Koira lasten armoilla – mitä kuuluu, Pasi?

Jääkaapin ovi käy, sitten kuuluu foliopakkauksen rapinaa. Kahdelta tuo ääni ei jää koskaan kuulematta ja tunnistamatta. ”MAKSALAATIKKOA!” kiljuu olohuoneesta rynnistävä esikoinen innoissaan, ja heti perään portaikostakin kuuluu tuttu rapina. Pasi on herännyt päiväuniltaan maksalaatikon kutsuun.

Cairnterrierimme Pasi juhli vastikään 11. syntymäpäiväänsä. Esikoinen huolehti hyvissä ajoin etukäteen, että synttäritarjoiluna olisi varmasti maksalaatikkoa ja jäätelöä – ja niin paljon, että niistä riittäisi päivänsankarin lisäksi muillekin. Näin myös tapahtui. Koira ja esikoinen olivat silminnähden tyytyväisiä juhla-ateriaan.

Vauvan syntymä on koirallekin iso muutos

Pasi on viime vuosien aikana joutunut kokemaan melkoisen mankelin. Kun se puolitoistavuotiaana muutti meille, läpikävimme pitkät koulutusrupeamat (koirankorjaukseksi sitä muistaakseni kutsuttiin), sillä Pasi oli elänyt koko alkuelämänsä koiralaumassa, eikä osannut tehdä yksilönä aina kovin hyviä ratkaisuja. Korjausliikkeet kuitenkin tuottivat tulosta, ja monta vuotta Pasi sai nauttia leppoisan aktiivisesta elämästä, jossa sille riitti tilaa, aikaa ja huomiota.

Mutta sitten tuli vuosi 2018 ja mankeli hyrähti käyntiin. Jo raskauden alkuvaiheessa Pasi otti tavakseen tulla mahalleni köllöttelemään, kunnes kumpu kasvoi niin suureksi, että touhu alkoi muistuttaa vuorikiipeilyä. Sairaalakassiin Pasi teki pesän jo kauan ennen h-hetkeä ja seurasi vaappuvaksi muuttuneita askeleitani huolestuneena perässä.

Synnytyssairaalasta Pasille lähetettiin vaippatervehdys, jotta uuden tulokin hajut tulisivat heti tutuiksi. Shokki se oli silti. Paikka äidin sylissä oli viety, kodin hiljaisuus rikottu itkulla ja metelöinnillä ja kaikki nurkat täytetty uudella roinalla, jolla ei kuitenkaan saanut leikkiä. Eikä siinä vielä kaikki – kun uusi mini-ihminen lähti liikkeelle, sen elämäntehtävä tuntui olevan koirankarvojen kiskominen.

Pahimpaan järkytykseen auttoivat kuitenkin aika ja pöydän alle putoilevat todisteet sormiruokailun alkamisesta. Jossain vaiheessa Pasi huomasikin saaneensa uuden leikkikaverin, joka jaksoi reuhata ja heitellä palloa paljon pidempään kuin kukaan koskaan aiemmin. Lenkkikilometritkin olivat lisääntyneet mukavasti. Paitsi että sitten tuli vuosi 2020 ja sama karuselli alkoi uudelleen!

Kaksi menee siinä missä yksikin

Manten syntymä ei ollut Pasille enää samanlainen järkytys kuin esikoisen syntymä aikoinaan. Se tuntui ottaneen asenteekseen, että kaksi menee siinä, missä yksikin. (Minäkin kokeilin – ei toiminut.) Tuntui kuin koira olisi oppinut ajattelemaan: ”Se on vain VAIHE.” (Tämän opin minäkin!)

Turkinkiskonnan alkaessa Pasi etsi itselleen päiväunipaikkoja korkeammalta, ja vauvan opittua kiipeämään se alkoi nukkua nokoset eri kerroksessa. Ruoka-aikaan koira oppi asettumaan vauvan syöttötuolin juurelle. Esikoiselta kun ei enää putoillut oikein mitään. Vain se Pasia on erityisesti kismittänyt, ettei vinkuleluilla saa riehua pikkupoikien mentyä nukkumaan – silloin olisi paras hetki leikille!

Kotimme vauvavuosien aikana esikoinen ja koira ovat yhteenhitsautuneet. Öisin Pasi tykkää vallata itselleen esikoisen säkkituolin tämän sängyn vierestä. Päiväkodin edustalla Pasilla on oma puunrunkoparkki, johon sidottuna se odottaa, kun esikoinen käydään hakemassa. Hihnassa talutettaessakin se tottelee kolmevuotiastamme yllättävän hyvin. Esikoiselle on jo kehittynyt komentoääni.

Yhdestä asiasta Pasi kuitenkin olisi valmis luopumaan: nimittäin juoksulenkeistä kanssani niin, että esikoinen paahtaa edellä menemään potkupyörällään. Hikipäissä juokseminen ei ole koiria varten, jos Pasilta kysytään. Se ei ole koskaan ollut rehkimiseen taipuvainen. Kauriitakin se jahtaa viisi loikkaa ja lopettaa sitten, ettei kulu turhaa energiaa.

Vanha koira on sympaattinen otus

Ensimmäinen cairnterrierini eli yli 16-vuotiaaksi. Se oli läpi elämänsä rodun tyypillinen edustaja: aktiivinen, sosiaalinen ja energiaapursuva. Pasi sen sijaan on ollut nuoresta asti rauhallinen, laiska ja mukavuudenhaluinen. Se ei voi sietää muita poikakoiria korttelissaan – kaduille mahtuu vain yksi macho kerrallaan – mutta tytöistä vanhalla pojalla menee vieläkin pää ihan sekaisin.

Pasin tavassa vanheta on kuitenkin paljon samaa ensimmäisen koirani kanssa. Täytettyään kymmenen Pasi alkoi muuttua aiempaa leikkimielisemmäksi. Se löysi teini-iän myrskyissä hylkäämänsä lelut uudelleen ja alkoi tehdä komeampia loikkia kuin koskaan aiemmin. Esikoisen riehaantuessa Pasi tempautuukin herkästi tunnelmaan mukaan.

Vauhdin vastapainona välillä on mukava käydä vähän hitaalla. Iltapissalle hiippaillessaan Pasi saattaa unohtua pitkäksi aikaa terassille maailman tuoksuja nuuhkimaan niin, että ulkoilun varsinainen tarkoitus on unohtua unohtua. Eikä yhä pidemmiksi muuttuvilta päiväunilta aina jaksaisi herätä ollenkaan – etenkään sadesäällä. Silloin ei huvittaisi myöskään ulkoilla. Pasilla onkin tapana ampaista sateella ulko-ovelta karkuun ja piiloutua lavuaarikaapin alle. Kurakeleillä kiroankin, kun sinne tänne sinkoilevaa vauvaa ja taaperoa uloslähtöön valmistellessa pitäisi juosta vielä pakenevan koirankin perässä.

