korona, Vaikeita asioita, vanhemmuus, Vauva-aika

Koronan keskellä kasvaneet

”Eiiiii, äiti ei mennä bussiin!” esikoinen huutaa ääni täynnä hätää. Vasta seuraavista sanoista ymmärrän, mistä pelko kumpuaa: ”Siellä voi olla korona!”

Helmikuussa julkaisin jutun Koronan keskellä syntyneet, jossa pohdin, millainen sukupolvi korona-aikana syntyneistä lapsista mahtaa kasvaa. Esikoisen bussiin nousemisen pelko on vain yksi esimerkki niistä vaikutuksista, joita pandemia on kasvatteihinsa jättänyt.

Kolmevuotiaamme ei muista koronatonta maailmaa. Toisin kuin 8-kuinen pikkuveljensä, hän on kuitenkin elänyt myös ”vanhassa normaalissa” vauvauinteineen, muskareineen, taaperotemppuiluineen ja lasten tapahtumineen. Esikoinen ehti myös tottua leikkimiseen ikätovereiden kanssa ennen sulkuja, ja sosiaalisten taitojen harjoittelu on onneksi jatkunut luontevasti päiväkodissa.

Mante-vauva sen sijaan koki elämänsä järkytyksen, kun viikko sitten järjestimme hänelle ensimmäiset leikkitreffit ikätoverin kanssa. Vanhempiin lapsiin vauva on kyllä tottunut, kiitos isoveljen, ja nähnyt myös paikoillaan makaavia vastasyntyneitä. Samoilla leluilla leikkivä, samanlaisia asioita touhuava ja yhtä kovia ääniä päästelevä vaapero oli kuitenkin liikaa. Itkien Mante kipusi turvaan äidin syliin, kerta toisensa jälkeen.

Myös esikoinen säikähti, kun uskaltauduimme järjestämään hänelle pienimuotoiset syntymäpäivät ja kutsuimme kotiimme kuusi vierasta. Oli ennenkuulumatonta nähdä sellaisen ihmismassan vyöryvän omaan kotiin, jossa kyläilijät ylipäätään ovat olleet harvinainen näky. Puolen tunnin sylissä sulattelun myötä päivänsankarikin alkoi nauttia juhlistaan, mutten voinut olla miettimättä, mahtaako taaperosukupolvemme koskaan innostua massatapahtumista.

Esikoinen on yllättävän perillä siitä, mistä koronassa on kyse: ”Ei voi mennä uimahalliin. Uimahalli on kiinni, koska on korona. Koronasta tulee kipeeksi. Kun korona helpottaa, pääsee taas bussiin ja uimaan.”

Tämän päivän taaperot ovat myös hyvin tietoisia käsienpesun tärkeydestä. Kenties heistä kehkeytyy kausiflunssat kiertävä sukupolvi?! Maskitkaan eivät pikkukansaa hetkauta, vaikka niiden alkuun ajateltiin pelottavan lapsia. Mante-vauva ainakin rakastaa hetkeä, jolloin äiti pukee maskin kasvoilleen – joku siinä on niin huvittavaa, että vauvaa jaksaa aina naurattaa!

Vaikka korona on lapsillemme jo monessa suhteessa uusi normaali, bussitapaus havahdutti minut tajuamaan, että pandemia myös pelottaa heitä. Ja mikä merkittävintä, koronan varjoissa kasvaneina heitä saattavat pelottaa asiat, joita me vanhemmat pidämme vain tervetulleena paluuna normaaliin. Julkiliikenne, kyläily, juhlat, kaupassakäynti ja hissin jakaminen tuntemattomien kanssa ovat heidän muistikuvissaan olleet aina kiellettyjä ja vaaraauhkuvia juttuja – ja yhtäkkiä me vanhemmat vakuutammekin niiden olevan vain osa normaalia elämää.

Vaan miten kävi bussireissumme?

Emme nousseet kyytiin, vaan isä huristeli hakemaan meidät kaupalta. Esikoisen hädästä ymmärsin, että yllätysbussireissu oli ollut minulta virheratkaisu. Sitä olisi pitänyt pohjustaa juttelemalla muuttunut koronatilanne ensin rauhassa läpi. Jutussa riittikin pureskeltavaa ja puhuttavaa koko loppupäiväksi, ja yhä esikoinen on sitä mieltä, ettei asian kanssa kannata ruveta höntyilemään.

