalka ei kuitenkaan nouse yhtä koreasti kuin kaksivuotiaalla. Tällaisissa pienissä hetkissä huomaa ajan hampaiden puremat.

Mutta niillä ei ole mitään tekemistä vanhemmuuden kanssa.

Psssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

POSITIIVISEMMAN LAPSIPERHE-ELÄMÄN KUVAAMISEN PUOLESTA:
Haastan kaikki onnelliset perheet esiinmarssiin! Vastaa sosiaalisessa mediassa alta löytyviin kymmeneen väitteeseen vanhemmuudesta haluamassasi muodossa ja jaa ne muille näkyväksi merkinnöin #onnellinenperhe ja #lapsiperhehaaste

”Onnellinen perhe” (Hanna Syrjälä, HS 13.2.2021)

arki, sisarukset, vanhemmuus

Läpsystä vaihto – tanssi nimeltä vanhemmuus

Lopultakin vauva nukahtaa aamun ensimmäisille päiväunille. Lounas on tekemättä, ja esikoisen pitäisi päästä pihalle, jossa odottavat myös lumityöt. Vaan ei hätää, meitä aikuisia on paikalla kaksi!

Otan esikoisen kanssani pihalle lapiohommiin. Isä jää sisälle vauvanvahdiksi ja makkarakeiton tekoon. Hetkeä myöhemmin ulko-ovelta kuuluu komento: ”Nyt heräsi, vaihto!” Esikoinen jää lapioimaan, koira lapsenvahdiksi. Isä vetää oviaukossa takkia päälle samalla, kun minä nakkaan omani eteisen nurkkaan ja koppaan nälkää itkevän vauvan syliin. Vielä nopea tilannekatsaus ennen vaihtoa:

”Perunat ja porkkanat check. Kun kiehuu, lisää parsat. Kun kiehuu uudestaan, niin makkarat.

”Me aloitettiin lumitöistä, ei päästy vielä pulkkamäkeen. [Esikoinen] on innostunut auton lapioinnista. Käytiin kyllä läpi, että harjalla, ei lapiolla, mutta sinne se taas suuntaa.”

Vanhemmuus on parhaimmillaan kuin tanssia ja tämän tanssin olemassaolosta olen nauttinut loman aikana kaikkein eniten. Arjessamme on tavallista, että olen kodin ainut aikuinen silloin, kun lapsia on paikalla kaksi. Valmentaja kun tekee työtään aamujen lisäksi yleensä myös iltaisin ja viikonloppuisin. Siksi yhteinen loma-aika on tuntunut vauvarokkoineen ja valvomisineenkin ihanalta vaihtelulta. Kahta lasta kohden on kahdet kädet, siis tasavahva tilanne!

Ystäväni kertoi taannoin lestadiolaisperheen äidin sutkautuksesta: Kaksi ei mene siinä missä yksi, ja kolme ei todellakaan mene siinä missä kaksi, mutta neljästä eteenpäin ei tunnu enää missään. Sanoihin kätkeytyvän totuuden ymmärsin vasta toisen lapsemme myötä.

Ennen vauvan syntymää olin kokenut alivoima-olotilan vain kerran – kun minulle iski kaamea vatsatauti ollessani esikoisen kanssa kaksin kotona. Nykyään alivoima on arkipäivää, tasavahvuus luksusta. Ja jos lapsia olisi kolme tai enemmän, täytyisi tottua elämään jatkuvassa alivoimatilassa. Toisaalta, toisen lapsen syntymä on jalostanut meistä vanhemmista entistä paremman tiimin. Ajoittain elämä tuntuu jopa helpommalta, kun olemme oppineet sovittamaan askelkuviomme aiempaa sulavammin yhteen.

Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä pian 14 vuotta, jo pitkään ennen lapsiakin. Olemme tehneet töitä yhdessä, läpikäyneet vaikeita asioita, seuranneet toistemme aikuiseksi kasvamista, työuran kehittymistä, unelmien jahtaamista. Kaiken sen myötä tiedän, että rinnalla on juuri se ihminen, jonka kanssa tahdon jakaa elämän ja arjen – ja paras mahdollinen vaihtoehto lastemme isäksi.