Kun maksalaatikkovuoka on nuoltu viimeistä murenaa myöten, on lahjojen vuoro. Paketeista löytyy pientä hyvää ja pari uutta vinkulelua. Silmänräpäyksessä ne ovat molemmat kadonneet. Pasi seisoo polleana sohvalla piipittävä koripallo suussaan. Toinen leluista kuuluu liikkuvan kohti portaikkoa. Mante-vauva on napannut sen suuhunsa Pasin mallin mukaisesti ja konttaa menemään kurnuttava vinkulisko suupielistä pilkottaen.

Samaa laumaa kaikki!

Pssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

• Instagram
• Facebook

Lue lisää aiheesta koira lapsiperheessä:
Kellarimököttäjä ja koirankarvankiskoja – koira vauvaperheessä

Päivä, jolloin vauva lähti kävelemään

Oli perjantai. Juttelin kylään tulleen ystäväni kanssa keittiössä. Mante kaiveli hedelmäsoseita esiin kehnoksi osoittautuneesta kätköpaikasta, valitsi mangostruutin ja ojensi sitä minulle.

”Se on välipala”, huomautin. ”Kohta syödään lounasta.”

Itsepintaisesti Mante kuitenkin yhä heilutteli löytämäänsä mangostruuttia, nousi valintansa vakuudeksi jaloilleen ja käveli struutti kädessä luokseni. Se oli hänen ensikävelynsä. Vauvamme (11,5 kk) oli muuttunut silmänräpäyksessä taaperoksi.

En muista esikoisen ensiaskelia. Hän piti meitä pitkään jännityksessä: tallusteli puoli vuotta tuen varassa ja oli jo puolitoistavuotias lähtiessään kävelemään. Mutta vain viikko ensiaskelistaan hän oppi jo juoksemaan. Sen muistan – ja hämmennykseni!

Esikoisen kävelemään lähtemisen ajankohta tuntuu kuitenkin näin jälkikäteen ajateltuna täydelliseltä. Ensinnäkin, hänen ymmärryksensä maailmasta ja sen lainalaisuuksista oli ehtinyt kypsyä verraten enemmän kuin alle vuoden ikäisellä Mantella. Esikoinen esimerkiksi ymmärsi, etteivät rappuset, pöydänpäälliset ja sohvan selkänoja ole parhaita paikkoja tuoreen taidon treenaamiseen. Mante siirtyi näihin sirkushuveihin pari päivää kävelemistä harjoiteltuaan.

Toiseksi, esikoisen yöunet ehtivät hetkeksi rauhoittua ennen kuin liikkellelähteminen teki niistä taas karusellia. Me vanhemmat lyhensimme univelkojamme, mikä pelasti paljon, sillä esikoisen myöhempi unissakävelyvaihe oli rajumpaa sorttia. Manten kehitysvaiheet puolestaan ovat seuranneet toisiaan niin kiivaalla tahdilla, että edellisestä kunnon yöstäni on tänään 1 vuosi ja 8 päivää. Kolme tuntia yhtämittaista unta olen nukkunut viimeisten kuuden viikon aikana kahdesti. Mutta ehkäpä yöt pian helpottavat nyt, kun Mante on saanut maailman ja askeleet haltuunsa.

”Äitiii, Mante kävelee taas pöydällä!” esikoinen huutaa olohuoneesta. Onneksi isoveli on ottanut asiakseen toimia veljensä henkivartijana. Nytkin ehdin hätiin juuri, kun taidoistaan hurmioitunut vauva on putoamassa pöydän reunalta.

Mantea naurattaa! Tämä uusi leikki on sangen verraton. Sen nimi on ”catch me if you can”.

Pssssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

• Instagram
• Facebook

Leikkisää lukemista – kirjavinkkejä vaaperolle

Mante-vauva on vihdoin innostunut lukemisesta! Vauhtivauvallamme on aina ollut niin kiire, ettei kirjojen ääreen pysähtyminen ole tullut kuuloonkaan.

Esikoinen oli toista maata. Hän rakasti lukuhetkiä syntymästään asti. Sylissä oli hyvä kuunnella sanojen virtaa jo ennen kuin mistään varsinaisesti ymmärsikään. Konttaamaan opittuaan esikoinen raahasi kirjakekoja nojatuolin viereen sellaisella vimmalla, että lastenkirjahylly tuli luettua läpi päivittäin. Kaksivuotiaana hän saattoi kuunnella satuja yhtä kyytiä yli tunnin.

Siinä missä esikoista viehättivät riimittelyt ja tarinat, Mante on löytänyt toisenlaisen lähestymistavan kirjallisuuteen. Teksti on toisarvoinen asia, jonka kyllä kuuntelee muun elämyksen sivutuotteena. Syliin hänkin sentään nykyään kapuaa itse kirja kainalossaan.

Tässä Manten (11kk) kirjavinkit muille vauhti-vaaperoille:

Sirett & Harvey: Lasten traktorikirja (ääni- ja luukkukirja) kids.fi
Tässä kirjassa riittää ihmeteltävää traktoreista ja eläimistä tykkääville tenaville. Jokaiselta aukeamalta löytyy pieniä tehtäviä ja monta luukkua, joista yksi sisältää myös valosensorin. Kaiken muun ohessa kirjasta lähtee siis myös ääniä. Riimitkin ovat sympaattisia: ”Iso tsäk-tsäk-traktori / pääsemmekö kyytiisi?”

Dworkin & Kubo: Silitä eläimiä! (tunnustelukirja) Sanoma Media Finland / Disney
Tämä kirja kuljettaa lukijaansa ympäri maailmaa tutustumassa eläimiin. Esikoinen ei koskaan arvostanut tunnustelukirjoja, mutta Mante rakastaa niitä senkin edestä. Tämän tunnustelukirjan vahvuus on se, että pinnat todella ovat erilaisia keskenään.

Leslie Patricelli: Hammas Lasten Keskus
Patricellin luoma vauvahahmo kelpaa jopa vauvallemme ilman erikoistehosteita! Tällä hetkellä sarjan kirjoista Mantea puhuttelee eniten hampaiden puhkeamista ja pesemistä käsittelevä Hammas, mutta kirjoja löytyy myös muista taaperolle tarkeistä aiheista: esimerkiksi kiukuttelusta, nukkumaanmenosta ja paukuttelusta. Kuvat ovat hurmaavia ja kieli niin leikkisää, että olemme omineet joitakin ilmaisuja arkikäyttöön. ”Öitä pöitä!”

Donaldson & Scheffler: Kuka asuu täällä? (luukkukirja) Kustannus-Mäkelä
Mörkyli on hurmaava hirmuliini ja sopivasti pikkuisen pelottava! Otus saa vauvan kihertämään naurusta. Esikoinen puolestaa juoksentelee pikku-Mörkyliksi pukeutuneena ympäri kotia harjoittelemassa murisemista. Kirjasarja kehittyy kerroksellisesti lapsen kasvaessa. Kuka asuu täällä? on sarjan ensikirja vauvoille. Siinä tutustutaan tarinan hahmoihin suuria ja vauvankourat kestäviä läppiä availlen. Taaperoille on tarjolla muun muassa palapelikirjoja, joiden avulla harjoitellaan värejä ja numeroita, ja satuikäisille hauskasti riimiteltyjä tarinoita, jotka saavat aikuisenkin lukijan nauramaan.

