Lasten suusta, Taustaa

Esikoinen esittelee perheen 2.0

Kun tämä blogi sai alkunsa marraskuussa 2020, keksin että olisi hauska päästää kaksivuotias esikoisemme ääneen ja antaa hänen esitellä perheemme. (Jutun voit lukea TÄÄLTÄ.) Esikoinen riemastuikin kommentaattorin roolistaan niin, että on halunnut saada äänensä kuuluviin myöhemminkin. Blogista on tullut yhteinen juttumme.

Nyt esikoinen on jo kolmevuotias. On siis korkea aika tehdä perhe-esittelyn päivitys! Ole hyvä esikoinen, estraadi on sinun.

”Meidän perhe on äiti, isu, minä, Mante ja Pasi.

Mä tykkään leikkiä. Ja äiti ja isu ja Mante. Mutta ei Pasi. Se tykkää vaan nukkua ja kävellä. Minä en tykkää kävellä vaan juosta ja pyöräillä. Äitikin tykkää juosta, mutta isu yleensä kävelee. Mante ei vielä osaa. Paitsi vähän seisoa.

Meidän perhe on hassu, vaikka pitäisi olla tavallinen. Äiti tekee lauluja ja laulaa. Isu opettaa, miten tehdään maaleja. Isu on töissä jäähallissa ja usein yötöissä. Mä olen jo iso päiväkotilainen, mutta kuitenkin lapsi. Mante on vauva, ja äiti ja isu on isoja.

Minun lempiruoka on maksalaatikko. Ja äidin ja isun ja Pasin. Mante tykkää vauvaruoasta. Joskus mennään pikkukaupalle jätskille. Minä otan kurkistavaa jätskiä, äiti ja isu pallojätskiä. Haluaisin kodin lähelle vielä hissin ja kahvilan.

Tykkään myös junista. Isun kanssa pyöräillään katsomaan junia. Isona minusta tulee veturinkuljettaja. Höyryjuna Ukko-Pekka on meidän juna, mutta joskus mennään myös tavallisilla junilla.

Haluan uimakouluun. Osaan melkein jo uida. Kesällä opin uimaan kellukkeilla. Mutta ei saa mennä yksin rantaan. Eikä autotien yli.

Iltaisin leikitään Manten kanssa vaippa-Petteriä ja luetaan iltasatuja. Molemmille on oma kainalo. Joskus luetaan koko perhe yhdessä. Se on kivaa.”

* Selostus on koostettu pidemmästä juttutuokiosta, jota äiti on välillä ohjannut kysymyksin. Sisältö ja sanavalinnat on kuitenkin toistettu tänne mitään muuttelematta.

Pssssst. Äijä äidin löydät myös täältä:

Lue myös:
Än-yy-tee nyt eli esikoinen esittelee perheen
Tarinamme

Ekologisuutta opettelemassa, Haaste, Media

Laastaria, lankaa ja luovia ratkaisuja – paikkaushaaste mämmikourille ja kädentaitajille

Kaupallinen yhteistyö: Vaatelaastari

Suhteeni neulaan ja lankaan on lyhyesti kerrottuna seuraavanlainen: Valitsin ala-asteella teknisen työn, koska rakastin työkaluja ja puukäsitöitä. Valintaani ei kuitenkaan hyväksytty, sillä olisin ollut ryhmän ainut tyttö (elettiinhän tuolloin vielä esihistoriallista aikaa). Sen sijaan minut sijoitettiin muiden tyttöjen tavoin tekstiilityötunneille.

Viidennellä olin jäädä luokalleni, koska kömpelöt sormeni eivät taipuneet lankojen ja neulojen maailmassa mihinkään. Lopulta kuitenkin sain aineesta armovitosen sinnikkään yrittämisen tähden ja pääsin jatkamaan koulutaivaltani kuutosluokalle. Yläasteella valitsin vastoin odotuksia tekstiilityön valinnaiseksi, sillä olin päättänyt selättää viholliseni. Sekään ei onnistunut kovin hyvin. Nykyään osaan sentään ommella napin ja lyhentää verhot. Sillä pärjää joten kuten.

Vauhdikas poikakatraamme pitää kuitenkin huolen siitä, että parsittavaa riittää. Polvia kuluu puhki parhaimmillaan kolmien housujen viikkotahdilla, eivätkä ulkovaatteetkaan kestä rymyäjien menossa ehjinä. Onneksi ovat luottotuotteeni Vaatelaastarit! Niillä käsityökammoinenkin korjaa vaatteet silmänräpäyksessä, eikä epäonnistumisen vaaraa juuri ole, vaikka olisi kaltaiseni mämmikoura.

Vaatelaastari® on suomalaisten äitien korjausinnovaatio: tekstiilitarrapaikka, joka kiinnittyy hankaamalla ilman silitystä. Se soveltuu niin sisä- kuin ulkovaatteiden, kenkien, huonekalujen ja vaikka reppujen paikkaamiseen, ja tarttuu myös nahkaan ja muoviin. Vaatelaastarilla voi myös esimerkiksi koristella pintoja tai peittää pinttyneen tahran.

Vaikka Vaatelaastareita ei suositella alle 3-vuotiaille, meillä ne ovat käytössä lasten vaatteissa vauvasta asti. Pakkauksissa kun on monenmuotoisia paikkalappuja, joista saa näppärästi saksittua myös pieniin vaatteisiin sopivia ”laastareita”. Ja hyvin ovat paikat ainakin meillä pysyneet, kun olemme noudattaneet käyttöohjeita.

Salaisuuteni paljastettuani uskallankin haastaa kaikki mämmikourista käsityötaitoisiin mukaan #paikkaushaaste -kampanjaan. Se on Vaatelaastarin lanseeraama vastuullisuuskampanja, jossa tarkoituksena on jatkaa vaatteiden ja varusteiden käyttöikää haluamallaan tavalla: parsien, laastaroiden tai vaikkapa kantamalla reikiä suurella ylpeydellä. Kuva omasta ratkaisusta jaetaan sosiaalisessa mediassa hastagilla #paikkaushaaste. Myös muita voi haastaa mukaan.  

Siispä haastan juuri sinut mukaan paikkaushaasteeseen – Vaatelaastareilla tai muilla näppärillä ratkaisuilla!

Koodilla aija-aiti saat Vaatelaastarilta kolme tuotetta kahden hinnalla 21.-23.6.2021! Tuotevalikoiman löydät osoitteesta: vaatelaastari.fi

Psssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

Kotimaiset Vaatelaastarit valmistetaan kierrätyspolyesterista. Valikoimasta löytyy myös heijastinkankaasta valmistettuja heijastavia (ei sertifioituja) Vaatelaastareita.