Kuormittavan arkirytmin jaksaa, kun yhdessä on aidosti hauska ja hyvä olla silloin, kun yhteistä aikaa siunaantuu. Sen suurempaa salaisuutta meillä ei ole sille, miten saamme kaikin puolin pöljän ja kömpelösti yhteiskunnan rakenteisiin istuvan elämänrytmimme toimimaan. (Lue lisää arkirytmistämme täältä.) Ja meitä on kuitenkin kaksi. On niitäkin, joilla ei ole koskaan rinnalla toista aikuista jakamassa arjen kuormaa.

Uudenvuodenpäivänä isä palaa töihin. Päivät sujuvat mukavasti, kiitos entiselleen tervehtyneen, reippaan esikoisen, joka osallistuu vauvan viihdytykseen, haeskelee pudonnutta tuttia ja leikkii hetkittäin myös itsekseen.

Istumme iltapalapöydässä. Esikoinen nakertaa omenaa, vauva juo nautiskellen iltamaitoa – kunnes tulee selkäkakka. Kehotan esikoista jatkamaan rauhassa syömistä ja lähden vauvan kanssa vaipan- ja vaatteiden vaihtoon. Puolivälissä keittiöstä alkaa kuulua pahaenteisiä ääniä. Heitän vaatteettoman vauvan lämmikkeeksi viltin ja riennän keittiöön, jossa esikoinen on kyllästynyt olemaan iso ja itsenäinen. Banaaniviipaleet on nakeltu pitkin seiniä ja lattioita, mukin sisältö on kaadettu pöydälle. Tempauksestaan hurmioitunut esikoinen hakkaa kämmeniään lätäkköön ja hieroo käsiä sen jälkeen hiuksiinsa. Laadin juuri mielessäni toimintasuunnitelmaa, kun isä saapuu kotiin.

”Kumman haluat?” hän kysyy tilanteen nähdessään ja minä huokaisen helpotuksesta. Tanssimme jatkuu, eikä pieni kaaoskaan tunnu enää kaaokselta vaan ihan tavalliselta arjelta.

Pssssst, Äijä-äidin löydät myös täältä:

Jääkiekkovalmennus, päiväkoti, Taustaa

Ei vuorotyö vaan elämäntapa – kurkistus erilaiseen arkeen

Herätyskellon soidessa puoli kahdeksalta esikoinen pomppaa virkeänä pystyyn: ”Mä nukuin hyvin! Mennään päiväkotiin!” Jään imettämään vauvaa samalla, kun isä ja esikoinen pukeutuvat ja suuntaavat päiväkotiin – työaamuina autolla ja vapaa-aamuina rauhassa kävellen ja maailmaa ihmetellen.

Melkein ihan tavallinen perhe

Olemme tavallinen perhe, jonka elämä rytmittyy epätavallisesti. Kun esikoinen on päiväkodissa perinteiseen tapaan arkiaamupäivät, ja isä töissä usein iltaisin ja viikonloppuisin, perheen yhteisten hetkien mahdollistaminen vaatii suunnittelua, luovimista ja pientenkin aikaikkunoiden hyödyntämistä.

Kun esikoisemme syntyi, mieheni aloitti unelmiensa työn täyspäiväisenä jääkiekkovalmentajana. Olimme eläneet yhdessä jo yli 10 vuotta ja tottuneet siihen, että molemmat tekivät paljon töitä – ja valmensivat työn ohessa. Uuden työn olosuhteet eivät siis tulleet kummallekaan yllätyksenä.

Uuteen perhearkeen totuttelua helpotti se, että jäin kahdeksi vuodeksi kotiin. Ei tarvinnut sovittaa yhteen kahta eritahtista työtä ja päiväkotia. Nautin myös siitä, että ensimmäistä kertaa elämä oli jotain aivan muuta kuin työntekoa. Kotona viihtymistä edesauttoi myös se, että minusta tuli erilaisten sattumien seurauksena kotivuosien aikana sivutoiminen muusikko. Mutta se on toinen tarina, jonka kerron myöhemmin.