Pan Macmillan: Lohikäärme (liikuta ja pyöritä -kirja) Kustannus-Mäkelä
Ripaus taikaa -sarjan kirjat ovat tukevaa tekoa, tarjoavat paljon katseltavaa ja monenlaista motorista puuhaa. Mante tykkää kuninkaanlapsia lennättävästä Inna-lohikäärmeestä, jonka siivet vaihtavat väriä, kunhan tarttuu rattaaseen ja alkaa pyörittää.

Mauri Kunnas: Herää, Herra Hakkarainen (äänikirja) Otava
Ikikestosuosikin kuvat ihastuttavat myös pikkuväelle suunnatuissa katselukirjoissa! Ääninappien etsiminen on Mantesta hauskaa ja vinkeät äänet jaksavat naurattaa ja ihmetyttää. Esikoinen on jo siirtynyt Kunnaksen ensikirjoista isommille suunnattuihin teoksiin, mutta ilahtuu edelleen aina vauva-ajoilta tutuksi tulleita kuvia kirjoista bongatessaan.

Jessica Gibson: Hauvat (luukkukirja) Gummerus
Halusin löytää luukkukirjan, jonka luukut eivät irtoaisi Manten kovemmassakaan käsittelyssä. Silloin löysin Hauvat. Aihe on tuttu, kun kotoa löytyy omakin karvakorva, kuvat hellyyttäviä, eikä riimeissäkään ole oltu turhan vakavissaan. Ja ne luukut – niitä ei ihan helpolla saa irti revityiksi!

Pssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

• Instagram
• Facebook

Kellarimököttäjä ja koirankarvan kiskoja – koira vauvaperheessä

”Äitiiiii, Mante menee Pasin luo!”

Lapsiperhe-elomme on saavuttanut jälleen sen lakipisteen, jossa vaapero konttaa aamusta iltaan koiran kintereillä, tavoitteenaan kiskaista mahdollisimman iso tuppo karvaa irti eläinparan ylikasvaneesta turkista. Siksipä on oivallinen aika kerrata, millaisen matkan olemme taittaneet, jotta koiramme on tottunut lapsiperhearkeen.

Lapsillamme ei ole ollut totuteltavaa. Molemmat ovat syntyneet koiraperheeseen, eivätkä muusta tiedäkään. Cairnterrierimme Pasi sen sijaan oli jo 7-vuotias, kun se joutui osaksi uudenlaista menoa ja meininkiä…

Kellarimököttäjä lähtee laumasta

Pasi on ollut aina vähän dramaattisuuteen taipuvainen. Kun esikoisemme syntyi, olimmekin etukäteen selvittäneet, miten koira ja vauva kannattaisi tutustuttaa toisiinsa.

Kun Pasi palasi hoidosta luoksemme, eteisessä se sai nuuhkittavakseen vauvan pissavaipan. Haistelun ja jälleennäkemishalien jälkeen se pääsi sitten ihmettelemään nukkuvaa vauvaa – ja loukkaantui sydänjuuriaan myöten.

Pasi otti tassut alleen ja muutti kotimme kellarikerrokseen. Siellä se mökötti muutaman päivän laumasta eronneena, kunnes totesi ruokahuollon toimivan paremmin kerrosta ylempänä ja palasi luoksemme.

Valpas vaunuvahti vai rasittava remmiräyhääjä?

Alkushokista toivuttuaan Pasi otti tavakseen vahtia vaunuja ja räyhätä kaikille vähänkään tuntemattomammille, jotka niitä yritiivät lähestyä. Vaikka Pasin tarkoitusperät saattoivatkin olla hyvät, päädyimme suitsimaan koiran vahtitarmoa kolinapurkin avulla. Vaihe menikin nopeasti ohi ja Pasi tottui parissa päivässä kulkemaan hienosti vaunujen vierellä.

Cairnterrierejä pidetään yhtenä maailman itsepäisimpänä koirarotuna. Jästipää-Pasillammekin on tapana aika ajoin osoittaa mieltään ja sotkeentua vielä nykyäänkin tahallaan vaunuihin. Sen jälkeen se katsoo minua loukkaantuneena: Katso nyt, miten olet elämäni pilannut! Ajoittain tuntuukin, että kotonamme asuu kaksi uhmaikäistä, huomionkipeää isoveljeä…

Koirankarvan kiskoja

Pian Pasi unohti koko vauvan ja alkoi taas nauttia elämästään. (Se on aina ollut kovin nautinnonhaluinen cairniksi…) Vauva oli osa laumaa ja kotoalähdettäessä Pasilla oli tapana tarkistaa, että pikkukäärylekin oli varmasti mukana.

Seuraavan järkytyksen koira kuitenkin koki, kun esikoisemme oppi konttaamaan. Valitettavasti konttaavien vauvojen lempipuuhaa tuntuu olevan karvaisten otusten jahtaaminen ja niiden turkin repiminen – ja näin kävi meilläkin. Pasi ei tietenkään tästä kovin ilahtunut, mutta pyrki silti sinnikkäästi aina takaisin vauvan luo sille osoitetuista turvapaikoista ja väliporteista piittaamatta.

Tämä yhdistelmä teki meidän aikuisten elämästä aika haipakkaa. Pasi on lasten kanssa yllättävän kärsivällinen, mutta kun sen turkkiin riittävän kovaa tarraa, sekin puolustautuu. Se ei selvästi halua purra lapsiamme, mutta on keksinyt esimerkiksi, että tukea vasten seisovan turkinrepijän saa kätevästi kaadettua, jolloin itku alkaa mutta kiusanteko loppuu.

Läheltä piti -tilanteet eivät tietenkään tunnu mukavilta, joten välillä koira on viety vanhempien hermojen säästämiseksi kokonaan toiseen kerrokseen. Nykyään myös esikoisesta on kehittynyt oivallinen vahti ja varoittaja konttaajan ja koiran väliin.

Karvan verran kaverimpi

Lapsen ja koiran ystävyys sinetöidään monessa perheessä likimain samana päivänä, kun vauva aloittaa sormiruokailun. Näin kävi myös meillä. Yhtäkkiä melko kurinalaiseen ruokavalioon tottunut Pasi huomasi, että keittiönpöytämme alle oli avattu uusi ”syö niin paljon kuin jaksat” -buffetravintola.

Lapsiluvun kasvaessa tarjoilujen anti on vain parantunut, ja Pasi onkin oppinut, että paras noutopöytä sijaitsee tällä hetkellä Mante-vauvan syöttötuolin alla.

Samaa laumaa

Esikoinen oli jo alle parivuotiaana hyvä heittelemään tavaroita. Lentäviä esineitä kotona väistellessämme ja portaikkoon paiskottavia tavaroita pelastaessamme emme mieheni kanssa osanneet iloita uudesta taidosta – mutta Pasi osasi! Vihdoinkin joku jaksoi heitellä sille palloja aamusta iltaan.

