Kuolema, Lasten suusta, Vaikeita asioita, vanhemmuus

Tähtien tuolle puolen – miten puhua kuolemasta lapsen kanssa?

”Pienet silmät kysyvät kyynelien syytä, /
ikävälleni sanoja etsin. /
Suru tuntuu iholla kuin myrsky ennen tyyntä, /
selitykselleni muodon keksin.”

Miten puhua taaperolle kuolemasta?

Aihe on ollut perheessämme valitettavan ajankohtainen. Joulun alla sekä minun että mieheni isoäidit nukkuivat pois peräkkäisinä päivinä, ja vain paria kuukautta myöhemmin vanhempieni koira jouduttiin yllättäen lopettamaan. Siinä on paljon käsiteltävää pienelle ihmiselle!

Esikoinen oli tottunut näkemään isoäitiäni säännöllisesti. Vielä alkusyksystä 96-vuotias, entinen liikunnanopettaja leikki autoleikkejä taaperomme kanssa kotinsa lattialla. Sitten isoäiti joutui sairaalaan. Yhtäkkiä loppuivat kyläreissut ja koronasta johtuen sairaalaankaan ei voinut mennä isolla joukolla. Asia selitettiin esikoiselle niin, että myös hän oppi sanoittamaan syyn:

”Ei voi mennä sinne kylään, koska [isoäiti] on sairaalassa. Ei voi mennä sairaalaan, koska on korona.”

”Kauas on matkannut maammoni tuonne, /
sukunsa vanhin pois luotamme on. /
Riisunut painavan elämänkuoren /
kevyt kuin laulu hän on huoleton.

Lopulta koitti päivä, jolloin sain tiedon isoäitini poismenosta. Vaikka olen työni puolesta joutunut käsittelemään kuolemaa lasten kanssa, jouduin hetken miettimään, miten sanoittaa asia alle kolmevuotiaalle niin, että hän kykenee sitä jotenkin ymmärtämään.

Mannerheimin lastensuojeluliiton sivuilta löytyy artikkeli Lapsi ja läheisen kuolema, josta löytyy hyviä perusohjeita kuoleman käsittelyyn lapsen kanssa. Lähtökohta on, että kuolemasta tulisi kertoa lapselle totuudenmukaisesti, lapsen iän ja kehitystason mukaisesti ja mielellään oman vanhemman tai muun hyvin läheisen aikuisen toimesta, asian ollessa tuore. Lapsen kykyä ymmärtää ja kestää totuutta ei pidä aliarvioida, eikä aikuisen tarvitse peitellä omaa suruaan. Se vain täytyy puhua auki.

Artikkeli muistuttaa, että lapsen suru voi ilmetä monella tavalla ja herättää kysymyksiä, jotka voivat aikuisesta tuntua kummallisilta: Onko haudassa kylmä? Miksi meidän tarvitsee kuolla? Kuolenko minä ensi yönä, kun menen nukkumaan? Aikuista ohjeistetaan heittäytymään keskusteluun ja hyväksymään kaikenlaiset kuoleman herättämät tunteen. Silloin kun ei osaa vastata lapsen kysymyksiin , on lupa sanoa ”en tiedä”.

Olimme puhuneet isoäitien lähestyvästä kuolemasta esikoiselle jo etukäteen, saattohoitojen alkaessa, ja kertoneet, että jossain vaiheessa ihmisestä tulee niin vanha, että kuolema on ihan luonnollinen juttu. Esikoinen myös tiesi, että molemmat isoäidit olivat kipeitä, ja kuoleman jälkeen heihin ei sattuisi enää. Kun poskelleni vierähti kyynel isoäidin kuolemasta kertoessani, esikoinen kysyikin: ”Miksi äiti itkee? [Isoäitiin] ei satu enää.”

Selitin, että joskus ikävä itkettää. Vaikka tietääkin, että kaikki on mennyt hyvin, tulee ikävä toisen ihmisen näkemistä.

”Missä [isoäiti] on nyt?”
[Ä: Sitä ei kukaan oikein tiedä. Minä ajattelen, että jossain toisenlaisessa paikassa kuin tämä meidän maailmamme.]
”Voiko sinne mennä kylään?”
[Ä: Ei. Sinne ei voi mennä kylään. Emme pysty enää näkemään kuolleita, mutta he pystyvät vierailemaan muistoissamme silloin, kun haluamme muistella heitä.]
”Ovatko he tuolla tähdissä?”
[Ä: Ehkä he ovat jossain tähtien toisella puolella. Voit tähtiin katsoessa muistella heitä. Tai sitten voimme jutella heistä ja katsoa vanhoja valokuvia tai videoita.]

Esikoinen oli jo aiemmin nimennyt yhden autoistaan isoäitini autoksi. Siitä tuli hänen unilelunsa. Se nukkuu hänen kainalossaan joka yö ja tottelee yhä samaa nimeä.

Duplo ja Pasi onnellisina meidän maailmamme kesälaitumilla

Tähtien tuolle puolen lento vie viimeinen. /
Hetkellä lähdön nousee viisaus siivilleen. /
Elämänjäljet jäävät lähdössä pintaan maan, /
sydän kuin muuttolintu perille suunnistaa.

Myös vanhempieni Duplo-koira oli iso osa arkeamme. Hädin tuskin olimme saaneet isoäitien kuolemat käsiteltyä, kun oli taas aika palata samaan aiheeseen. Päätin kertoa uutisen esikoiselle, kun hain häntä päiväkodista: ”Muistatko kun kerroin, että Duplo on tosi kipeä? Se oli niin kipeä, ettei sitä pystytty enää parantamaan. Duplo kuoli, mutta nyt sen ei ole enää huono olla.”

Esikoinen kuunteli asiani ja kiljaisi sitten: ”Pysähdy!” Hän suuntasi katseensa taivaalle ja alkoi vilkuttaa. ”Moi Duplo siellä pilvien takana. Sen häntä heiluu. Pääseeköhän sinne laskuvarjolla? Ei taida päästä.”

MLL:n artikkelissa todetaan, että jos lapselle sanotaan, että läheinen ihminen vain nukkui tai lähti pois, lapselle saattaa jäädä vääränlainen mielikuva kuolemasta. Me olemme kuitenkin konkretian lisäksi puhuneet esikoisen kanssa paikasta tähtien tuolla puolen. Hän ymmärtää, että sinne ei voi matkustaa ”edes avaruusraketilla”, eikä se ole samanlainen paikka kuin meidän maailmamme.

Kun kerroin, että isoäidit ja lapsuuteni Lego-koira ovat nyt kaikki siellä yhdessä, samassa paikassa Duplon kanssa, esikoinen tuumi: ”Pasi ei tule vielä. Vasta joskus myöhemmin.”

Tähtien tuolta puolen jokainen kodin saa, /
muistoissa kyläilevät luonamme ahkeraan. /
Tähystä illan alla tähtyä tuikkivaa, /
sieltäpä suvun vanhin sinulle vilkuttaa.

* Artikkelissa lainatut lyriikanpätkät ovat vielä julkaisemattomasta laulustani ”Tähtien tuolle puolen” (säv./san. M-M. Kivekäs). Laulu on syntynyt esikoisen kanssa käytyjen keskustelujen pohjalta.

Pssssssst. Äijä äidin löydät myös täältä:

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s