Vauva kiemurtelee vaipanvaihdossa kuin kastemato ja onnistuu lopulta kierähtämään käsieni välistä karkuun. Siinäpähän kierii, ei hän ryömimällä pitkälle pyrähdä. Paitsi että vauva nouseekin konttausasentoon ja ampaisee muutaman huteran kokeiluaskeleen jälkeen vauhdilla matkaan, paljas peppu ovenraosta kadoten. On kulunut vain 1,5 viikkoa siitä, kun vauva on oppinut ryömimään, ja konttaamista ihmetellessäni olen vielä autuaan tietämätön, että kolme päivää myöhemmin meillä jo seistään ja otetaan askeleita tukea vasten.
Perheessämme on eletty muodonmuutosten aikaa. 13 päivän aikahaitarilla vauvamme oppi ryömimään, istumaan, konttaamaan ja nousemaan tukea vasten seisomaan. Viimeisen tempuista hän ajoitti 7-kuukautispäivälleen.
Äitinä olin varautunut leppoisampaan tahtiin – luullut että ehtisin jokaisen vaiheen jälkeen opetella uudet rutiinit arjen sujumiseksi. En ehtinyt. Myös vauvalle aivomyrsky on ollut melkoinen koettelemus. Hänen maailmansa on heittänyt niin monta kierrevolttia lyhyen ajan sisällä, että siitä toetessa menee varmasti tovi.
Jos muutama viikko sitten elinkin vielä elämää, jossa välillä piti käydä katsomassa, onko vauva kierähtänyt ulos leikkimatoltaan, nyt juoksentelen sulkemassa rappusten turvaportteja, nostelen tavaroita yhä korkeammalle ja ihmettelen sekunnissa toisaalle kadonnutta vauvaa, joka taitaa jo pian kiivetä pinnasänkynsä laidan yli. Tällainen vaiheiden läpieläminen pikakelauksella on aidosti haastavaa. Ajatus ja ymmärrys eivät pysy mukana, vaikka kuinka yrittää.
Onneksi myös esikoinen on läpikäynyt prosessin. Pääsiäisloman aikana hän karisti pahimman uhman kuorman harteiltaan ja heräsi yllättäen uuteen aamuun hyväntuulisena, omatoimisena, touhukkaana ja yhteistyökykyisenä itsenään. Älkää ymmärtäkö väärin, uhma tuskin on ohi – mutta pahin on (ehkä) takanapäin.
Esikoinen on paitsi riemuissaan yhä riehakkaampiin leikkeihin pystyvästä pikkuveljestään, myös hieman harmissaan autoleikit kuolallaan kuorruttavasta konttaajasta. Leikkien liiaksi sotkeentuessa hän onkin oppinut hienovaraisesti vihjaamaan: ”Äiti, Mante haluaa nyt syliin!”
Kohta kolme täyttävä esikoinen on myös ymmärtänyt, että pian edessä on merkkipaalu – hänen syntymäpäivänsä! Lähestyvää juhlapäivää on jo kovasti mietitty ja hahmoteltu:
”Aion täyttää seitsemän. Haluan mennä kouluun.”
”En halua lahjoja. Haluan kakun… Ja autojuttuja. Ja Mauri Kunnaksen kirjoja.”
”Kakussa on marjoja. Ja kinuskia. Ja jäätelöä. Ja autoja.”
Vaikka synttäreitä on kiva suunnitella ja isommaksi kasvaminen on pääosin jännittävää, välillä tuleva vanheneminen aiheuttaa myös kipuilua ja kriisinpoikasia: ”Äiti, minä en haluakaan kouluun! Haluan olla taas vauva.”
Minun puolestani ei ole kiire kasvaa. Muodonmuutoksia on ollut hetkeksi riittämiin.
Psssssst. Äijä-äidin löydät myös täältä:
Äijä-äidin perheblogi 
Mä tykkäsin hirveästi siitä, että vauvakausi oli nopeasti ohi ja lapsi kasvaa nopeasti. Se on niin ihana, kun saa rinnalle täysjärkisen ihmisen (siis, ei nyt kirjaimellisesti rinnoille 😂). https://viaperasperaadastra.com/2021/04/26/sittenkin-helpottaa-miljoona-ihanaa-asiaa-lapsen-kasvaessa-isommaksi/
Minulle se prosessi tuotti niin paljon iloa ja tuottaa edelleen. Sitten on jo aikaa odottaa lapsenlapsia 😀
TykkääTykkää