Vaatelaastarin käyttöhje-video: KATSO.

Lisätietoja tuotteista ja yrityksestä: vaatelaastari.fi

Lasten suusta, Media, Vaikeita asioita, vanhemmuus

Mistä on pienet pojat tehty? – äiti tulenarkojen sukupuolikysymysten äärellä

Parkkitalon luota kuuluu pörinää. Esikoinen liu’uttaa autoja ramppia alas vauvan huojuessa vieressä säheltämässä. Pikkuautot ja parkkitalo ovat kotimme sydän, jonka äärelle kokoonnutaan ensimmäisenä aamuisin ja viimeisenä asiana illalla ennen nukkumaanmenoa.

Pojat ovat selvästi tulleet äitiinsä!

Viime sunnuntaina vietettiin kansainvälistä poikien päivää. Se viritti miettimään sukupuoliasioita ja omaa asemaa poikien äitinä. Minusta on ihanaa olla poikien äiti, vaikka nykypäivän sukupuolineutraalissa maailmassa koko termi tuntuu vähän kielletyltä. Ja älkää käsittäkö väärin, yhtä lailla ihanaa olisi varmasti olla vaikkapa tyttöjen äiti, mutta siitä minulla ei ole kokemusta.

Vartuin itse poikakatraan ainoana tyttönä ja jostain syystä autoleikit, supersankarit ja yleinen riehuminen vetosivat minuun enemmän kuin kotileikit ja nurkkaan nakkaamani nuket. Myös lapsemme ovat osoittautuneet armottomiksi nukennakkelijoiksi. Nukkeleikit eivät ole kerta kaikkiaan kiinnostaneet. Mekkokausi meillä sentään koettiin päiväkodin mekkobileiden innoittamana, mutta parin kuukauden jälkeen mekkojenkin lumovoima haihtui.

Tässä esikoinen ei ole tullut äitiinsä.

Haluan uskoa, että riippumatta lastemme sukupuolesta olisimme pyrkineet kasvattamaan heidät samalla tavoin. Silti sukupuolesta puhumista varotaan mielestäni jo liiaksikin. Ajatus siitä, ettei olisi tyttöjä ja poikia, vaan ainoastaan yksilöitä, tuntuu tosiasioiden kieltämiseltä. Kai biologinen sukupuoli sentään jonkin verran vaikuttaa siihen, millaisia meistä tulee?

”Ilman muuta tytöt ja pojat ovat erilaisia ja sukupuoli on merkityksellinen ihmisen elämässä”, vahvistaa neurobiologi Lise Eliot Tiede-lehden artikkelissa Mistä on tytöt ja pojat tehty? (Mutanen & Heikkinen, 8.8.2014) Jo kymmenen vuotta sitten aivotutkijat osasivat nimetä biologisista tekijöistä kumpuavia sukupuolieroja, joiden aiheuttajiksi aavisteltiin kromosomeja sekä mieshormoni testosteronia. Artikkeli listaakin näitä tieteen todentamia sukupuolieroja. Ja HUOM! Alla listatut asiat ovat tilastollisia todennäköisyyksiä – eivät faktoja siitä, millaisia yksilöitä sukupuoli meistä tekee.

  • Poikavauvat ovat keskimäärin itkuisempia kuin tyttövauvat.
  • Jo vauvoina poikien avaruudellinen hahmotuskyky on yleensä tyttöjä parempi, kun taas tytöt tapaavat kehittyä edellä puheen kehityksessä ja toisten tunteiden tiedostamisessa.
  • Pojat ovat tilastollisesti tyttöjä alttiimpia kehityshäiriöille ja infektioille. eskimäärin tyttöjä vilkkaampia ja fyysisesti aggressiivisempia.
  • Pojat ovat keskimäärin tyttöjä vilkkaampia ja fyysisesti aggressiivisempia.
  • Tyttöjen todennäköisempi taipumus leikkiä nukeilla ja poikien vastaava viehtymys liikkuviin leluihin on todennettu ilmiö, joka ei koske vain ihmisiä. Ero on havaittu myös apinoilla. Selityksen uskotaan piilevän testosteronissa, sillä sikiönä testosteronia erittäneet tytöt ovat tutkimuksissa tehneet valintansa poikien tavoin.

Tieteen näkökanta on nyt kuultu. Mitä tuumii aiheesta perheemme lapsiasiantuntija, esikoinen?

”Meidän perheessä on tyttöjä ja poikia. Mä oon poika, Mante on poika, Pasi [koira] on poika…”
[Ä: Mitä eroa tytöissä ja pojissa sitten on?]
”Nimi.”
[Ä: Nimi?]
”On tyttöjen nimiä ja poikien nimiä.”
[Ä: Onko sellaisia nimiä, jotka voi antaa molemmille?]
”Ei. Kyllä niistä aina kuulee.”
[Ä: Olenko minä tyttö vai poika?]
”Tyttö.”
[Ä: Entä jos muuttaisin nimeni vaikkapa Mikoksi?]
”Sitten olisit poika.”
[Ä: Onko tytöissä ja pojissa muuta eroa kuin nimet?]
”Ei.”
[Ä: Leikkivätkö tytöt ja pojat samoja leikkejä?]
”Joo.”
[Ä: Voivatko pojat pukeutua mekkoon?]
”Joo.”
[Ä: ”Voiko tyttö olla työmies?]
”Joo.”
[Ä: Onko olemassa tyttöjen ja poikien värejä?]
”Ei. Minä tykkään punaisesta. Ja vihreästä.”
[Ä: Entä….]
”Äiti, nyt lopetetaan tämä. Mennään katsomaan rännejä.”

Psssssst! Äijä-äidin löydät myös täältä:

Ideoita, Kirjavinkkejä, Lukeminen

Lukurauhan julistus – kirjavinkkejä koko perheelle

Tiesitkö, että nyt on menossa Lukuviikko?
Sen tavoitteena on nostaa esiin ajankohtaisia kysymyksiä lukemiseen ja lukutaitoon liittyen.

Oma rakkauteni lukemiseen syttyi, kun viisivuotiaana tajusin ymmärtäväni, mitä kirjaimet halusivat minulle kertoa. Ja kun esikoiseni lähes 30 vuotta myöhemmin näki päivänvalon, päätin antaa tuleville lapsilleni kaksi lahjaa, joista heille saattaisi olla elämässään myöhemmin hyötyä: Ruokin huomaamattomasti sävelkorvan ja rytmitajun kehittymistä ja luen niin paljon kuin suinkin jaksan. Lasten päätettäväksi jää, mitä he taidonaluillaan elämässään tekevät – vai tekevätkö mitään.