”Ehkä ei mennä vielä tänään bussiin. Kesällä sitten. Kun korona on mennyt vähän enemmän pois.”

Pssssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

Lue myös juttusarjan avausosa: Koronan keskellä syntyneet

arki, korona, Vauva-aika

Koronan keskellä syntyneet

”Missä olit, kun koronavirusepidemia sulki Suomen, rajoitti harrastuksia, perui juhlat ja sulki koulut?” kysyy Helsingin Sanomien pääkirjoitus (”Nuorilta meni elämä sekaisin”, 5.2.2021).

Kysymys nostaa mieleen välähdyksiä vuoden takaa: Kun vielä helmikuun lopussa matkustimme Lappiin tietämättä, että jo seuraavien lomalaisten matkat peruttaisiin. Kun eräänä torstaiaamuna esikoisen kanssa uimaan mennessämme emme vielä käsittäneet tilanteen vakavuutta. Pukuhuoneessa joku kertoi kuntosalin jo sulkeneen ovensa, ja uintireissun jälkeen viereinen kauppakeskus oli aavemaisen tyhjä. Jo pari päivää myöhemmin elimme uudenlaisissa olosuhteissa, uusien lainalaisuuksien maailmassa.

Olin aikonut julkaista tänään kevyen jutun alkavan viikonlopun kunniaksi, mutta pääkirjoituksen otsikko ei jättänyt minua rauhaan. Nuorten elämä on tosissaan mennyt sekaisin, tai vähintäänkin toisin kuin he olivat itse suunnitelleet. Olen harmissani niiden puolesta, joilla tämä poikkeusaika osuu nuoruuteen – elämänvaiheeseen, jolloin pitäisi saada ihastua, harrastaa, nauttia vapaudesta ystävien kanssa, tanssia wanhoja, kiitää penkkarirekkojen kyydissä, valmistautua ylioppilaskirjoituksiin, opiskella ammatti, painaa valkolakki päähän, muuttaa uuteen kaupunkiin opintojen perässä ja nauttia opiskeluelämän sivuriennoista.

Vielä useammin mietin kuitenkin sitä, millainen sukupolvi kasvaa koronan keskellä syntyneistä – heistä, jotka eivät ole koronattomassa maailmassa koskaan eläneet tai ainakaan muista tuosta ajasta mitään.

Meidän lapsemme kuuluvat tähän joukkoon.

Esikoinen (5/18) muistaa vielä menneen syksyn muutamat uimahallikäynnit ja muistelee niitä lämmöllä. Kun kuljemme ohi rakennuksen, jossa kävimme taaperotemppuilussa aikana ennen koronaa, hän saattaa huokaista, että haluaisi taas temppuilemaan. En kuitenkaan usko, että esikoisella on kovinkaan paljon muistikuvia harrastuksista, retkistä tai leikkitreffeistä, joista vielä hänen vauva-aikanaan pääsimme nauttimaan. Onneksi on sentään päiväkoti! Se tarjoaa mahdollisuuden leikkimiseen kavereiden kanssa, ohjattuihin musiikkihetkiin, askarteluun, salin temppuratoihin ja eväsretkiin metsässä – normaaliin lapsen elämään.

Esikoisella on pitkään ollut kolme unelmaa: Hän on toivonut pääsevänsä höyryjuna Ukko-Pekan kyytiin, uimahalliin ja bussiin. Yli kolmen kuukauden odotuksen jälkeen onnistuin toteuttamaan toiveista yhden, kun matkustimme bussilla isovanhemmille. Esikoinen puhui tulevasta bussiretkestä etukäteen taukoamatta kolme päivää ja kolme yötä (unissaan) ja käy reissua yksityiskohtaisesti läpi edelleen.

Yritämme toteuttaa hänen kaksi muutakin unelmaansa tulevan kevään ja kesän aikana.