Vaikka minullakin on ollut koira yhdeksänvuotiaasta, esikoisen koirankäsittelytaidoista huomaa jo nyt, että hän ei koirattomasta elämästä tiedäkään. Kolmevuotiaallamme on jo koirankomennusääni, jota Pasi pääosin myös uskoo. Hän tykkää myös taluttaa koiraa, eikä pienistä nykimisistä hätkähdä. Esikoinen jopa tietää, että hajujen maailmoihin unohtunutta koiraa kutsutaan kahdesti ennen kuin se remmiä kevyesti nykäisemällä pakotetaan palaamaan todellisuuteen ja jatkamaan matkaa.

Kaksi menee siinä missä yksikin

Kun Mante-vauva syntyi, odotimme suurella mielenkiinnolla Pasin reaktiota. Se kuitenkin vain nuuhkaisi pikaisesti uutta tulokasta, totesi että nyt niitä on sitten kaksi ja jatkoi elämäänsä enemmittä järkytyksittä. Ilmeisesti Pasikin on hyväksynyt kohtalonsa lapsiperhekoirana.

Psssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

• Instagram
• Facebook

Koronan keskellä kasvaneet

”Eiiiii, äiti ei mennä bussiin!” esikoinen huutaa ääni täynnä hätää. Vasta seuraavista sanoista ymmärrän, mistä pelko kumpuaa: ”Siellä voi olla korona!”

Helmikuussa julkaisin jutun Koronan keskellä syntyneet, jossa pohdin, millainen sukupolvi korona-aikana syntyneistä lapsista mahtaa kasvaa. Esikoisen bussiin nousemisen pelko on vain yksi esimerkki niistä vaikutuksista, joita pandemia on kasvatteihinsa jättänyt.

Kolmevuotiaamme ei muista koronatonta maailmaa. Toisin kuin 8-kuinen pikkuveljensä, hän on kuitenkin elänyt myös ”vanhassa normaalissa” vauvauinteineen, muskareineen, taaperotemppuiluineen ja lasten tapahtumineen. Esikoinen ehti myös tottua leikkimiseen ikätovereiden kanssa ennen sulkuja, ja sosiaalisten taitojen harjoittelu on onneksi jatkunut luontevasti päiväkodissa.

Mante-vauva sen sijaan koki elämänsä järkytyksen, kun viikko sitten järjestimme hänelle ensimmäiset leikkitreffit ikätoverin kanssa. Vanhempiin lapsiin vauva on kyllä tottunut, kiitos isoveljen, ja nähnyt myös paikoillaan makaavia vastasyntyneitä. Samoilla leluilla leikkivä, samanlaisia asioita touhuava ja yhtä kovia ääniä päästelevä vaapero oli kuitenkin liikaa. Itkien Mante kipusi turvaan äidin syliin, kerta toisensa jälkeen.

Myös esikoinen säikähti, kun uskaltauduimme järjestämään hänelle pienimuotoiset syntymäpäivät ja kutsuimme kotiimme kuusi vierasta. Oli ennenkuulumatonta nähdä sellaisen ihmismassan vyöryvän omaan kotiin, jossa kyläilijät ylipäätään ovat olleet harvinainen näky. Puolen tunnin sylissä sulattelun myötä päivänsankarikin alkoi nauttia juhlistaan, mutten voinut olla miettimättä, mahtaako taaperosukupolvemme koskaan innostua massatapahtumista.

Esikoinen on yllättävän perillä siitä, mistä koronassa on kyse: ”Ei voi mennä uimahalliin. Uimahalli on kiinni, koska on korona. Koronasta tulee kipeeksi. Kun korona helpottaa, pääsee taas bussiin ja uimaan.”

Tämän päivän taaperot ovat myös hyvin tietoisia käsienpesun tärkeydestä. Kenties heistä kehkeytyy kausiflunssat kiertävä sukupolvi?! Maskitkaan eivät pikkukansaa hetkauta, vaikka niiden alkuun ajateltiin pelottavan lapsia. Mante-vauva ainakin rakastaa hetkeä, jolloin äiti pukee maskin kasvoilleen – joku siinä on niin huvittavaa, että vauvaa jaksaa aina naurattaa!

Vaikka korona on lapsillemme jo monessa suhteessa uusi normaali, bussitapaus havahdutti minut tajuamaan, että pandemia myös pelottaa heitä. Ja mikä merkittävintä, koronan varjoissa kasvaneina heitä saattavat pelottaa asiat, joita me vanhemmat pidämme vain tervetulleena paluuna normaaliin. Julkiliikenne, kyläily, juhlat, kaupassakäynti ja hissin jakaminen tuntemattomien kanssa ovat heidän muistikuvissaan olleet aina kiellettyjä ja vaaraauhkuvia juttuja – ja yhtäkkiä me vanhemmat vakuutammekin niiden olevan vain osa normaalia elämää.

Vaan miten kävi bussireissumme?

Emme nousseet kyytiin, vaan isä huristeli hakemaan meidät kaupalta. Esikoisen hädästä ymmärsin, että yllätysbussireissu oli ollut minulta virheratkaisu. Sitä olisi pitänyt pohjustaa juttelemalla muuttunut koronatilanne ensin rauhassa läpi. Jutussa riittikin pureskeltavaa ja puhuttavaa koko loppupäiväksi, ja yhä esikoinen on sitä mieltä, ettei asian kanssa kannata ruveta höntyilemään.

”Ehkä ei mennä vielä tänään bussiin. Kesällä sitten. Kun korona on mennyt vähän enemmän pois.”

Pssssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

• Instagram
• Facebook

Lue myös juttusarjan avausosa: Koronan keskellä syntyneet

Lapsiperheen muodonmuutoksia

Vauva kiemurtelee vaipanvaihdossa kuin kastemato ja onnistuu lopulta kierähtämään käsieni välistä karkuun. Siinäpähän kierii, ei hän ryömimällä pitkälle pyrähdä. Paitsi että vauva nouseekin konttausasentoon ja ampaisee muutaman huteran kokeiluaskeleen jälkeen vauhdilla matkaan, paljas peppu ovenraosta kadoten. On kulunut vain 1,5 viikkoa siitä, kun vauva on oppinut ryömimään, ja konttaamista ihmetellessäni olen vielä autuaan tietämätön, että kolme päivää myöhemmin meillä jo seistään ja otetaan askeleita tukea vasten.

Perheessämme on eletty muodonmuutosten aikaa. 13 päivän aikahaitarilla vauvamme oppi ryömimään, istumaan, konttaamaan ja nousemaan tukea vasten seisomaan. Viimeisen tempuista hän ajoitti 7-kuukautispäivälleen.

Äitinä olin varautunut leppoisampaan tahtiin – luullut että ehtisin jokaisen vaiheen jälkeen opetella uudet rutiinit arjen sujumiseksi. En ehtinyt. Myös vauvalle aivomyrsky on ollut melkoinen koettelemus. Hänen maailmansa on heittänyt niin monta kierrevolttia lyhyen ajan sisällä, että siitä toetessa menee varmasti tovi.