Valmentajan arjen ABC

Kun puoliso on töissä arki-iltaisin ja viikonloppuisin, olen yksin kotona lasten kanssa. Viikkoon onkin hankala sovittaa omaa, säännöllistä harrastusta. Välillä käy tuuri ja pääsemme koko perheen voimin viikonlopputapahtumiin tai viettämään iltaa sukulaisten ja ystävien kanssa. Usein yhteiset vapaahetkemme osuvat kuitenkin ajankohtiin, jolloin muut ovat töissä.

Valmentaja-isän työviikko koostuu useimmiten kolmesta aamujäästä, neljästä iltajäästä ja kahdesta pelipäivästä, jotka sijoittuvat yleensä viikonloppuihin. Lisäksi viikko sisältää muun muassa palavereja, treenien suunnittelua, muiden pelien seurantaa, videoiden tekemistä sekä käytännön järjestelyjä. Kahta aikatauluiltaan samanlaista viikkoa ei ole. Vapaapäiviä on tavallisesti yksi.

Työajat ovat tiedossa yleensä viikon-parin viikon päähän. Kevätkauden pudotuspelivaiheessa yksittäinen voitto tai häviö voi tosin muuttaa radikaalistikin työviikon rakennetta. Etukäteen ei voi tietää, istutaanko seuraavana lauantaina bussissa matkalla Ouluun vai kotisaunan lauteilla viettämässä vapaapäivää.

Peräkkäiset työviikot voivat näyttää esimerkiksi tältä:

MA 16.00-19.30
TI 8.15-19.00
KE 8.15-14 & 17-21.30
TO 16.30-19.00
PE 8.15-22.30
LA 12-17
SU vapaa

MA 18.00-21.30
TI 8.15-19.00
KE 8.15-13 & 19-22.30
TO vapaa
PE 8.15-18.00
LA-SU vieraspelit (lähtö la-aamulla, paluu su-iltana)

Oodi päiväkodille

Ehdin palata hetkeksi töihin ennen toisen lapsemme syntymää. Samassa yhteydessä esikoinen aloitti päiväkodin, ja arjen palasten sovitteluun tuli uusia haasteita. Moni on ihmetellyt, eikö ratkaisu kaikkeen olisi vain ottaa esikoinen pois päiväkodista. Vastaus on ei, monestakin syystä.

Ensinnäkin, esikoinen RAKASTAA päiväkotia!
Siellä on kamuja. Siellä on actionia. Siellä on liukumäki ja vaikka mitä muuta mukavaa. Viikonloppuisin on kiva nukkua pidempään ja viettää erilaista päivää, mutta sunnuntai-iltana taas iloitaan seuraavan aamun tarhaan menosta.

Jo ennen päiväkodin aloitusta oli selvää, että esikoisemme on sosiaalinen ja aktiivinen luonne, eikä äidin ohjelmatoimisto enää riittänyt vastaamaan tarpeisiin. Tarha tarjosi tähän kaivatun avun. Lisäksi se avasi minulle aikaikkunan juoksevien asioiden hoitamiseen, ruanlaittoon, uuteen vauvaan tutustumiseen ja omasta jaksamisesta huolehtimiseen.

Sitä paitsi, me RAKASTAMME esikoisemme päiväkotia!
Idyllinen, pieni päiväkoti on heti kulman takana, tarhakamut perheineen tuttuja lähipuistoista, ja talon aikuiset tärkeä osa lasten elämää. Jokaperjantaiset viikkokuulumiset, isovanhemmille lähetetty posti ja tarhan aikuisten kyky muistaa yksityiskohtia jokaisen lapsen elämästä tuntuvat lämpinä läikähdyksinä sydänalassa.

Ennen nukkumaanmenoa käymme esikoisen kanssa läpi seuraavan päivän: Kuka vie ja hakee päiväkodista, mitä tehdään tarhapäivän jälkeen, milloin isu on kotona, ja montako tarhapäivää on jäljellä ennen viikonloppua. Esikoinen on tapaan niin tottunut, että muistelee vielä aamulla herättyään läpi päivän kulun ennen kuin katoaa portaisiin ja huutaa: ”Moi moi, nähdään pian! Tullaan takas!”