Jos korona-aikaa on jostain kiittäminen, ainakin esikoisemme osaa taas arvostaa asioita, jotka olivat aiemmin muuttuneet jo itsestäänselviksi ja arkisiksi. Sama tosin pätee myös meihin aikuisiin. Muun muassa läheisten ja ystävien merkitys on korostunut, kun heitä on jatkuvasti ikävä, ja siksi yhdessäolon hetkiin latautuukin paljon aiempaa enemmän tunnetta ja läsnäoloa. Esikoinen on myös taitava löytämään iloa ja onnellisuutta pienestä. Voi miten arvokas taito ja suuri voimavara se olisikaan vaalittuna läpi elämän!

Vauvamme (9/20) on puolestaan syntynyt keskelle koronan kirjomaa maailmaa. Siinä missä esikoinen tottui ihmisjoukkoihin ja viereiseltä viltiltä tapittaviin taaperoihin jo varhain, vauva ei ole tottunut näkemään edes muita vauvoja. Hän ei ole myöskään tavannut yksiä kauempana asuvia isovanhempiaan vielä koskaan. Koti on vauvan valtakunta ja äiti hänen armoitettu seuraneitinsä. Siksi hän nostaakin sekä äidin puuttumisesta että yllättävistä maisemanvaihdoksista huomattavasti suuremman metelin kuin esikoinen aikoinaan.

Nyt olemme alkaneet valmistella vauvaa tulevaisuuteen tapaamalla paria vauvaystävää. Ja onneksi pikkuisella on isoveli, joka opettaa sosiaaliseksi. Loruttelu- ja leikkihetket äidin kanssa eivät ole mitään verrattuna isoveljen ohjelmatoimiston tarjontaan. Kun vauva vain kuuleekin päiväkodista saapuvan esikoisen äänen, itku loppuu kuin seinään, kitinä katkeaa ja hymy yltyy kikatukseksi.

Myös maskit ovat nykyvauvoille tuttu juttu, yhtä tavallinen osa ihmiskasvoja kuin nenä tai hiukset. Neuvolassa lääkäri ihmetteli, miten vauvamme osaa vastata maskin taakse kätkeytyvään hymyyn. Vastasin hänen tottuneen pienen elämänsä aikana siihen, että vaunuihin kurkistelevilla ihmisillä, neuvolan henkilökunnalla ja muilla satunnaisilla vastaantulijoilla on puolet kasvoista peitettynä. Ja jo heti syntymän hetkellä ensimmäinen vauvan kohtaama hahmo oli maskikasvoinen kätilö. Pikkuinen on siis joutunut opettelemaan mikroilmeiden lukemisen silmistämme.

Kenties koronan keskelle syntyneistä lapsista tulee taitavia tunteiden lukijoita, vähään tyytyväisiä, elämän perusasioita arvostavia ihmisiä. He saattavat joutua opettelemaan ihmisjoukoissa olemista tai ärsyketulvan sietämistä hieman jälkijunassa. Tai sitten he eivät koskaan tule niistä erityisemmin piittaamaan. Ehkä he aloittavat harrastamisen ja omien mielenkiinnon kohteiden etsimisen tottua myöhemmin. Rytmikapulat, muskaripiiri, vauvasirkus ja taaperotanssi tulevat tutuiksi sitten joskus myöhemmin – vauvavuoden jälkeen.

Mutta jos kodeissa ja perheissä on kaikki hyvin, varmasti myös koronan keskelle syntyneillä on kaikki hyvin. Järkevintä olisikin suunnata huolestuneisuuden tarmo niihin, joista on aidosti syytä kantaa huolta: Niihin pieniin, joiden hätä jää huomaamatta vallitsevista oloista johtuen. Ja niihin perheisiin, jotka jäävät koronan keskellä yksin silloin, kun he kipeimmin kaipaisivat apua.

Toivon, että kaiken sekasorron jälkeen tämä haastava ajanjakso jättäisi jälkeensä myös jotain hyvää – esimerkiksi pyyhkimällä mukaansa osan siitä suureellisuudesta, nautinnonhaluisuudesta ja yksilökeskeisyydestä, joilla olemme itseämme tällä vuosituhannella turruttaneet.

Onnellisuuteen riittää vähempikin.

Psssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä: