Koira lapsiperheessä

Koira lasten armoilla – mitä kuuluu, Pasi?

Jääkaapin ovi käy, sitten kuuluu foliopakkauksen rapinaa. Kahdelta tuo ääni ei jää koskaan kuulematta ja tunnistamatta. ”MAKSALAATIKKOA!” kiljuu olohuoneesta rynnistävä esikoinen innoissaan, ja heti perään portaikostakin kuuluu tuttu rapina. Pasi on herännyt päiväuniltaan maksalaatikon kutsuun.

Cairnterrierimme Pasi juhli vastikään 11. syntymäpäiväänsä. Esikoinen huolehti hyvissä ajoin etukäteen, että synttäritarjoiluna olisi varmasti maksalaatikkoa ja jäätelöä – ja niin paljon, että niistä riittäisi päivänsankarin lisäksi muillekin. Näin myös tapahtui. Koira ja esikoinen olivat silminnähden tyytyväisiä juhla-ateriaan.

Vauvan syntymä on koirallekin iso muutos

Pasi on viime vuosien aikana joutunut kokemaan melkoisen mankelin. Kun se puolitoistavuotiaana muutti meille, läpikävimme pitkät koulutusrupeamat (koirankorjaukseksi sitä muistaakseni kutsuttiin), sillä Pasi oli elänyt koko alkuelämänsä koiralaumassa, eikä osannut tehdä yksilönä aina kovin hyviä ratkaisuja. Korjausliikkeet kuitenkin tuottivat tulosta, ja monta vuotta Pasi sai nauttia leppoisan aktiivisesta elämästä, jossa sille riitti tilaa, aikaa ja huomiota.

Mutta sitten tuli vuosi 2018 ja mankeli hyrähti käyntiin. Jo raskauden alkuvaiheessa Pasi otti tavakseen tulla mahalleni köllöttelemään, kunnes kumpu kasvoi niin suureksi, että touhu alkoi muistuttaa vuorikiipeilyä. Sairaalakassiin Pasi teki pesän jo kauan ennen h-hetkeä ja seurasi vaappuvaksi muuttuneita askeleitani huolestuneena perässä.

Synnytyssairaalasta Pasille lähetettiin vaippatervehdys, jotta uuden tulokin hajut tulisivat heti tutuiksi. Shokki se oli silti. Paikka äidin sylissä oli viety, kodin hiljaisuus rikottu itkulla ja metelöinnillä ja kaikki nurkat täytetty uudella roinalla, jolla ei kuitenkaan saanut leikkiä. Eikä siinä vielä kaikki – kun uusi mini-ihminen lähti liikkeelle, sen elämäntehtävä tuntui olevan koirankarvojen kiskominen.

Pahimpaan järkytykseen auttoivat kuitenkin aika ja pöydän alle putoilevat todisteet sormiruokailun alkamisesta. Jossain vaiheessa Pasi huomasikin saaneensa uuden leikkikaverin, joka jaksoi reuhata ja heitellä palloa paljon pidempään kuin kukaan koskaan aiemmin. Lenkkikilometritkin olivat lisääntyneet mukavasti. Paitsi että sitten tuli vuosi 2020 ja sama karuselli alkoi uudelleen!

Kaksi menee siinä missä yksikin

Manten syntymä ei ollut Pasille enää samanlainen järkytys kuin esikoisen syntymä aikoinaan. Se tuntui ottaneen asenteekseen, että kaksi menee siinä, missä yksikin. (Minäkin kokeilin – ei toiminut.) Tuntui kuin koira olisi oppinut ajattelemaan: ”Se on vain VAIHE.” (Tämän opin minäkin!)