Lukeminen ruokkii mielikuvitusta, kartuttaa sanavarastoa ja auttaa ymmärtämään tekstien taakse kätkeytyviä merkityksiä. Taitavalla sanankäyttäjällä on halussaan kyky viihdyttää, vaikuttaa ja tarvittaessa myös puolustaa itseään. Työni puolesta uskon asiasta jotain tietäväni. Vallitsevissa olosuhteissa kirjat ovat myös mainio pakotie, pikalippu lomalle toiseen todellisuuten, kauas arjesta, kauas koronasta.

Kirjoista pitävä esikoisemme on tällä hetkellä oikea sanaimuri. Hän painaa mieleen kaiken kuulemansa, jalostaakseen ja uudelleenkäyttääkseen sitä. Sanavalmiina kaverina hän onkin jo melkoinen sutkauttelija. (Esikoisen sutkautuksia löydät Äijä-äidin Instagram-tililtä.) Kirjoista olemme löytäneet hänen kanssaan helpotusta myös muun muassa päiväkodin aloittamiseen, isoveljeksi tulemiseen, tunteiden tunnistamiseen, potalla käymiseen ja nukkumaanmenon haasteisiin. Mante-vauvakin alkaa tunnistaa tekstejä. Tuttu teksti alkaa naurattaa.

Lukuviikon kunniaksi ajattelin jakaa teille perheemme viimeaikaisia lempikirjoja. Ikäjaottelu on vain näennäinen – kirjoilla kun ei ole yläikärajoja.

VAUVOILLE:

Molemmat lapsemme ovat rakastaneet vauva-aikana loruja. Lempikirjat onkin luettu läpi niin moneen kertaan, että osaamme ne mieheni kanssa jo ulkomuistista. Vauva-ajan lempikirjojamme yhdistää myös se, että niiden kuvitus vetoaa pikkuväkeen. Kuvia jaksetaan katsella läpi yhä uudestaan ja parhaimmillaan ne rakentavat omaa satuseikkailuaan tekstin rinnalle.

Oppi&ilo: Lystileikit vauvan kanssa
Tämän kirjan saimme esikoisen äitiyspakkauksesta. Sen sisältämien runoleikkien avulla pääsi hyvin jyvälle siitä, minkälaisia juttuja pienen vauvan kanssa voi ja kannattaa leikkiä. Kirja menee jo täysin ulkomuistista ja runot alkavat olla tuttuja Mante-vauvallekin.

Lukukeskus: Lorulahja
Suomen kulttuurirahasto lahjoittaa kaikille 2019-2021 syntyneille Lukulahja lapselle -kirjakassin, ja tuosta Mante-vauvankin saamasta kassista löytyi tämä ihanuus! Lorulahjaan on koottu runoja Hannele Huovilta, Johanna Venholta ja Jukka Itkoselta. Kirjan upean värikäs kuvitus ruokkii tutkimaan niin vuodenaikoja kuin tunteiden kirjoa.

Sirpa Sironen-Hänninen & Leea Mattila: Hellästi hellien
Tätä tuoretta tuttavuutta vielä opettelemme, mutta se viehättää sekä kielensä leikillisyydellä että oivalluksellaan tarjota runoja avuksi arkisiin tilanteisiin. Kunhan lorut oppii muistamaan, on niistä varmasti vielä paljon iloa kylpyjen, vaipanvaihtojen ja riehumishetkien melskeessä.

Kirsi Kunnas: Tiitiäisen runolelu

Kirsi Kunnas on lastenrunouden mestari, mutta tämä maistelunkestävä ja Christel Rönnsin hilpeänhauskalla kuvituksella varustettu opus on häneltä erityisen herkullinen kokonaisuus. Myös pahvikirjasarjan toinen osa, Tiitiäisen runokirja, löytyy hyllystämme, lähes puhkiluettuna.

Leslie Patricelli: Paukku
Patricellin sympaattinen vauvahahmo on hurmannut perheemme ilmeikkyydellään, ja sarjasta onkin tullut hankittua useampi osa. Paukku on niistä kuitenkin kaikkein hauskin ja sen innoittamana esikoinenkin on keksinyt, että he ovat Mante-vauvan kanssa paukuttelijaveljekset. Patricellillä on taito valita kirjojensa sivuille osuvia ja tunnistettavia tuokiokuvia taaperoarjesta. Kirjasarjan avulla esikoisemme esimerkiksi oppi, ettei toisia ihmisiä saa purra. Eikä kissanpentuja.

Pieni maailma: Silitä eläimiä
Tämä kirja on aidosti Mante-vauvan valinta. Esikoinen ei ollut koskaan kinnostunut erilaisten pintojen tunnustelusta, mutta Mantesta se on kova juttu. Itse pidän siitä, että monista muista tunnustelukirjoista poiketen, tässä on useampia sivuja ja mukavasti myös luettavaa.

TAAPEROILLE:

Taaperoajan suosikkikirjojamme yhdistävät luukut, ääninapit, rakastettavat hahmot ja esikoisen mielenkiinnon kohteet. Kiitos tämän lukemiston, esikoisemme osaa edelleenkin selittää, miten viemäriverkosto toimii ja mistä vauvat tulevat. Monet kirjoista myös ovat esikoisen lukemistossa edelleen, etenkin silloin kun hän innostuu lueskelemaan itsekseen.

Julia Donaldson & Axel Scheffler: Kuka asuu täällä?
Isojen, kestävien luukkujensa ansiosta tämän kirjan voi ojentaa vauvallekin. Tutustuimme Mörkyliin esikoisen ollessa puolivuotiaana ensimmäisillä Kirjamessuillaan. Annoin hänen valita kantorepusta käsin itselleen yhden kirjan, joka veti puoleensa. Valinta osui Mörkyliin, ja kirjasta tulikin pitkäkestoinen suosikki. Myöhemmin Mörkyli-kirjojen avulla on harjoiteltu myös muun muassa numeroita ja värejä.

Oppi&ilo: Tutki kakkaa

Tämä kirja on ollut esikoisen lempikirja kaikkein pisimpään. Tarinassa tutkitaan kakan matkaa luukkujen ja kysymysten avulla, potan pohjalta aina lietettä levittävän traktorin kyytiin asti. Täytyy myöntää, että jotain olen oppinut tästä kirjasta itsekin!

