Lasten suusta, päiväkoti, taaperoaika, Tunteet, uhmaikä, vanhemmuus

Tärinää ja tunnemöykkyjä – kun esikoinen kiinnostui tunteista

”Äiti, minua jännittää mennä päiväkotiin”, esikoinen paljasti juuri ennen nukkumaanmenoa, köllötellessämme sängyllä vierekkäin. ”Minulla on ikävä [pienten ryhmään]. En halua olla iso.”

Uhmantäyteinen kesäloma oli vaihtunut syksynnäköiseen arkeen ja päiväkodin isompien ryhmään. Olimme huomanneet esikoisen jännittävän päiväkotiin menoa aamuisin. Kotiin haettaessa reaktio oli kuitenkin aina sama: ”Ei vielä, leikit on kesken!”

Kesällä olimme keskittyneet tunteiden nimeämiseen ja niistä puhumiseen uhman kuohuissa räpiköivän esikoisen kanssa. Silti yllätyin, miten hienosti hän sanoitti tuntemaansa:

”Aina aamuisin minua jännittää ja itkettää. Mutta kun saan päiväkodissa aamupalaa, ei jännitä enää. Sitten olen taas iloinen. ”
[Ä: Osaatko kertoa, mikä sinua jännittää?]
”Isona pitää osata itse. Ja on ikävä vanhoja päiväkotihuoneita.”
[Ä: Onneksi sinulla on kaikki vanhat kamut kanssasi opettelemassa uusia juttuja. Varmasti muitakin jännittää.]

Tunteista puhuminen sai alkusysäyksen, kun esikoinen sai lahjaksi Julia Pöyhösen ja Heidi Livingstonin kirjan Fanni ja suuri tunnemöykky (Kumma-kustannus). Siinä seurataan tunnemöykyn kanssa kamppailevaa Fanni-norsua, joka saa äidiltään tehtävän möykyn sulattamiseksi. Tarinan dialogit tarjoavat malleja tunteista puhumiseen ja kuvat houkuttelevat juttelemaan niistä. Teoksesta löytyy myös tunteisiin liittyviä harjoituksia, joita voi tehdä yhdessä lapsen kanssa. Kirja oli kesän aikana ahkerassa käytössä.

[Ä: Tiesitkö, että uudet asiat jännittävät meitä aikuisiakin?]
”Ai äitiäkin? Ja isua?”
[Ä: Kyllä. Kaikkia jännittää joskus. Minua kutittaa vatsanpohjasta ja tärisyttää aina, kun jännittää. Ja tuntuu, että on vaikea pysyä paikoillaan.]
”Minua itkettää. Eikä uni tule.”
[Ä: Saa jännittääkin, se kuuluu elämään. Jännittämisestä saattaa jopa oppia tykkäämään. On hauskaa, kun elämässä tapahtuu välillä kivoja jänniä asioita.]

Tunteiden yhdessä tutkiskelun sivutuotteena iltoihimme on syntynyt myös toinen mukava tapa: iltajutustelu. Iltasatujen jälkeen, Mante-vauvan jo nukahdettua, pötköttelemme sängyllä ja juttelemme esikoisen mielessä kieppuvista asioista. Yleensä ne liittyvät päiväkotiin. Tunteista puhumisen myötä esikoinen on oppinut sanoittamaan myös päivän tapahtumia, ja onkin hurjan mukavaa aina iltaisin kuulla, mitä kaikkea tarhassa on tapahtunut.

[Ä: Luulen, että joku aamu kun menet päiväkotiin, huomaat että se ei enää jännitäkään vaan tuntuu ihan tavalliselta.]
”Saa jännittää ja itkettää.”
[Ä: Niin saa.]

Kun mies vei esikoisen päiväkotiin juttutuokiotamme seuraavana aamuna, hän kertoi tämän ampaisseen eteisestä leikkimään reippaana ja silminnähden rentoutuneena aiempiin aamuihin verrattuna. Sama toistui seuraavanakin aamuna. Ja sitä seuraavana.

Vanha viisaus taitaa pitää paikkansa: Puhuminen hopeaa, tunteista puhuminen kultaa!

Pssssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

isovanhemmat, uhmaikä, vanhemmuus, Vauva-aika

Vieraspeli-viikonloppu – äiti alivoimalla

”Alivoimaa pelaavat usein työteliäät, puolustusvoittoisemmat pelaajat – – ja heitä kutsutaan muun muassa ’työmyyriksi’ ja ’puurtajiksi’. – – Alivoimalla olevan joukkueen ensisijainen tarkoitus on estää vastustajajoukkueen maali.” (Wikipedia: Erikoistilanteet jääkiekossa)

Monissa perheissä alkava viikonloppu tarkoittaa kiireettömiä aamuja ja yhdessä vietettyä aikaa. Meillä viikonloput merkitsevät yleensä koti- tai vieraspelejä.

Kotipeli-viikonloppuina saamme tavallisesti nauttia joko pitkistä aamuista tai yhteisistä illoista koko perheen voimin. Silloin mekin viikonloppuilemme: Viivytämme heräämistä sängyssä löhöillen. Paistamme croisantteja aamiaispöytään. Teemme retken. Saunomme ja tilaamme pizzaa. Vieraspeli-viikonloppuina isä on puolestaan reissussa yhden tai kaksi päivää, ja kotona tehoillaan alivoimalla.