Turkinkiskonnan alkaessa Pasi etsi itselleen päiväunipaikkoja korkeammalta, ja vauvan opittua kiipeämään se alkoi nukkua nokoset eri kerroksessa. Ruoka-aikaan koira oppi asettumaan vauvan syöttötuolin juurelle. Esikoiselta kun ei enää putoillut oikein mitään. Vain se Pasia on erityisesti kismittänyt, ettei vinkuleluilla saa riehua pikkupoikien mentyä nukkumaan – silloin olisi paras hetki leikille!

Kotimme vauvavuosien aikana esikoinen ja koira ovat yhteenhitsautuneet. Öisin Pasi tykkää vallata itselleen esikoisen säkkituolin tämän sängyn vierestä. Päiväkodin edustalla Pasilla on oma puunrunkoparkki, johon sidottuna se odottaa, kun esikoinen käydään hakemassa. Hihnassa talutettaessakin se tottelee kolmevuotiastamme yllättävän hyvin. Esikoiselle on jo kehittynyt komentoääni.

Yhdestä asiasta Pasi kuitenkin olisi valmis luopumaan: nimittäin juoksulenkeistä kanssani niin, että esikoinen paahtaa edellä menemään potkupyörällään. Hikipäissä juokseminen ei ole koiria varten, jos Pasilta kysytään. Se ei ole koskaan ollut rehkimiseen taipuvainen. Kauriitakin se jahtaa viisi loikkaa ja lopettaa sitten, ettei kulu turhaa energiaa.

Vanha koira on sympaattinen otus

Ensimmäinen cairnterrierini eli yli 16-vuotiaaksi. Se oli läpi elämänsä rodun tyypillinen edustaja: aktiivinen, sosiaalinen ja energiaapursuva. Pasi sen sijaan on ollut nuoresta asti rauhallinen, laiska ja mukavuudenhaluinen. Se ei voi sietää muita poikakoiria korttelissaan – kaduille mahtuu vain yksi macho kerrallaan – mutta tytöistä vanhalla pojalla menee vieläkin pää ihan sekaisin.

Pasin tavassa vanheta on kuitenkin paljon samaa ensimmäisen koirani kanssa. Täytettyään kymmenen Pasi alkoi muuttua aiempaa leikkimielisemmäksi. Se löysi teini-iän myrskyissä hylkäämänsä lelut uudelleen ja alkoi tehdä komeampia loikkia kuin koskaan aiemmin. Esikoisen riehaantuessa Pasi tempautuukin herkästi tunnelmaan mukaan.

Vauhdin vastapainona välillä on mukava käydä vähän hitaalla. Iltapissalle hiippaillessaan Pasi saattaa unohtua pitkäksi aikaa terassille maailman tuoksuja nuuhkimaan niin, että ulkoilun varsinainen tarkoitus on unohtua unohtua. Eikä yhä pidemmiksi muuttuvilta päiväunilta aina jaksaisi herätä ollenkaan – etenkään sadesäällä. Silloin ei huvittaisi myöskään ulkoilla. Pasilla onkin tapana ampaista sateella ulko-ovelta karkuun ja piiloutua lavuaarikaapin alle. Kurakeleillä kiroankin, kun sinne tänne sinkoilevaa vauvaa ja taaperoa uloslähtöön valmistellessa pitäisi juosta vielä pakenevan koirankin perässä.

Kun maksalaatikkovuoka on nuoltu viimeistä murenaa myöten, on lahjojen vuoro. Paketeista löytyy pientä hyvää ja pari uutta vinkulelua. Silmänräpäyksessä ne ovat molemmat kadonneet. Pasi seisoo polleana sohvalla piipittävä koripallo suussaan. Toinen leluista kuuluu liikkuvan kohti portaikkoa. Mante-vauva on napannut sen suuhunsa Pasin mallin mukaisesti ja konttaa menemään kurnuttava vinkulisko suupielistä pilkottaen.

Samaa laumaa kaikki!

Pssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

Lue lisää aiheesta koira lapsiperheessä:
Kellarimököttäjä ja koirankarvankiskoja – koira vauvaperheessä

äitiys, Kieli poskessa kirjoitettua, Lasten suusta, vanhemmuus

Äiti, hassuttelu kielletty!