Eric Hill: Missä Puppe piileksii

Taaperoklassikko-Puppe toimi meidän lapsuudessamme ja toimii yhä. EIkä yhtään haittaa, vaikka esikoinen muistaa jo ulkoa, kuka minkäkin luukun takana piileksii.

Kids.fi: Lasten unikirja. Unimusiikkia

Esikoinen sai tämän musiikkia soittavan unikirjan lahjaksi ensimmäisenä joulunaan ja pitkään se oli meillä olennainen osa nukahtamisrituaaleja. Myöhemmin kirjasarjasta hankittiin myös muita teoksia, ja tämän kokoelman ansiosta lapsemme tunnistavat klassisen musiikin perusteokset paremmin kuin me aikuiset. Pöllökirja on näistä kuitenkin kuvitukseltaan ylivoimainen. Sivuille kätkeytyviä leppäkerttuja laskemalla esikoinen oppi numerotkin yhdestä kymmeneen.

Lasten keskus: Mistä vauvat tulevat?

Tätä kirjaa aloimme lukea, kun saimme tietää Mante-vauvan saaneen alkunsa. Luukkujen ja kysymysten kautta jo kaksivuotias sai ymmärrettäviä ja suoria vastauksia kukista ja mehiläisistä. Äidin mahan kasvaessa esikoisemme osasi jo itse kaivaa tämän kirjan esiin ja kertoa meille, mitä on tapahtumassa. Kirja on lähtenyt meiltä lahjaksi myös monelle lähipiirin tulevalle isosiskolle ja -veljelle.

Mauri Kunnas: Muisk! Äänekkäät tunteet

Mauri Kunnaksen äänellisten katselukirjojen sarja meille on hankittu lähes kokonaan. Vaikkei kirjoissa ole tekstiä, Kunnaksen kuvat ruokkivat pikkulukijan mielikuvitusta ja houkuttelevat yhteiseen tarinankerrontaan. Tämän osan avulla olemme harjoitelleet tunteita. Nämäkin kirjat kestävät myös vauvan käsittelyä!

Kids.fi: Lasten traktorikirja
Tämä kirja yhdistää luukut, äänet, ajoneuvot ja eläimet. Siinä on jo aika kova kauttaus taaperolle kuin taaperolle. Tarinassa harjoitellaan muun muassa arvailua, laskemista ja toisten huomioon ottamista. Traktorin ratissa kun pitää varoa, ettei aja vahingossa pienten ankanpoikasten päälle.

LAPSILLE:

Täytettyään kaksi esikoinen alkoi kiinnostua pidemmistä tarinoista. Kuluneen vuoden lempikirjoista moni on auttanut sopeutumaan muutoksiin. Tarinoiden avulla on opeteltu myös ymmärtämään tunteita ja ihmisten erilaisuutta. Viimeisin villitys on ollut Mauri Kunnas autokuvineen.

Josefine Sundström ja Mervi Lindman: Tam-Tam menee päiväkotiin
Tämä kirja oli korvaamaton, kun esikoisen päiväkodinaloitus lähestyi! Luimme tarinaa vaihtaen päähenkilön nimen esikoisen nimeksi ja tutkimme yhdessä, mitä tarhassa tultaisiin tekemään. Hurmaavan kuvituksen huipennuksena tarinan päiväkotikin sattui olemaan lähes identtinen oman päiväkotimme kanssa.

Tove Jansson: Kuinkas sitten kävikään?

Runomuotoiset tarinat eivät ole menettäneet viehätystään vauva-ajan jälkeenkään. Ja tämä teos on klassikko. Kuvituksiin leikatut aukot rakentavat jo nähdyille kuville uusia merkityksiä ja kurkistelevat tulevaan. Janssonin riimitelty teksti tempaa mukaansa ja naurattaa nasevuudellaan. Tätä kirjaa ei vain voi olla rakastamatta!

Sanna Mander: Avain hukassa

Myös vuoden 2017 lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandian voittanut Avain hukassa luottaa runomuodon voimaan. Kirjassa etsitään avainta ja kurkistellaan erilaisiin koteihin. Samalla sivutaan lämminhenkisesti niin sateenkaariperheitä kuin masennusta ja murroikääkin. Kuviakin katselisi tuntikausia. Niin paljon niihin on piilotettu kaikenlaista hauskaa.

Paras kirjani: X on kohta isoveli

Paras kirjani on konsepti, joka tarjoaa räätälöityjä kirjoja lasten omilla nimillä. Kun Mante-vauvan syntymä läheni, päätimme kokeilla teemaan sopivaa sarjan kirjaa – ja se osoittautuikin hyväksi kokeiluksi. Kiitos tarinan, esikoinen ei säikähtänyt herätessään isovanhempien vierestä meidän lähdettyämme yöllä sairaalaan. Tai hämmentynyt koliikkia potevan vauvan jatkuvaa itkua. Sen sijaan hän osaa jo odottaa tarinan lopun lupauksen täyttymistä: ”Kohta on kesä ja me Mante syödään jäätelöä yhdessä!”

Lukukeskus: Satulahja

Satulahja on toinen Suomen kulttuurirahaston lahjoittaman kirjakassin teoksista. Sen esikoinen omi hyvin nopeasti itselleen. Vaikka kaikki kokoelman tarinat eivät häntä kiinnostakaan, pari niistä on sitäkin rakkaampia: suihkuunmenoa uhmaava Emmu ja Ti-ti-tyy nimeä kantava erilainen karhunpentu.

Mauri Kunnas: Tassulan tarinoita. Seitsemän tätiä ja aarre

Kunnaksen asuinseutu on meillekin kovin tuttu paikka, ja Tassulan tarinoiden erikoisuus on se, että ne sijoittuvat tuolle seudulle – tai ainakin kovin samankaltaisiin maisemiin. Se on esikoisestakin jännittävää, sillä myös hän tunnistaa osan kuvituksessa esiintyvistä paikoista. Tarinakin on juuri sopivan jännittävä alle kolmevuotiaalle ja ruokkii pikkulukijan kielitajua monipuolisella sanastolla ja aikasiirtymillä.