Rauhallisena kotipeliaamuna ehtii avata Hesarinkin.

Alivoima-viikonlopuissa ei sinällään ole mitään kamalaa. Niihin asennoituu kuin normaalia rankempiin työpäiviin. Tavoitteena on pitää oma maali puhtaana, eli katastrofit loitolla, ja keskittyä perusasioihin.

Kun tiedän, että olen päiväkodin vapaapäivinä yksin lasten kanssa, jemmaan jääkaappiin helppoa ruokaa, varaan rutiineihin normaalia enemmän aikaa ja suunnittelen päivään omaa olemista keventävän spesiaaliohjelman: retken, leikkikamujen tapaamisen tai vaikka sormiväri-iloittelun. (Onnea on suuri kylpyhuone, jonka saa suihkutettua puhtaaksi!) Normaalisti kaikki sujuu ongelmitta, mutta jos olosuhteet pääsevät yllättämään, asetelma kääntyy nopeasti päälaelleen.

Mennyt viikonloppu oli vauvan syntymän jälkeen ensimmäinen, jolloin isä lähti pidemmälle pelireissulle. Soolovanhemmuuteni alkoi lauantaina herättyämme ja päättyi sunnuntaina lasten mentyä nukkumaan. Kuinka ollakaan, myös vauvan rotarokote osui saman viikon loppuun ja teki yllätyshyökkäyksensä juuri alivoimapäiviksi.

Mutta onneksi lapsillamme on ihanat isovanhemmat! Ja onnekseni olin sattunut sopimaan yökyläreissun omien vanhempieni luokse muistamatta koko rokotetta.

Se pelasti paljon. Juuri koliikista toenneen vauvamme rotaitku nimittäin alkoi työmatkaa edeltäneenä yönä ja päättyi puoli tuntia ennen isän kotiinpaluuta.

Lauantaiaamuna heräsimme valkeakuuraiseen pakkasaamuun esikoisen hurratessa sängyssään: ”Tänään mennään yökylään!” ja vauvan vatsan aloitellessa aamukouristuksiaan. Istutin esikoisen ikkunan ääreen ihmettelemään valkoista maailmaa ja laskemaan pihalla pomppivia pupujusseja samalla, kun laitoin vauvan valmiiksi. Edellispäivän puuroa oli jäänyt sopivasti yli, joten aamiainenkin hoitui helposti. Päivän ensimmäinen uhmakohtaus (= kaksi itkevää lasta) tuli vasta ulkovaatteita pukiessa.

Hentoinen lumivaippa ja kirpeä pakkassää tekivät aamupäiväulkoilusta kuitenkin sellaisen seikkailun, että siinä unohtuivat niin itkut kuin uhmakärttyilytkin. ”Se on kylmää!” totesi esikoinen moneen otteeseen lunta tutkiessaan, eikä olisi millään malttanut pitää hanskoja käsissään. Ja kun lumen ihmettelyyn uuvahtanut esikoinen kellahti päiväunille, kamojen pakkaaminen ja auton lastaaminen hoituivat rotapotilas kantorepussa. Sitten oltiinkin jo tien päällä…

Esikoinen on jo niin tottunut vauvamme itkun ääneen, että nukahtaa sen tuudittamana niin päivänokosille kuin yöunille. Eikä mahani päällä vaikeroivan nyytin nyyhke tunnu häiritsevän edes iltasatuhetkeä. Silti yökylässä oli ihana saada keskittyä esikoisen kanssa olemiseen myös ilman itkun ääntä – ja tietää, että samaan aikaan vauvaa heijattiin ja hyssyteltiin osaavissa käsissä. Kiitos lisäkäsien, pääsin illalla esikoisen nukahdettua vielä yksin saunomaankin. Ja mikä parasta, jokin maailmankaikkeuden mahti väänsi rotaitkun off-asentoon yön ajaksi! Sain nukkua.

Kotiinpaluuiltana uhma tuli kylään. Niinpä juoksin koiran iltalenkillä karkailevan esikoisen perässä itkeviä vaunuja työntäen, siivosin iltapalat keittiön seiniltä ja petasin patjan ympäriltä revityt lakanat kolmesti uudelleen esikoisen sänkyyn. Uhma on kovin epäkohtelias vieras, mutta tajusi sentään iltayhdeksän jälkeen lähteä matkoihinsa. Silloin unta vastaan taistellut, totaalisen yliväsynyt esikoinen kiipesi ”sykkyyn” sydäntäsärkevästi nyyhkien ja vauvakin alkoi tyyntyä rotaitkustaan. Siinä me olimme, kolme väsyneen onnellista yhdessä.

Loppujen lopuksi selvisimme ensimmäisestä alivoima-viikonlopustamme varsin kivuttomasti. Esikoiselle jäi päällimmäisenä mieleen se, että hän pääsi kylpyyn isoon ammeeseen ja näki junia: ”Yy, kaa, koo, nee, viisi junaa! Junan pilli soi, sanoo TUUT TUUT.” Sunnuntai-iltana sylistäni omaan sänkyyn siirtyessään hän kuitenkin tuumasi: ”Kohta isu tulee kotiin, mä oon jo nukkumassa. Aamulla herään ja huudan: ’Isu on tullut kotiin! Huraa, tittidii!”

Alivoimalla hyvä, koko joukkueen voimin paras!