”Äiti, nyt sinä hassuttelet!” esikoinen huomauttaa. ”Älä ole hassu. Ole mieluummin tavallinen. Mutta älä kuitenkaan tylsä!”

Nyt se on alkanut: omien vanhempien häpeäminen! Kuvittelin armonaikaa olevan vielä lähemmäs kymmenisen vuotta – että vasta teini-ikäinen esikoiseni alkaisi esittää toivomuksia vanhemmilleen nolojen tilanteiden välttämiseksi. Mutta ei, käyttäytymissääntöjä saneleekin jo kolmevuotiaamme.

Aikuiset ja vauvat eivät saa olla hassuja. Vain lapset saavat. Ja Mante.”

Esikoisella on käynyt toiveidensa suhteen huono tuuri, sillä perheessämme ei huumoria säästellä. Minä olen erikoistunut puujalkavitseihin ja arkiseen hassutteluun, mies vastaa höpöhöpöjutuista ja yleisestä häröilystä. Kovin pahoillaan ei esikoinen tästä onneksi tunnu olevan mukana käkättäessään, vaikka moittiikin meitä usein jälkikäteen.

Mielenkiintoista olisi saada tietää, mistä lapset häpeän ensiajatuksensa imevät. Olisi helppo osoitella kavereita ja päiväkotia, mutta koska takana on pitkä loma oman perheen parissa, emme kai voi syyttää kuin itseämme. Kuusi viikkoa vitsejämme lienee kolmevuotiaallekin liikaa.

Nykymaailman tapaan esikoinen osaa asettaa vaatimusten riman korkealle: Hassuttelun on loputtava, mutta tylsäksikään ei saa muuttua. Hieman epäselväksi tosin on jäänyt, mitä hän mahtaa vaatimuksellaan tarkoittaa.

Sinä saat leikkiä ja lukea. Ja viedä retkelle ja katsomaan junia pyörällä.”
[Ä: Ja laulaa?]
Ei. Et saa laulaa.”
[Ä: Mutta sehän on mun työ.]
”Vain minä saan laulaa. Ja Mante. Mutta hän ei vielä osaa.”

Tässä kohdin taitaa olla taas peiliin katsomisen paikka. Kuuleman mukaan olin nimittäin lapsena samanlainen tyranni, mitä tulee laulamiseen. (Täytyykin tarkistaa, että olen muistanut lakkauttaa säännön ja palauttaa vanhempieni oikeuden laulaa!) Onneksi päiväkoti jatkuu, niin voin taas tehdä lauluntekijän töitäni salaa esikoisen ollessa poissa.

”Äitiiii, taas sinä hassuttelet!”

Valvonta on armotonta. Onneksi esikoisen äänessä kuitenkin kuultaa lempeä nauru, joka paljastaa, ettei hänkään taida aina olla aivan tosissaan.

Pssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

(saattaa löytyä myös lammashaasta!)
arki, Koira lapsiperheessä, taaperoaika, Vauva-aika

Kellarimököttäjä ja koirankarvan kiskoja – koira vauvaperheessä

”Äitiiiii, Mante menee Pasin luo!”

Lapsiperhe-elomme on saavuttanut jälleen sen lakipisteen, jossa vaapero konttaa aamusta iltaan koiran kintereillä, tavoitteenaan kiskaista mahdollisimman iso tuppo karvaa irti eläinparan ylikasvaneesta turkista. Siksipä on oivallinen aika kerrata, millaisen matkan olemme taittaneet, jotta koiramme on tottunut lapsiperhearkeen.