Mauri Kunnas: Hurjan hauska autokirja
Tämä kirja on autodiggarin unelma! Kansien väliin on koottu viisi tuttua satua automaailmaan siirrettyinä ja Kunnaksen villiintyneen kädenjäljen kuvittamina. Nykypäivän menoon sopien satuihin kätkeytyy kuitenkin myös ilmastoystävällinen ajatus, jonka esikoisemme on rivien välistä jo omaksunut itselleen. Hän muun muassa ihmettelee, miksei meillä ole vielä aurinkovoimalla kulkevaa autoa tai edes sähköbussia. Osa saduista on kolmevuotiaalle vielä liian jännittäviä, mutta niistäkin on kiva katsella kuvat ja kehitellä kuvien pohjalta yhdessä omia tarinoita.

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu päiväkodissa

Tatu ja Patu eivät esittelyjä kaipaa. Kaksikon kohellus ja kirjojen kuvitus naurattavat aikuista siinä missä lapsiakin, molemmille kun on sisäänrakennettu omat vitsit tarinaan. Esikoinen on vasta vähitellen lämpenemässä tämäntyyppisille kirjoille, mutta aiheensa puolesta tähän Tatu ja Patu -kirjaan on ollut helpoin tarttua ensimmäisenä. Kovasti odotan, että näitä saadaan repertuaariin enemmänkin!

NUORILLE JA AIKUISILLE:

Työurani alussa tein seitsemän vuotta töitä lukion äidinkielen opettajana. Tuosta ajasta jäi tavaksi koettaa pysyä kartalla nuortenkirjallisuudesta ja luenkin sitä mielelläni. Lapsille ja nuorille kirjoitetaan upeita kirjoja siinä missä aikuisillekin.

Anja Portin: Radio Popov
Tämänvuotinen lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-voittaja tuo mieleen Astrid Lingrenin sadut. Se on samaan aikaan viaton ja lempeä, muttei pelkää käsitellä elämän varjopuolia ja nyrjähdyksiä. Tarinan keskiössä ovat lapset, jotka huokailevat kodeissaan unohdettuina, vanhempien kamppaillessa masennuksen, työkiireiden tai alkoholismin kaltaisten ongelmien ristitulessa. Unohdettujen lasten pelastukseksi muodostuu kuitenkin salainen radiolähetys, jonka tavoitteena on valaa uskoa niihin, jotka sitä eniten tarvitsevat. Voisin kuvitella lukevani tätä yhdessä alakouluikäisen lapsen kanssa. Tarina antaa hyviä kimmokkeita vaikeiden asioiden turvalliseen käsittelemiseen.

Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli

Aikatasoilla leikittelevä tarina pyrkii löytämään totuuksia menneisyydestä, tulevaisuudesta ja nykyhetkestä. Teoksen imu on niin hurja, että kirjaa on vaikea laskea käsistään. Ei ihme, että se voitti vuoden 2019 lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandian.

Raisa Cacciatore: Kiukkukirja

Uhmaikäisen vanhempana välillä usko loppuu ja sormi menee suuhun. Cacciatore tarjoaa selityksiä, joiden avulla uhmarin mielenliikkeitä on helpompi ymmärtää.

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Kun sota on ohi ja Saksa muuttuu veljestä viholliseksi, saksalaisille työskennelleet naiset eivät ole enää tervetulleita minnekään. Helpostiluettava ja mukaansatempaava matkatarina tuo kotiin joukon naisia, joista yksikään ei ole enää sama kuin ennen.

Anni Kytömäki: Margarita

Kytömäen esikoisteos Kultarinta on lempikirjani ja hyvä on Margaritakin. Se on aikaamme istuva tarina polionajan Suomesta, jossa pelättiin tautia ja tartuntaa, mutta kamppailtiin samalla myös henkilökohtaisten ongelmien parissa. En usko, että kukaan etukäteen keksii, miten tämän tarinan juonenlangat lopulta nivoutuvat toisiinsa – sen verran mestarillisesti Margarita käänteitä tarjoilee.

Suzanne Collins: Nälkäpeli. Balladi laululinnuista ja käärmeistä

Sanottiin Nälkäpeli-kirjoista mitä tahansa, ne ovat onnistuneet viime vuosina innoittamaan nuoria lukemaan enemmän kuin mikään muu. Alkuperäisen trilogian kielellinen ulosanti sai välillä puremaan huulta, mutta tarina on sitäkin mukaansatempaavampi. Teossarjan tuorein tulokas on kielellisesti hiotumpi ja tarjoilee kertakaikkisen herkullisen asetelman kysyessään, miksi hyvä ihminen muuttuu pahaksi.

Mante-vauva, Pasi-koira ja Pienten suuri leikkikirja

Psssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

arki, Haaste, Media, vanhemmuus

Onnellisten perheiden esiinmarssi

Suomalaisuimarit ovat päättäneet hassutella ja sen seurauksena on syntynyt hauska, 80-luvun henkeä jäljittelevä aerobic-video. (Voit katsoa sen TÄÄLTÄ.) Siitä on tullut some-hitti. Myös esikoisemme on haltioitunut. Makuuhuoneen kelloradion volyymit on käännetty kaakkoon ja esikoinen tanssii peilin edessä nostellen jalkojaan videon mallin mukaan: ”Yy ja kaa ja koo!”

Vaikka kello on vasta aamukahdeksan, olemme jo ehtineet riehua pedissä koko perheen voimin, rakentaa tunneleita, hihkua aerobic-asuissa pomppiville uimareille ja harjoitella videon askelkuvioita. Kuulostaa yli-ällöttävän onnelliselta. Totuus kuitenkin on, että perhe-elämämme kätkee sisälleen paljon tällaisia hetkiä. Toki aamuun on mahtunut myös yksi pissavahinko, aivan liian varhainen lauantaiherätys ja esikoisen jekku, jonka seurauksena olen onkinut vaippoja vessanpöntöstämme – mutta mitä sitten! Ei kaikki mene aina putkeen millään muullakaan elämän osa-alueella.

Perustin tämän blogin, koska lapsiperheonnelle annetaan mielestäni aivan liian vähän tilaa mediassa. Esikoisen saadessani olin jo etukäteen tietoinen tulevasta univajeesta, vauvojen hermoja raastavista ”vaiheista” sekä uhmaikäisten kanssa painimisesta. Kukaan ei sen sijaan ollut kertonut, miltä vanhemmasta tuntuu kun lapsi innostuu, onnistuu, kömpii aamulla viereen tai moiskauttaa poskelle aivan liian märän pusun – puhumattakaan niistä tilannekomiikan kukkasista, joista pääsee nauttimaan lapsen opittua puhumaan.