Jos muutama viikko sitten elinkin vielä elämää, jossa välillä piti käydä katsomassa, onko vauva kierähtänyt ulos leikkimatoltaan, nyt juoksentelen sulkemassa rappusten turvaportteja, nostelen tavaroita yhä korkeammalle ja ihmettelen sekunnissa toisaalle kadonnutta vauvaa, joka taitaa jo pian kiivetä pinnasänkynsä laidan yli. Tällainen vaiheiden läpieläminen pikakelauksella on aidosti haastavaa. Ajatus ja ymmärrys eivät pysy mukana, vaikka kuinka yrittää.

Onneksi myös esikoinen on läpikäynyt prosessin. Pääsiäisloman aikana hän karisti pahimman uhman kuorman harteiltaan ja heräsi yllättäen uuteen aamuun hyväntuulisena, omatoimisena, touhukkaana ja yhteistyökykyisenä itsenään. Älkää ymmärtäkö väärin, uhma tuskin on ohi – mutta pahin on (ehkä) takanapäin.

Esikoinen on paitsi riemuissaan yhä riehakkaampiin leikkeihin pystyvästä pikkuveljestään, myös hieman harmissaan autoleikit kuolallaan kuorruttavasta konttaajasta. Leikkien liiaksi sotkeentuessa hän onkin oppinut hienovaraisesti vihjaamaan: ”Äiti, Mante haluaa nyt syliin!”

Kohta kolme täyttävä esikoinen on myös ymmärtänyt, että pian edessä on merkkipaalu – hänen syntymäpäivänsä! Lähestyvää juhlapäivää on jo kovasti mietitty ja hahmoteltu:

”Aion täyttää seitsemän. Haluan mennä kouluun.”

”En halua lahjoja. Haluan kakun… Ja autojuttuja. Ja Mauri Kunnaksen kirjoja.”

”Kakussa on marjoja. Ja kinuskia. Ja jäätelöä. Ja autoja.”

Vaikka synttäreitä on kiva suunnitella ja isommaksi kasvaminen on pääosin jännittävää, välillä tuleva vanheneminen aiheuttaa myös kipuilua ja kriisinpoikasia: ”Äiti, minä en haluakaan kouluun! Haluan olla taas vauva.”

Minun puolestani ei ole kiire kasvaa. Muodonmuutoksia on ollut hetkeksi riittämiin.

Psssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

• Instagram
• Facebook

Murphyn lakeja lapsiperheille – vauvamaailman lainalaisuuksia

1 . Kolme on aina kateissa: tutti, sukka ja lapanen.

2 . On kaksi tapaa saada vauva heräämään sikeästäkin unesta: mukavaan lepoasentoon asettuminen ja ensimmäinen haarukallinen lämmintä ruokaa.

3 . Vauva ylettää aina vähän pidemmälle ja korkeammalle kuin luullaan.

4 . Vieraille vauva näyttää parhaat puolensa, eikä itke heidän läsnäollessaan laisinkaan. Vanhemmat saavat turhaan vakuutella, ettei tämä yleensä näin helppoa ole. Ja kun vieraat sitten lähtevät ja ovi sulkeutuu…

5 . Vauva lakkaa hymyilemästä sillä sekunnilla, kun kamera kaivetaan esiin. Myös opitut taidot katoavat kameran läsnäollessa – ja silloin kun niitä pitäisi esitellä neuvolassa.

6 . Kun toppavaatteet on puettu, vaipassa törähtää. Kun ollaan muutenkin myöhässä, vaipassa törähtää. Ja sen kerran kun ollaan jossain ja varavaatteet unohtuvat, törähtääkin oikein kunnolla!

7 . Kun vauvan huolella valitut juhlavaatteet on puettu, vauva puklaa tai töräyttää vaipan reunojen yli niin, että vaatteet on pakko vaihtaa heti uudelleen. Sitten vauva toistaa saman vanhempiensa juhlavaatteille. Pätee myös juuri vaihdettuihin lakanoihin!

8 . Sinä iltana kun vanhemmat päättävät olla hurjia ja valvoa television äärellä vähän pidempään, vauva puolestaan päättää hulinoida koko yön.

9 . Mystisiä asioita tapahtuu aina, kun vauvalle kääntää selän. Vauva saattaa esimerkiksi siirtyä paikasta toiseen, vaikkei muulloin osoita mitään merkkejä siitä, että osaisi liikkua.

10 . Aina on menossa jokin vaihe: äitivaihe, isävaihe, en syö tuttia -vaihe, syön koko ajan tuttia -vaihe, sylivaihe, ei sylissä -vaihe, kitinävaihe, hekotteluvaihe, maha kovalla -vaihe, maha löysällä -vaihe, uusien vaiheiden vaihe, ei päiväunia -vaihe, ei yöunia -vaihe, ”vieläkö se nukkuu” -vaihe, tiheän imun vaihe, nirsoiluvaihe, ”eikö tämä lopu koskaan” -vaihe, ”toivottavasti tämä ei lopu koskaan” -vaihe…

11 . Kun toivoo vauvan pysyvän mahdollisimman pitkään pienenä, söpönä ja meneillään olevassa vaiheessa, aika alkaa juosta nopeammin. Kun taas toivoo jonkun vaiheen menevän nopeasti ohi, aika hidastuu.

12 . Ensimmäisen lapsen kohdalla odottaa malttamattomana liikkeellelähtöä. Toisen lapsen kohdalla toivoo, että vauva lähtisi liikkeelle mahdollisimman myöhään.

13 . Silloinkin kun on väsynyt, kärttyinen tai ryytynyt, hekottelevan vauvan hymy saa kaiken tuntumaan hetkessä paremmalta. Edelliset 12 kohtaa pyyhkiytyvät muistista, ja sitä tajuaa elävänsä elämän parasta aikaa!

Pssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

• Instagram
• Facebook

Äiti kodin vankina – mikä neuvoksi, kun tuttipullo ei enää kelpaakaan?

Joulun alla vauva oli kolmekuinen ja minulla ensimmäinen oma juttuni sitten hänen syntymänsä. Isä lähti lasten kanssa isovanhemmille tuoreeltaan pumpattua maitoa mukanaan, minä jäin hiljaiseen kotiin etäopiskelemaan ääninäyttelemistä.

Mutta tuttipullomaito ei kelvannutkaan – ei vaikka vauva oli saanut sitä syntymästään saakka. Kun sama toistui muutamaa viikkoa myöhemmin, aloin toden teolla etsiä keinoja pulloruokinnan elvyttämiseksi.

Googlen hakutuloksia selaillessani huomasin, etten ole ongelman kanssa yksin. On ilmeisen yleistä, että tuttipulloruokintaankin tottuneet vauvat alkavat nyrpistää nenäänsä pullolle noin kolmen kuukauden iässä luontaisen imuotteen heikentyessä. Yhtä yleistä vaikuttaa olevan, että äitien avunhuudot kuitataan tuhahduksin: Mihin sitä pulloa tarvitsee, kun on tissit omasta takaa?!