Lapsillamme ei ole ollut totuteltavaa. Molemmat ovat syntyneet koiraperheeseen, eivätkä muusta tiedäkään. Cairnterrierimme Pasi sen sijaan oli jo 7-vuotias, kun se joutui osaksi uudenlaista menoa ja meininkiä…

Kellarimököttäjä lähtee laumasta

Pasi on ollut aina vähän dramaattisuuteen taipuvainen. Kun esikoisemme syntyi, olimmekin etukäteen selvittäneet, miten koira ja vauva kannattaisi tutustuttaa toisiinsa.

Kun Pasi palasi hoidosta luoksemme, eteisessä se sai nuuhkittavakseen vauvan pissavaipan. Haistelun ja jälleennäkemishalien jälkeen se pääsi sitten ihmettelemään nukkuvaa vauvaa – ja loukkaantui sydänjuuriaan myöten.

Pasi otti tassut alleen ja muutti kotimme kellarikerrokseen. Siellä se mökötti muutaman päivän laumasta eronneena, kunnes totesi ruokahuollon toimivan paremmin kerrosta ylempänä ja palasi luoksemme.

Valpas vaunuvahti vai rasittava remmiräyhääjä?

Alkushokista toivuttuaan Pasi otti tavakseen vahtia vaunuja ja räyhätä kaikille vähänkään tuntemattomammille, jotka niitä yritiivät lähestyä. Vaikka Pasin tarkoitusperät saattoivatkin olla hyvät, päädyimme suitsimaan koiran vahtitarmoa kolinapurkin avulla. Vaihe menikin nopeasti ohi ja Pasi tottui parissa päivässä kulkemaan hienosti vaunujen vierellä.

Cairnterrierejä pidetään yhtenä maailman itsepäisimpänä koirarotuna. Jästipää-Pasillammekin on tapana aika ajoin osoittaa mieltään ja sotkeentua vielä nykyäänkin tahallaan vaunuihin. Sen jälkeen se katsoo minua loukkaantuneena: Katso nyt, miten olet elämäni pilannut! Ajoittain tuntuukin, että kotonamme asuu kaksi uhmaikäistä, huomionkipeää isoveljeä…

Koirankarvan kiskoja

Pian Pasi unohti koko vauvan ja alkoi taas nauttia elämästään. (Se on aina ollut kovin nautinnonhaluinen cairniksi…) Vauva oli osa laumaa ja kotoalähdettäessä Pasilla oli tapana tarkistaa, että pikkukäärylekin oli varmasti mukana.

Seuraavan järkytyksen koira kuitenkin koki, kun esikoisemme oppi konttaamaan. Valitettavasti konttaavien vauvojen lempipuuhaa tuntuu olevan karvaisten otusten jahtaaminen ja niiden turkin repiminen – ja näin kävi meilläkin. Pasi ei tietenkään tästä kovin ilahtunut, mutta pyrki silti sinnikkäästi aina takaisin vauvan luo sille osoitetuista turvapaikoista ja väliporteista piittaamatta.

Tämä yhdistelmä teki meidän aikuisten elämästä aika haipakkaa. Pasi on lasten kanssa yllättävän kärsivällinen, mutta kun sen turkkiin riittävän kovaa tarraa, sekin puolustautuu. Se ei selvästi halua purra lapsiamme, mutta on keksinyt esimerkiksi, että tukea vasten seisovan turkinrepijän saa kätevästi kaadettua, jolloin itku alkaa mutta kiusanteko loppuu.

Läheltä piti -tilanteet eivät tietenkään tunnu mukavilta, joten välillä koira on viety vanhempien hermojen säästämiseksi kokonaan toiseen kerrokseen. Nykyään myös esikoisesta on kehittynyt oivallinen vahti ja varoittaja konttaajan ja koiran väliin.

Karvan verran kaverimpi

Lapsen ja koiran ystävyys sinetöidään monessa perheessä likimain samana päivänä, kun vauva aloittaa sormiruokailun. Näin kävi myös meillä. Yhtäkkiä melko kurinalaiseen ruokavalioon tottunut Pasi huomasi, että keittiönpöytämme alle oli avattu uusi ”syö niin paljon kuin jaksat” -buffetravintola.