Mistä kaikesta ihanasta olisinkaan jäänyt osattomaksi ilman tätä aikaa! Ne viisi pitkää vuotta, jotka esikoistamme odotimme, tosin opettivat ymmärtämään, että kaikki olisi voinut mennä toisinkin – ja silloin olisi saattanut olla jopa armollista olla tietämättä, mistä jää paitsi.

Perheonni on kuin kummallinen valtiosalaisuus. Samaan aikaan kun lapsia toivotaan lisää, elämä heidän kanssaan saadaan näyttämään aika ankealta. ”Kell’ onni on, se onnen kätkeköön”, on ajatuksena jalo, muttei täysin ongelmaton. Vaikka kaikki eivät lapsia koskaan saa tai halua, ja on perheitä, joissa asiat ovat oikeasti huonosti, tekisimme yhteiskunnalle palveluksen puhumalla myös onnellisista perheistä.

Innostuinkin huomatessani kirjailija Juha Itkosen esiintulon lauantai-Hesarin artikkelissa ”Onnellinen perhe” (Helsingin Sanomat 13.2.2021, kirjoittanut Hanna Syrjälä). Jutussa Itkonen sanoo ymmärtävänsä mediassa korostuvaa perhepuhetta – onhan median tehtävänä nostaa esiin ongelmia ja etsiä niihin ratkaisuja. Asian kääntöpuoli on kuitenkin se, ettei lapsiperheiden onni nouse esiin vaan vanhemmuus näyttäytyy todenmukaista tylsempänä ja vaivalloisempana, ”mukavan elämän vastakohtana”.

Jutussa Itkonen kuvaa tätä kahtiajakoa harhaksi, jossa elämälle näyttäytyy vain kaksi vaihtoehtoa: lapsiperhehelvetti tai hyvä ja tuttu elämä. ”Harha on se, että siinä ei kuitenkaan käy niin”, Itkonen tarkentaa. ”Sitä vanhenee joko lasten kanssa tai ilman. Yllätyksiä on luvassa joka tapauksessa.”

Ajatustensa vakuudeksi Itkonen vastaa artikkelin lopussa kymmeneen väitteeseen perhe-elämästä, kumoten niistä suurimman osan (Itkosen vastaukset löydät tämän jutun lopusta).

Päätän tehdä samoin.

10 VÄITETTÄ VANHEMMUUDESTA:

  1. Vanhemmat menettävät yöunensa pysyvästi.
    Vaikka meillä on kärsitty monenlaisista unihaasteista, ehdin kahden lapsemme välissä tottua uudelleen myös hyviin uniin – eikä heillä ole ikäeroa kuin vähän yli kaksi vuotta!
  2. Lapsista saa olla aina huolissaan.
    Kun olin lapsi, pelkäsin, että perheelleni tapahtuu jotakin. Kun olin lapseton aikuinen, olin huolissani puolisostani. Nyt olen vuorostaan huolissaan lapsistani, ja joidenkin kymmenien vuosien päästä saattaa olla heidän vuoronsa huolestua minusta.
  3. Vanhemmalla on aina riittämätön ja syyllinen olo.
    Kun olen kahden lapsemme kanssa yksin, minulla on usein riittämätön olo. Syylliseksi olo muuttuu kuitenkin vasta siinä vaiheessa, kun istun lasteni seurassa kännykkää näpytellen. Olenkin huomannut, että usein pääsen eroon näiden tunteiden yhteisvaikutuksesta, kun panen kännykän kokonaan pois ja keskityn täysillä siihen, mitä olemme tekemässä. Jälkikäteen harmittaa yleensä vain se, ettei kamera ollut käden ulottuvilla, kun lapseni aikaansaivat jotakin sensaatiomaista.
  4. Vauvat ovat uuvuttavia, uhmaikäiset ovat uuvuttavia, murrosikäiset ovat uuvuttavia.
    Aikuiset ovat uuvuttavia. Vanhemmat ihmiset ovat uuvuttavia. Siis kaikki kanssaihmiset. Välillä oma peilikuvakin uuvuttaa. Mutta sen vastapainoksi kaikenikäiset ihmiset osaavat tuottaa myös suunnatonta iloa!
  5. Parisuhde happanee, kun on lapsia.
    En tunnista, enkä tunnusta. Ei meillä naurun määrä ole ainakaan vähentynyt lasten myötä. Kahdenkeskinen aika sen sijaan on, mutta olemme oppineet käyttämään sen hyvin ja varastamaan sitä tarpeen tullen pienissä erissä lisää.
  6. Lapsiperheen kotona on aina sotkuista.
    Olemme aina olleet melko siistejä ihmisiä ja yritämme opettaa lapsia samanlaisiksi. Kärsivällisyyttä se toki vaatii, niin kuin kaikki muukin kasvatus. Väitän, että lasten lelujen ja tavaroiden myötä kodistamme on tullut aiempaa mielenkiintoisempi paikka, vaikkei se sistuskatalogi-kodiksi varmasti kelpaisikaan – muttei olisi kyllä kelvannut aiemminkaan.
  7. Lapsiperheessä syödään vain nakkeja ja kalapuikkoja.
    Olin itse asiassa aika innoissani, kun tajusin, että saan ottaa nämä ihanan helpot ruokalajit takaisin repertuaariin ja käyttää lapsia tekosyynä. Pelkästään näillä eväillä emme kuitenkaan pärjää. Esikoisen lempiruokia nimittäin ovat sushi, suppilovahveropasta, makaronilaatikko ja pizza.
  8. Vanhempi ei ehdi harrastaa liikuntaa, eikä mitään muutakaan.
    Kun vauva oli nelikuinen ja lopputarkastukseni tehty, palasin pelaamaan tennistä kerran viikossa. Viikon toisen treenini teen hiihtäen, kiitos kotiovelta lähtevien latujen. Pasi-koiramme on jo tätä ennen pitänyt huolen siitä, että kävelylenkillä käydään kolmesti päivässä. Ja onhan minulle nytkin järjestynyt hetki omaa aikaa tämän tekstin kirjoittamiseen!
  9. Vanhemmuus vanhentaa 10 vuotta.
    Uurteet silmien alla ovat ehkä piirun verran syventyneet. Eivätköhän silmäni kuitenkin suurene lähes entiselleen, kunhan pahimmasta valvomisesta päästään. Pulkkamäessä sen sijaan olen kiljunut ja nauranut pelkästään tänä talvena yhtä paljon kuin 20 edellisvuoden aikana yhteensä. Saatan olla siis jopa nuorentunut…
  10. Leikkiminen ei ole aikuisten hommaa.
    Teatteriopettajaksi opiskellessani ensimmäinen oppimme oli, että työmme on vakavaa leikkimistä. Olen siis jo ihan ammattini puolesta leikkimisen mestari, ja lasten myötä olen harjaantunut taidoissani entisestään.