Vähättelystä ei kuitenkaan ole apua kenellekään. Joskus pulloruokinta on vain saatava onnistumaan! Meillä esimerkiksi molemmat lapset syntyivät niin höyhensarjalaisina, että kuluttivat ruokaillessaan enemmän energiaa kuin sitä saivat. Ensimmäisinä viikkoina ei kerta kaikkiaan ollut muuta vaihtoehtoa kuin pumpata ja pulloruokkia rintaruokailujen lisäksi.

Siksipä ajattelinkin tehdä kotivankeuteen tuomittujen äitien avuksi tämän jutun, johon olen koonnut kaikki netistä löytämäni niksit onnistuneeseen pulloruokintaan. Tavoitteena on vapauttaa kaikki äidit, ja kokeilemalla ne keinot löytyvät! Lopuksi paljastan myös meidän nirppanokkaamme tepsineen tuttipullohuijauksen.

1. Tarkista imuosan koko.

Tuttipullon tuttiosat on tasaisin väliajoin vaihdettava seuraavaan kokoon.

Esikoisen kanssa asian vielä muistimme, mutta vauvan kohdalla sorruimme tähän aloittelijan virheeseen. Äitiaivoni eivät olleet prosessoineet sitä, että aika kuluu ja lapset kasvavat. Ihmekös vaatteet olivat jääneet pieniksi!

Neuvokas anoppini kuitenkin tajusi epäonnistuneiden syöttöyritysten yhteydessä tarkistaa tuttipullojemme tuttiosat ja totesi meidän yrittävän syöttää kolmekuistamme koon 1 imuosalla. Hätäensiapuna imuaukkoa suurennettiin silmäneulalla. Se ei kuitenkaan meidän tapauksessamme auttanut sen enempää kuin kaupasta haetut suuremmat imuosatkaan.

2. Testaa, onko äidin läsnäololla vaikutusta.

Jotkut vauvat kelpuuttavat pullon vain silloin, kun äiti ei ole paikalla. Toiset taas suostuvat pullottelemaan vain, jos syöttäjä on äiti.

Jos vauva kuuluu ensimmäiseen joukkoon, ongelma on helposti korjattavissa: Äiti pois ja pullo käteen. Jälkimmäisen ryhmän vauvat ovatkin sitten hankalampi juttu, mutta hekin ovat huijattavissa.

Kävi ilmi, että meidän vauvamme lukeutuu jälkimmäiseen ryhmään. Kun saavuin kotiin ja vauva pääsi syliini, hänelle oli ihan sama, mistä vekottimesta maito suuhun lirisee. (Koon 1 imuosakin kelpasi!) Mutta heti kun vauva siirrettiin taas jonkun toisen syliin, pulloraivo alkoi uudelleen. Havainnosta oli kuitenkin apua, sillä se auttoi meitä keksimään lopullisen tuttipullohuijauksemme (ks. kohta 10).

3. Aloita väsytystaistelu – tunnetaan myös nimellä tehotreeni.

Sinnikkyys palkitaan myös lastenkasvatuksessa – ja vauvojen syöttämisessä.

Monet äidit kertoivat tehotreenin toimineen pullosodassa: Tuttipullo isälle ja sinnikästä yrittämistä päivittäin. Tämä taktiikka vaatii tosin itkunsietokykyä, lehmänhermoja ja aikaa. Tehotreenissä onnistuneet kertoivat rauhoiteleensa pullolle raivoavaa vauvaa tasaisin väliajoin vaikkapa tutilla tai hartialle nostamalla. Päivä päivältä maitoa oli alkanut huveta tuttipullosta yhä enemmän, kunnes pulloruokinta oli lopulta sujunut kuin mitään ongelmaa ei olisi koskaan ollutkaan.

Esikoisen kohdalla olisin ehdottomasti lähtenyt kokeilemaan tätä taktiikkaa! Nyt siihen eivät riitä resurssit. Miksiköhän ihmisillä on vain kaksi kättä?

4. Harhauta vauvaa.

Anna vauvalle muuta ajateltavaa ja suorita tuttipulloisku, kun vauva sitä vähiten odottaa. Harhautukseen voi käyttää esimerkiksi tuttia, musiikkia, televisiota, lelua – mitä tahansa, millä vauvan huomion saa suunnattuen toisaalle samalla, kun ujuttaa tuttipullon suuhun.

5. Korvaa tuttipullo luovilla syöttövälineillä.

Jos tuttipullo ei kelpaa, voi syöttämisessä koettaa käyttää muita välineitä. Onnistuneina ratkaisuina mainittiin muun muassa lusikka, shottilasi, korkki, ruisku, hörpytysmuki ja ensimuki. Vaihtoehtoisista syöttötavoista löytyy lisätietoa myös Imetyksen tuki ry:n sivuilta.

6. Vaihda tuttipullomerkkiä.

Myös merkillä voi olla väliä, niin tuttien kuin tuttipullojenkin suhteen. Testaamalla eri merkkisiä tuttipulloja saattaa löytyä se yksi, josta vauva suostuukin imemään. Imuosissa nimittäin on valmistajien välillä eroja.

7. Tarkista pulloruokintatekniikka virheiden varalta.

Vau.fi -sivustolta löytyy artikkeli vauvantahtisesta pulloruokinnasta. Sen mukaan joskus tuttipulloraivon syy löytyy väärästä pulloruokintatekniikasta. Jutusta löytyi uutta tietoa minullekin. En ollut esimerkiksi tullut ajatelleeksi, että vauvan pitäisi antaa itse hamuta pullon tuttiosa suuhun ja imeä ensin tyhjää tuttiosaa noin minuutin ajan, jotta ruokinta jäljittelisi mahdollisimman aidosti rintaruokailun tekniikkaa.

Hio pulloruokintatekniikka kuntoon lukemalla koko juttu TÄÄLTÄ.

8. Harjoittele ensin vähemmän nälkäisen vauvan kanssa.

Jotkut olivat saaneet pulloruokinnan onnistumaan harjoittelemalla sitä ensin tilanteissa, joissa vauvan maha ei ollut vielä täysin tyhjä. Käytännössä tämä tarkoitti ateroinnin aloittamista rinnalta ja siirtymistä tuttipulloon kesken ruokailun. Vähitellen harjoittelu oli alkanut tuottaa tulosta, ja vauvat olivat suostuneet syömään pullosta myös tyhjällä vatsalla.

9. Kävele samalla, kun syötät.

Vauvojen vaatimukset saattavat joskus tuntua kohtuuttomilta, mutta mitäpä sitä ei tekisi lapsensa eteen – varsinkin jos palkintona on äidin vapaus käydä omilla asioillaan!

Jostain syystä moni oli huomannut, että vauva söi pullosta, kunhan käveli samaan aikaan. Ja auta armias, jos liike hetkeksikään pysähtyi: Seurauksena oli sellainen metakka, että rauhoitteluun tarvittiin tovi jos toinenkin.