Lapsiluvun kasvaessa tarjoilujen anti on vain parantunut, ja Pasi onkin oppinut, että paras noutopöytä sijaitsee tällä hetkellä Mante-vauvan syöttötuolin alla.

Samaa laumaa

Esikoinen oli jo alle parivuotiaana hyvä heittelemään tavaroita. Lentäviä esineitä kotona väistellessämme ja portaikkoon paiskottavia tavaroita pelastaessamme emme mieheni kanssa osanneet iloita uudesta taidosta – mutta Pasi osasi! Vihdoinkin joku jaksoi heitellä sille palloja aamusta iltaan.

Vaikka minullakin on ollut koira yhdeksänvuotiaasta, esikoisen koirankäsittelytaidoista huomaa jo nyt, että hän ei koirattomasta elämästä tiedäkään. Kolmevuotiaallamme on jo koirankomennusääni, jota Pasi pääosin myös uskoo. Hän tykkää myös taluttaa koiraa, eikä pienistä nykimisistä hätkähdä. Esikoinen jopa tietää, että hajujen maailmoihin unohtunutta koiraa kutsutaan kahdesti ennen kuin se remmiä kevyesti nykäisemällä pakotetaan palaamaan todellisuuteen ja jatkamaan matkaa.

Kaksi menee siinä missä yksikin

Kun Mante-vauva syntyi, odotimme suurella mielenkiinnolla Pasin reaktiota. Se kuitenkin vain nuuhkaisi pikaisesti uutta tulokasta, totesi että nyt niitä on sitten kaksi ja jatkoi elämäänsä enemmittä järkytyksittä. Ilmeisesti Pasikin on hyväksynyt kohtalonsa lapsiperhekoirana.

Psssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

korona, Vaikeita asioita, vanhemmuus, Vauva-aika

Koronan keskellä kasvaneet

”Eiiiii, äiti ei mennä bussiin!” esikoinen huutaa ääni täynnä hätää. Vasta seuraavista sanoista ymmärrän, mistä pelko kumpuaa: ”Siellä voi olla korona!”

Helmikuussa julkaisin jutun Koronan keskellä syntyneet, jossa pohdin, millainen sukupolvi korona-aikana syntyneistä lapsista mahtaa kasvaa. Esikoisen bussiin nousemisen pelko on vain yksi esimerkki niistä vaikutuksista, joita pandemia on kasvatteihinsa jättänyt.

Kolmevuotiaamme ei muista koronatonta maailmaa. Toisin kuin 8-kuinen pikkuveljensä, hän on kuitenkin elänyt myös ”vanhassa normaalissa” vauvauinteineen, muskareineen, taaperotemppuiluineen ja lasten tapahtumineen. Esikoinen ehti myös tottua leikkimiseen ikätovereiden kanssa ennen sulkuja, ja sosiaalisten taitojen harjoittelu on onneksi jatkunut luontevasti päiväkodissa.

Mante-vauva sen sijaan koki elämänsä järkytyksen, kun viikko sitten järjestimme hänelle ensimmäiset leikkitreffit ikätoverin kanssa. Vanhempiin lapsiin vauva on kyllä tottunut, kiitos isoveljen, ja nähnyt myös paikoillaan makaavia vastasyntyneitä. Samoilla leluilla leikkivä, samanlaisia asioita touhuava ja yhtä kovia ääniä päästelevä vaapero oli kuitenkin liikaa. Itkien Mante kipusi turvaan äidin syliin, kerta toisensa jälkeen.