Nukkumaanmenon kynnyksellä on jälleen aika palata aamun aerobic-teemaan. Isän kelloradio saa toimittaa soittopelin virkaa samalla, kun yritän sovittaa aerobicia tanssivaa esikoistamme yöpukuun. Esikoisen meno näyttää niin metkalta, että päätän kokeilla perässä. Jalka ei kuitenkaan nouse yhtä koreasti kuin kaksivuotiaalla. Tällaisissa pienissä hetkissä huomaa ajan hampaiden puremat.

Mutta niillä ei ole mitään tekemistä vanhemmuuden kanssa.

Psssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

POSITIIVISEMMAN LAPSIPERHE-ELÄMÄN KUVAAMISEN PUOLESTA:
Haastan kaikki onnelliset perheet esiinmarssiin! Vastaa sosiaalisessa mediassa alta löytyviin kymmeneen väitteeseen vanhemmuudesta haluamassasi muodossa ja jaa ne muille näkyväksi merkinnöin #onnellinenperhe ja #lapsiperhehaaste

”Onnellinen perhe” (Hanna Syrjälä, HS 13.2.2021)

Lasten suusta, Taustaa

”Än-yy-tee-nyt” eli esikoinen esittelee perheen

Toukokuu 2018 oli käänteentekevä. Silloin kahden aikuisen ja yhden hemmotteluun tottuneen koiran kokoinen perheemme muuttui lapsiperheeksi.

Vauvan tultua taloon koira muutti kolmeksi päiväksi kellariin mököttämään, kunnes päätti antaa uudelle tulokkaalle mahdollisuuden. Myötämielisyys palkittiin myöhemmin, esikoisen siirryttyä kiinteisiin ruokiin. Tie koiran sydämeen kävi vatsan kautta.

Ennen kuin jatkan pidemmälle lienee syytä esitellä tämän blogin päähenkilöt. Ja kuka sopisikaan tehtävään paremmin kuin esikoisemme, joka syntymällään aloitti tarinamme lapsiperheenä. Kunnia sille, jolle kunnia kuuluu!

Kursivoidut kohdat ovat esikoisen kertomaa. Selostus on koostettu useamman päivän juttutuokioista.

***************

ÄITI
(teatteriopettaja, luokanopettaja, laulaja-lauluntekijä, nyt äitiyslomalla)

Äiti on pöljä, joskus tomppeli. Ja kiva.
Äitillä on takkutukka.
Hassua. Hassu äiti.

Äiti on äijä. 
Ei saa syödä äitiä. Ei purra.
Lettuja saa syödä. Ja puolukkaa.

Äiti on töissä koulussa. Nyt äiti on töissä kotona.
Töissä äiti tekee töitä.

Äiti tykkää laulaa. Äiti tykkää kirjoista. Äiti soittaa.
[Ä: Mitä äiti soittaa?]
Äitin herätyskello soi.

Mä teen äitin kanssa musaa. Ja katon valoja.
Ne syttyy, sammuu, syttyy, sammuu.

Äiti ei itke. On hyvä olla.

ISÄ
(jääkiekkovalmentaja, kulkee myös nimellä isu)

Isu tykkää jääkiekosta ja kakusta.
Isu on töissä hallissa. Jäähallissa.
Menee töihin meidän autolla.

Töissä isu on maalissa. Ja voittaa. Tittidii!
[Ä: Valmentaako isu?]
Ei.
[Ä: Mitä valmentaminen tarkoittaa?]
Tota, tota, tota, tota…

Isun kanssa mä teen möhyn. MÖHYYYY!
Ja meen uimaan.
Hyppään reunalta ihan ite.

Isukin on kiva.
Isu ei itke. Kaikki on hyvin.

ESIKOINEN
(vuosimallia 5/2018)

Mä tykkään nakeista ja kakusta ja liukumäestä.

Mä oon töissä päiväkodissa. Siellä pääsee liukumäkeen.
Mutta ei saa mennä isoon liukumäkeen.

Mä tykkään Ryhmä Hausta. Rekkuuuu, Vainuuu, matkaan! Paras on Pasi-koira.
[Ä: Onko meidän Pasikin Ryhmä Haussa?]
Ei oo.

Tykkään bussista. Bussissa on yy-kaa-koo.
Mä tykkään hissistä. Hississä on nappi, saa painaa.

Mä ei itke. Oon iloinen. Huraa, tittidii.
Mä oon kiva.

VAUVA
(vuosimallia 9/2020, Mante-vauva on esikoisen oma väännös maha-ajan nimestä)

Mante-vauva on pieni.
Mä oon iso. Äiti on iso. Isu on iso. Pasi on iso.
Mante-vauva ei oo enää pieni vaan iso.
Mä ei oo enää iso vaan pieni. Isopieni.

Mante-vauva on kiva.
Mante-vauva on töissä kotona.
Mante-vauva tykkää nukkua, tykkää tutista.
Mä tykkään Mante-vauvasta.

Mante-vauva juo tissimaitoo. Ei saa juoda isoo maitoo.
Mä juon isoo maitoo.

Mante-vauva ei osaa käydä potalla.
Ei osaa vielä istua.

Mante-vauva ei itke. Masu ei oo kipee.

KOIRA
(10-vuotias cairnterrieri Pasi, isoegoinen laiskottelija, nuortuu silmissä aina tyttökoiran kohdatessaan)

Pasi on kotona. Ei nuku. Missä on Pasi?
Tule Pasi moikkaamaan.
Pasi on hassu.

Ovikello soi. Pimpom.
Pasi haukkuu.

***************

Tarkennettakoon vielä muutamaa seikkaa, jotka saattoivat jäädä askarruttamaan tarkkasilmäistä lukijaa: Miksi itkemisestä puhutaan joka välissä ja koko ajan? Mikä on möhy? Ja montako päivää Pasi-koira mökötti toisen vauvan kohdalla?

Itkeminen on ollut esikoisen erityiskiinnostuksen kohteena siitä lähtien, kun vauvallemme puhkesi kuukauden iässä paha koliikki. Itkua on ihmetelty ja käsitelty kaikista mahdollisista näkökulmista (kuka itkee, miksi itkee, miksi ei itke, saako itkeä, jne.), ja esikoinen on pikkuveljensä inspiroimana opetellut hyvin aidonkuuloisen tekoitkun. Möhyksi puolestaan kutsumme toistuvaksi tavaksi tullutta, yhteistä luvallisen iltariehun hetkeämme.