10. Poista häiriötekijät.

Kun vauvat alkavat kiinnostua enemmän ympäröivästä maailmasta, ruokahetki saa uusia kilpailijoita. Kuka nyt syödä ehtii, kun ympärillä tapahtuu kaikkea jännää – varsinkin jos täytyy kaiken huipuksi tyytyä tuttipulloon!

Joillekin vauvoille tuttipullo oli alkanut kelvata, kun häiriötekijät oli poistettu, esimerkiksi syöttämällä pimeässä huoneessa tai asettelemalla harso väliverhoksi vauvan ja maailman väliin.

11. Pastöroi maito ennen pakastusta.

Vauva voi olla ronkeli pakastetun maidon muuttuneelle maulle. Tähän voi auttaa maidon pastörointi ennen pakastusta.

Itselläni ei ole kokemusta äidinmaidon pastöroinnista, mutta selkeät ohjeet löytyvät muun muassa Imetyksen tuki ry:n sivuilta: Tuore maito kuumennetaan kattilassa nopeasti 80 asteeseen, minkä jälkeen maito jäähdytetään esimerkiksi kylmässä vesihauteessa.

12. Tee syöttäjästä äidinhajuinen.

Kun huomasimme, että vauvamme suostui pulloruokailemaan vain äidin sylissä, kehittelimme suuren tuttipullohuijauksen: Isä naamioitiin äidiksi – tai ainakin äidinhajuiseksi. Tähän tarkoitukseen käytimme paitaani (mahdollisimman hikinen ja käytetty!), jonka asetimme isän ja vauvan väliin syöttämisen ajaksi. Kun taktiikkaan yhdisti vielä oikean pulloruokintatekniikan (ks. kohta X), huijaus oli valmis.

Ja kas, pullomaito alkoikin taas maistua!

Psssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:

• Instagram
• Facebook

Lähteinä on käytetty Imetyksen tuki ry ja Vau.fi -sivustoja sekä lukuisia netin keskustelupalstoja ja muita totaalisen epätieteellisiä, kokemuspohjaisia lähteitä.

Oodi isoveljelle

”Äiti, Mante-vauva itkee. Masu on kipee”, esikoinen huomauttaa, kun en heti ehdi reagoida vauvan itkuun. Esikoinen ehtii itkijän luo ensin, ottaa kädestä kiinni ja lohduttaa: ”Ei hätää Mante-vauva. Kun masu on kipee, tee kuperkeikka!”

En olisi villeimmissä toiveunissanikaan voinut kuvitella, miten hyvät isovelitaidot 2,5-vuotiaalle voi kehittyä kahdessa kuukaudessa. Olin varautunut viikkoja kestäviin kiukunpuuskiin ja mustasukkaisuuskohtauksiin sekä siihen, että suurin osa yksinoloajastani kahden lapsen kanssa kuluisi vauvan varjeluun. Olihan temperamenttinen esikoinen tottunut saamaan jakamattoman huomioni vietettyäni hänen kanssaan kotona yli kaksi vuotta.

Valmistauduimme uuden vauvan tuloon puhumalla, ihmettelemällä ja lukemalla yhdessä esikoisen kanssa. Hyviksi lukukokemuksiksi osoittautuivat ainakin Fiksut faktat -sarjan ”Mistä vauvat tulevat” -luukkukirja sekä paraskirjani-sivustolta tilattu yksilöity satu ”[Nimi] on kohta isoveli”. Vauva oli siis iso osa elämäämme jo kuukausia etukäteen, vaikka elelikin vielä vatsanahan toisella puolella.

Lopulta esikoisemme joutui kuitenkin kasvamaan isoveljeksi kirjaimellisesti yhdessä yössä. Hän heräsi aamulla sängystään ja huomasi, että vanhempien sängyssä nukkuivatkin isovanhemmat. Onneksi olin juuri edellisiltana jutellut hänen kanssaan siitä, että niin voi käydä, ja yhden yön mittainen yökyläily-harjoituskin oli ehditty tehdä. Sairaalareissun venyttyä neljän päivän pituiseksi esikoinen joutui kuitenkin kasvamaan hetkessä aika lailla.

Vaikka olen itse isosisko ja perheen vanhin lapsi, ei minulla ole muistikuvia isosiskoutumisesta tai siitä, miten järisyttävä ja kaiken mullistava kokemus se ensimmäiselle lapselle on. Muuttuuhan kaikki totuttu hetkessä aivan toisenlaiseksi, kun oma paikka perheen vauvana riistetään kertarsäyksellä. Sen täytyy olla hirvittävä kriisi pienelle ihmiselle! Ei ihme, jos muutos aiheuttaa pienempää tai suurempaa oireilua.

Ensimmäisinä päivinä kotiutumisen jälkeen meilläkin vaikutti siltä, että pelkoni olivat osuneet oikeaan. Yhdellä hetkellä kaikki oli hyvin: Esikoinen halusi syöttää vauvaa tuttipullolla tai ylpeili vauvalta saamallaan isoveli-lahjalla. Ja hetkeä myöhemmin ei enää ollutkaan! Vaikka neuvolasta lohduteltiin, että vanhemmat sisarukset purkavat pahan mielensä yleensä äitiin, meillä tähtäimessä oli äidin läimimisen rinnalla myös vauvan eliminoiminen. Ensimmäistä kertaa ymmärsin, että pyörillä kulkevat ensisängyt onkin oikeastaan tarkoitettu lapsiperheeseen syntyvien vauvojen turvasatamiksi!

Vaihe kesti kuitenkin vain joitakin päiviä. Vähitellen vauvaan ja äidin imetyshetkiin kohdistuvat kiukunpuuskat vähenivät ja korvautuivat isoveljen ylpeydellä:

”Mante-vauva juo tissimaitoo. Ei saa juoda isoo maitoo. Mä juon isoo maitoo.”

”Mante-vauva ei osaa käydä potalla. Ei osaa istua. Kun Mante-vauva osaa, mä opetan.”

Sitä paitsi, vauva osoittautui esikoisen silmissä nopeasti hauskaksi veijariksi, joka tanssii musiikin tahdissa jaloillaan sätkien, nauraa yhdessä isoveljen kanssa ja mikä tärkeintä – PAUKUTTELEE! Ja paljon! Kun aloimme värittää arkea vielä satunnaisilla isovelietuuksilla, esikoinen huomasi jäävänsä uudessa roolissaan sittenkin voiton puolelle. Pääseehän hän aika ajoin muun muassa uimahalliin, jonne vauvalla ei ole vielä mitään asiaa. (Ja siellä saa uinnin päätteeksi jäähilejuomaa!!!)