Myös esikoinen säikähti, kun uskaltauduimme järjestämään hänelle pienimuotoiset syntymäpäivät ja kutsuimme kotiimme kuusi vierasta. Oli ennenkuulumatonta nähdä sellaisen ihmismassan vyöryvän omaan kotiin, jossa kyläilijät ylipäätään ovat olleet harvinainen näky. Puolen tunnin sylissä sulattelun myötä päivänsankarikin alkoi nauttia juhlistaan, mutten voinut olla miettimättä, mahtaako taaperosukupolvemme koskaan innostua massatapahtumista.

Esikoinen on yllättävän perillä siitä, mistä koronassa on kyse: ”Ei voi mennä uimahalliin. Uimahalli on kiinni, koska on korona. Koronasta tulee kipeeksi. Kun korona helpottaa, pääsee taas bussiin ja uimaan.”

Tämän päivän taaperot ovat myös hyvin tietoisia käsienpesun tärkeydestä. Kenties heistä kehkeytyy kausiflunssat kiertävä sukupolvi?! Maskitkaan eivät pikkukansaa hetkauta, vaikka niiden alkuun ajateltiin pelottavan lapsia. Mante-vauva ainakin rakastaa hetkeä, jolloin äiti pukee maskin kasvoilleen – joku siinä on niin huvittavaa, että vauvaa jaksaa aina naurattaa!

Vaikka korona on lapsillemme jo monessa suhteessa uusi normaali, bussitapaus havahdutti minut tajuamaan, että pandemia myös pelottaa heitä. Ja mikä merkittävintä, koronan varjoissa kasvaneina heitä saattavat pelottaa asiat, joita me vanhemmat pidämme vain tervetulleena paluuna normaaliin. Julkiliikenne, kyläily, juhlat, kaupassakäynti ja hissin jakaminen tuntemattomien kanssa ovat heidän muistikuvissaan olleet aina kiellettyjä ja vaaraauhkuvia juttuja – ja yhtäkkiä me vanhemmat vakuutammekin niiden olevan vain osa normaalia elämää.

Vaan miten kävi bussireissumme?

Emme nousseet kyytiin, vaan isä huristeli hakemaan meidät kaupalta. Esikoisen hädästä ymmärsin, että yllätysbussireissu oli ollut minulta virheratkaisu. Sitä olisi pitänyt pohjustaa juttelemalla muuttunut koronatilanne ensin rauhassa läpi. Jutussa riittikin pureskeltavaa ja puhuttavaa koko loppupäiväksi, ja yhä esikoinen on sitä mieltä, ettei asian kanssa kannata ruveta höntyilemään.

”Ehkä ei mennä vielä tänään bussiin. Kesällä sitten. Kun korona on mennyt vähän enemmän pois.”

Pssssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

Lue myös juttusarjan avausosa: Koronan keskellä syntyneet

arki, Lasten suusta, sisarukset, uhmaikä, Vauva-aika

Lapsiperheen muodonmuutoksia

Vauva kiemurtelee vaipanvaihdossa kuin kastemato ja onnistuu lopulta kierähtämään käsieni välistä karkuun. Siinäpähän kierii, ei hän ryömimällä pitkälle pyrähdä. Paitsi että vauva nouseekin konttausasentoon ja ampaisee muutaman huteran kokeiluaskeleen jälkeen vauhdilla matkaan, paljas peppu ovenraosta kadoten. On kulunut vain 1,5 viikkoa siitä, kun vauva on oppinut ryömimään, ja konttaamista ihmetellessäni olen vielä autuaan tietämätön, että kolme päivää myöhemmin meillä jo seistään ja otetaan askeleita tukea vasten.

Perheessämme on eletty muodonmuutosten aikaa. 13 päivän aikahaitarilla vauvamme oppi ryömimään, istumaan, konttaamaan ja nousemaan tukea vasten seisomaan. Viimeisen tempuista hän ajoitti 7-kuukautispäivälleen.