Ja mitä tulee koiraan, toisen lapsemme synnyttyä syyskuussa 2020 se suhtautui asiaan ilman draamaa, tyynen viileästi. Kai se laskelmoi, että pian keittiön pöydän alta löytyisi entistä enemmän syötävää.

Jääkiekkovalmennus, päiväkoti, Taustaa

Ei vuorotyö vaan elämäntapa – kurkistus erilaiseen arkeen

Herätyskellon soidessa puoli kahdeksalta esikoinen pomppaa virkeänä pystyyn: ”Mä nukuin hyvin! Mennään päiväkotiin!” Jään imettämään vauvaa samalla, kun isä ja esikoinen pukeutuvat ja suuntaavat päiväkotiin – työaamuina autolla ja vapaa-aamuina rauhassa kävellen ja maailmaa ihmetellen.

Melkein ihan tavallinen perhe

Olemme tavallinen perhe, jonka elämä rytmittyy epätavallisesti. Kun esikoinen on päiväkodissa perinteiseen tapaan arkiaamupäivät, ja isä töissä usein iltaisin ja viikonloppuisin, perheen yhteisten hetkien mahdollistaminen vaatii suunnittelua, luovimista ja pientenkin aikaikkunoiden hyödyntämistä.

Kun esikoisemme syntyi, mieheni aloitti unelmiensa työn täyspäiväisenä jääkiekkovalmentajana. Olimme eläneet yhdessä jo yli 10 vuotta ja tottuneet siihen, että molemmat tekivät paljon töitä – ja valmensivat työn ohessa. Uuden työn olosuhteet eivät siis tulleet kummallekaan yllätyksenä.

Uuteen perhearkeen totuttelua helpotti se, että jäin kahdeksi vuodeksi kotiin. Ei tarvinnut sovittaa yhteen kahta eritahtista työtä ja päiväkotia. Nautin myös siitä, että ensimmäistä kertaa elämä oli jotain aivan muuta kuin työntekoa. Kotona viihtymistä edesauttoi myös se, että minusta tuli erilaisten sattumien seurauksena kotivuosien aikana sivutoiminen muusikko. Mutta se on toinen tarina, jonka kerron myöhemmin.

Valmentajan arjen ABC

Kun puoliso on töissä arki-iltaisin ja viikonloppuisin, olen yksin kotona lasten kanssa. Viikkoon onkin hankala sovittaa omaa, säännöllistä harrastusta. Välillä käy tuuri ja pääsemme koko perheen voimin viikonlopputapahtumiin tai viettämään iltaa sukulaisten ja ystävien kanssa. Usein yhteiset vapaahetkemme osuvat kuitenkin ajankohtiin, jolloin muut ovat töissä.

Valmentaja-isän työviikko koostuu useimmiten kolmesta aamujäästä, neljästä iltajäästä ja kahdesta pelipäivästä, jotka sijoittuvat yleensä viikonloppuihin. Lisäksi viikko sisältää muun muassa palavereja, treenien suunnittelua, muiden pelien seurantaa, videoiden tekemistä sekä käytännön järjestelyjä. Kahta aikatauluiltaan samanlaista viikkoa ei ole. Vapaapäiviä on tavallisesti yksi.

Työajat ovat tiedossa yleensä viikon-parin viikon päähän. Kevätkauden pudotuspelivaiheessa yksittäinen voitto tai häviö voi tosin muuttaa radikaalistikin työviikon rakennetta. Etukäteen ei voi tietää, istutaanko seuraavana lauantaina bussissa matkalla Ouluun vai kotisaunan lauteilla viettämässä vapaapäivää.

Peräkkäiset työviikot voivat näyttää esimerkiksi tältä:

MA 16.00-19.30
TI 8.15-19.00
KE 8.15-14 & 17-21.30
TO 16.30-19.00
PE 8.15-22.30
LA 12-17
SU vapaa

MA 18.00-21.30
TI 8.15-19.00
KE 8.15-13 & 19-22.30
TO vapaa
PE 8.15-18.00
LA-SU vieraspelit (lähtö la-aamulla, paluu su-iltana)

Oodi päiväkodille

Ehdin palata hetkeksi töihin ennen toisen lapsemme syntymää. Samassa yhteydessä esikoinen aloitti päiväkodin, ja arjen palasten sovitteluun tuli uusia haasteita. Moni on ihmetellyt, eikö ratkaisu kaikkeen olisi vain ottaa esikoinen pois päiväkodista. Vastaus on ei, monestakin syystä.

Ensinnäkin, esikoinen RAKASTAA päiväkotia!
Siellä on kamuja. Siellä on actionia. Siellä on liukumäki ja vaikka mitä muuta mukavaa. Viikonloppuisin on kiva nukkua pidempään ja viettää erilaista päivää, mutta sunnuntai-iltana taas iloitaan seuraavan aamun tarhaan menosta.

Jo ennen päiväkodin aloitusta oli selvää, että esikoisemme on sosiaalinen ja aktiivinen luonne, eikä äidin ohjelmatoimisto enää riittänyt vastaamaan tarpeisiin. Tarha tarjosi tähän kaivatun avun. Lisäksi se avasi minulle aikaikkunan juoksevien asioiden hoitamiseen, ruanlaittoon, uuteen vauvaan tutustumiseen ja omasta jaksamisesta huolehtimiseen.

Sitä paitsi, me RAKASTAMME esikoisemme päiväkotia!
Idyllinen, pieni päiväkoti on heti kulman takana, tarhakamut perheineen tuttuja lähipuistoista, ja talon aikuiset tärkeä osa lasten elämää. Jokaperjantaiset viikkokuulumiset, isovanhemmille lähetetty posti ja tarhan aikuisten kyky muistaa yksityiskohtia jokaisen lapsen elämästä tuntuvat lämpinä läikähdyksinä sydänalassa.

Ennen nukkumaanmenoa käymme esikoisen kanssa läpi seuraavan päivän: Kuka vie ja hakee päiväkodista, mitä tehdään tarhapäivän jälkeen, milloin isu on kotona, ja montako tarhapäivää on jäljellä ennen viikonloppua. Esikoinen on tapaan niin tottunut, että muistelee vielä aamulla herättyään läpi päivän kulun ennen kuin katoaa portaisiin ja huutaa: ”Moi moi, nähdään pian! Tullaan takas!”