Vaikka uuden perheenjäsenemme syntymästä on vasta kaksi kuukautta, esikoinen on uuteen rooliinsa jo niin tottunut, ettei hän tunnu enää edes muistavan aikaa ilman vauvaa. Sen hän kyllä muistaa, että äidillä oli joskus maha. Ja että mahassa asui vauva. Ja tuo sama vauva on nyt tullut mahasta ulos. Silti esikoinen on yhdessä asiassa järkähtämätön: Mante-vauva on ollut olemassa aina – ihan niin kuin isoveljensäkin. Joku totuus taitaa olla vanhassa viisaudessa, että taaperon ikuisuus yltää kahden viikon päähän…

Kun esikoinen lähtee aamuisin päiväkotiin, hän säntää juuri ennen lähtöä halimaan vauvan, antaa pusun ja pitää hetken kädestä. Äiti saa tyytyä pelkkiin heippoihin ja vilkutukseen. Ihmiset tärkeysjärjestykseen – turhiin halailuihin kun ei enää nykyään ole aikaa. Vaikka kyllä esikoisen lähtöheipatkin jäävät aina mieltä lämmittämään.

”Moi moi! Nähdään pian! Tullaan takas!”

Koliikista, valvomisesta ja vyöhyketerapiasta

Viikonloppuna nukuin ensimmäiset autuaat yöuneni kahteen kuukauteen. Vain kolme herätystä ja kertynyttä unta jopa 7,5 tuntia! Aamulla mies katsahti minua ja huudahti: ”Hei, sun silmät on taas isot!”

Valvominen on yksi suurimpia peikkoja, joita lapsiperhe-elämään liitetään, eikä suotta. MUTTA vaikka molemmat poikamme ovat olleet valvottavaa sorttia, elämäni pahimmat valvomisjaksot olen kokenut aivan muissa elämäntilanteissa ja aivan toisenlaisista syistä. Esimerkiksi stressi tuhoaa yöuneni paljon katalammin kuin heräilyt lasten vuoksi.

Esikoisemme oli kukkuja. Kun lähdimme hänen kanssaan sairaalasta, kätilöt muistuttivat, ettei pidä huolestua, jos vauva nukkuu suurimman osan vuorokaudesta. Kotiin päästyämme esikoinen valvoi heti 12 tuntia yhtä soittoa – hymyillen ja meidän vanhempien huomiota hakien. Sellainen hän oli alusta asti. Vähitellen opin, että hän meni nukkumaan aamuneljältä, mutta nukkui vastaavasti aamupäivällä kahteentoista. Siispä järjestimme elämänrytmimme niin, että minä nukuin yöuneni samaan aikaan. Esikoisen kanssa se oli helppoa, ja jopa koira taipui uuteen rytmiin ongelmitta.

Esikoisen myötä opimme myös ajattelemaan vauva-ajan ilmiöitä vaiheina. Ne tulevat ja menevät, kestävät aikansa hyvässä ja pahassa. Joitakin vaiheita jää kaipaamaan, toisista luopuu mielellään. Vaiheajattelu on ollut myös toisen lapsemme kohdalla merkittävä voimavara. Kun vauva alkoi itkeskellä koliikkia, tiesimme sen kestävän aikansa ja loppuvan sitten. Ajatus kolmen kuukauden rajapyykistä koliikkivaivojen suhteen auttoi jaksamaan.

Jos koliikki voi joskus olla onnenpotkaus, meillä se oli sitäkin. Kun tajusimme vauvan itkevän pahimpina päivinä jopa 20 tuntia vuorokaudessa, päätimme etsiä apua ja kokeilla vyöhyketerapiaa. Olen ollut aina todella skeptinen vaihtoehtoisia hoitomuotoja kohtaan. Osittain kyse on ollut tietämättömän ennakkoluuloista, osittain siitä että hoitojen parissa tuntuu työskentelevän hyvin monenkirjavaa osaajaa. Kovia vatsavaivojaan itkevän vauvan kipuja katseltuamme päätimme kuitenkin sanoa piupaut ennakkoasenteillemme, etsiä taitavana pidetyn vyöhyketerapeutin ja kokeilla hoitoa. Ja hyvä niin!

Ensimmäisellä hoitokerralla kävi nimittäin ilmi, ettei vauvamme itkenyt ainoastaan koliikkia vaan myös muita kipuja. Ne johtuivat pahasti väärään asentoon kiertyneestä rangasta, joka saattoi olla seurausta viimeisten viikkojen huonosta asennosta mahassa tai megalomaanisen nopeasta syöksysyntymästä. (Ajoimme sairaalan pihaan 10 minuuttia ennen kuin vauva oli syntynyt ja sylissäni.) Se selitti, miksi pienokaisen pää oli kääntynyt ainoastaan toiseen suuntaan, eikä hän ollut liikutellut juuri lainkaan käsiään.

Jo ensimmäinen hoitokerta mursi ennakkoluuloni vyöhyketerapiaa kohtaan. Kaikki olikin niin kovin loogista: lihasjumien avaamista ja puristuksiin jääneiden hermoratojen vapauttamista. Ei lainkaan voodoota, energiakenttiä ja tiutau-tilpehöörejä, niin kuin olin kuvitellut villeimmissä mielikuvissani. Ja niin kuin lastemme lääkäri-isoisä totesi, lääkärinkin on uskottava silmiään – vauvan vointi parani joka hoitokerran jälkeen niin merkittävästi, ettei tehoa ollut mitään järkeä kyseenalaistaa.

Muut kaltaiseni skeptikot varmasti jo janoavat tietää, miten vyöhyketerapia meitä auttoi. Ensimmäisen hoitokerran päätteeksi vauva käänsi päänsä ensimmäistä kertaa oikealle. Myöhemmin kotona mietimme, miksi pikkuinen vaikuttaa erilaiselta kuin ennen, kunnes tajusimme käsien huitovan vimmatusti joka suuntaan. Toisella hoitokerralla avattiin rintarangan jumeja, jotta vauvan olisi helpompi hengittää. Puolivälissä hierontaa vauva alkoi ensi kertaa jokeltaa, leveä hymy kasvoillaan. Kolmen hoitokerran jälkeen myös koliikki on helpottanut huomattavasti. Vatsavaivoja itketään yleensä pariin otteeseen päivässä tunnin tai kahden ajan, muttei sentään kymmentä tai kahtakymmentä tuntia, niin kuin aiemmin.

Olemme monesti miehen kanssa nauraneet, että koliikkikin voi näköjään tuoda mukanaan jotain hyvää. Kun vauvan jumit sen ansiosta huomattiin ja saatiin hoidettua ajoissa, eivät ne jääneet haittaamaan motorista kehitystä, ja saatoimme välttyä paljon suuremmalta kehoremontilta joskus tulevaisuudessa. (Ei sillä, että siltikään toivoisin koliikkia kenenkään vauvalle!) Sitä paitsi, viime yönä nukuin jo toisen superhyvän yöni, kun vauva oli saanut paukuteltua mahavaivat pihalle jo ennen nukkumaanmenoa.

Kolme herätystä ja kahdeksan tuntia unta!

P.s. Postaus ei ole kaupallinen yhteistyö. En ole myöskään lääketieteen osaaja, joten termien käytössä ja selityksissäni voi esiintyä virheitä ja suoraviivaistamista.