Äitinä olin varautunut leppoisampaan tahtiin – luullut että ehtisin jokaisen vaiheen jälkeen opetella uudet rutiinit arjen sujumiseksi. En ehtinyt. Myös vauvalle aivomyrsky on ollut melkoinen koettelemus. Hänen maailmansa on heittänyt niin monta kierrevolttia lyhyen ajan sisällä, että siitä toetessa menee varmasti tovi.

Jos muutama viikko sitten elinkin vielä elämää, jossa välillä piti käydä katsomassa, onko vauva kierähtänyt ulos leikkimatoltaan, nyt juoksentelen sulkemassa rappusten turvaportteja, nostelen tavaroita yhä korkeammalle ja ihmettelen sekunnissa toisaalle kadonnutta vauvaa, joka taitaa jo pian kiivetä pinnasänkynsä laidan yli. Tällainen vaiheiden läpieläminen pikakelauksella on aidosti haastavaa. Ajatus ja ymmärrys eivät pysy mukana, vaikka kuinka yrittää.

Onneksi myös esikoinen on läpikäynyt prosessin. Pääsiäisloman aikana hän karisti pahimman uhman kuorman harteiltaan ja heräsi yllättäen uuteen aamuun hyväntuulisena, omatoimisena, touhukkaana ja yhteistyökykyisenä itsenään. Älkää ymmärtäkö väärin, uhma tuskin on ohi – mutta pahin on (ehkä) takanapäin.

Esikoinen on paitsi riemuissaan yhä riehakkaampiin leikkeihin pystyvästä pikkuveljestään, myös hieman harmissaan autoleikit kuolallaan kuorruttavasta konttaajasta. Leikkien liiaksi sotkeentuessa hän onkin oppinut hienovaraisesti vihjaamaan: ”Äiti, Mante haluaa nyt syliin!”

Kohta kolme täyttävä esikoinen on myös ymmärtänyt, että pian edessä on merkkipaalu – hänen syntymäpäivänsä! Lähestyvää juhlapäivää on jo kovasti mietitty ja hahmoteltu:

”Aion täyttää seitsemän. Haluan mennä kouluun.”

”En halua lahjoja. Haluan kakun… Ja autojuttuja. Ja Mauri Kunnaksen kirjoja.”

”Kakussa on marjoja. Ja kinuskia. Ja jäätelöä. Ja autoja.”

Vaikka synttäreitä on kiva suunnitella ja isommaksi kasvaminen on pääosin jännittävää, välillä tuleva vanheneminen aiheuttaa myös kipuilua ja kriisinpoikasia: ”Äiti, minä en haluakaan kouluun! Haluan olla taas vauva.”

Minun puolestani ei ole kiire kasvaa. Muodonmuutoksia on ollut hetkeksi riittämiin.

Psssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

arki, Ideoita

Viisi vinkkiä saada taapero viihtymään rattaissa

Kun esikoinen aikanaan oppi kävelemään, kokeneemmat äidit varoittelivat, ettei hän enää kauaa viihtyisi rattaissa. Rattaidenkäytöstä luopuminen ei kuitenkaan ollut arjessamme mahdollinen vaihtoehto. Olimmehan koiraperhe, jossa isä työskenteli usein illat ja viikonloput. Koira piti saada lenkitettyä jopa kolmesti päivässä niin, että esikoinen oli matkassa mukana.

Kävelytaitojen karttuessa esikoinen alkoikin kieltäytyä rattaista. Kerran tai pari päivässä teimme lenkin niin, että hän sai kävellä itse – ja varmaan siksi esikoisesta on kehittynyt ahkera ja sinnikäs kävelijä. Rattailla tehtäviä lenkkejä varten aloin puolestaan kehitellä niksejä, joilla sain taaperon viihtymään rattaissa vaunuvastarinnasta huolimatta.

Mante-vauvan synnyttyä rattaisiimme hommattiin sekä ”isovelilauta” että adapteri, jolla vaunut muuntuvat kahden istuttavaksi tankkeriksi. Adapteri oli aluksi, kaksilapsista arkea opetellessa kätevä, mutta vähitellen isovelilaudasta tuli esikoisen pääasiallinen matkustusmuoto. Luulimmekin jo ohittaneemme tankkerivaiheen kokonaan ja selviävämme pelkällä isovelilaudalla, kun esikoisella alkoi karkailuvaihe. Arjen sujumiseksi tankkerivauvut otettiin uudelleen käyttöön.

Samalla myös vaunuissaviihtymiskikat piti kaivaa uudelleen käyttöön. Ja nyt kun ne ovat taas tuoreessa muistissa, jaan ne avuksi teillekin.

Bongausleikit
Bongausleikit ovat olleet eniten käyttämämme kikka rattaissa viihtymiseen. Bongauskohteita voi vaihdella vuodenaikojen ja lapsen mieltymysten mukaan. Meillä ovat toimineet muun muassa ojat, jouluvalot, bussit ja viemärikaivojen kannet.

Metsän herkut
Asumme aivan suurten metsien vieressä, joten marjastusaikaan on helppo suunnitella kävelylenkki niin, että aina välillä voi poimia tienlaidoilta mustikoita, puolukoita, metsämansikoita tai vadelmia esikoisen riemuksi. Ja aina kun rattaissa oleminen alkaa kiukuttaa, voi vinkata, että seuraavan mutkan takaa saattaa taas löytyä melkoinen marja-apaja. Tänä kesänä taidan laajentaa eväsrepertuaaria myös ketunleipiin.

Palkintokohteet
Välillä olen käyttänyt houkuttimena myös sitä, että kävelyretkellämme on jokin esikoiselle mieluinen kohde. Meillä toimineita juttuja ovat olleet muun muassa lenkit suuremmille ojille (perillä esikoinen on saanut viskoa veteen hetken aikaa kiviä ja käpyjä), isojen teiden varrelle (bongattavia busseja ja kuorma-autoja liikkuu enemmän) ja lähikaupalle (kesäisin sieltä on saatettu ostaa myös jäätelöt).

Reittiopas rattaissa
Kuten uhmaikäiset usein, myös esikoisemme rakastaa sitä, kun hän saa päättää. Joskus sovimmekin, että hän saa rattaista käsin sanoa, minne kävelemme. Isänsä hyvän suuntavaiston perinyt taaperomme innostuu myös sen arvuuttelemisesta, missä päin koti on. Se tuo oman lisämausteensa reittien suunnitteluun. Leikkiin voi ottaa bonuksena mukaan myös kaahauskäskyn, eli kun taapero käskee spurtata, niin silloin mennään! Tankkerivaunuja työnnellessä tällä tavoin saa oivan treenin myös itselleen.

Jutusteluhetki
Olemme yrittäneet opettaa esikoiselle myös sitä, että kun hän istuu rattaissa ja vauva nukkuu vaunuissa, on oiva hetki jutella rauhassa asioista ja menneestä päivästä. Ainakin meillä esikoinen nauttii, kun vanhemmat ovat välillä läsnä vain häntä varten. Ja koska hän on melkoinen höpöttelijä, juttutuokiot ovat hänelle myös mieleisiä. Tähän keinoon turvautuessani jätän kännykän kotiin.

Eikö näistäkään löytynyt apua?

Olemme kehitelleet vaunumatkoille myös leikkejä ja yhteisiä laulurallatuksia, jotka otamme tarpeen tullen käyttöön. Toimivia lauluja ovat olleet muun muassa Kaksi vanhaa autonrämää, Metrolla mummolaan, Autolla ajetaan varo-varovasti ja Sutsisatsi-satsaa. Niihin on helppo kehitellä pieniä leikinjatkeita samalla, kun työntelee rattaita. Myös pikkuinen rusina-aski tai muu eväs toimii hätäapuna silloin, kun mikään muu ei auta.

Psssssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä: